Tehtävä oppikoulujen, työväen- ja kansanopistojen toverikunnille.
En lakkaa toistamasta sitä ajatusta, että yhä luonnontilassa
elävä teatterimme on luotava teatterilaitokseksi, jonka eri
näyttämöt ja parrasvalot, holvit ja kaaret muodostavat yhtenäisen
kansanvalistustemppelin iloisine puutarhoineen ja hengenahjoineen.
Ja yhtä useasti olen tuonut julki käsityksen, että teatteripuutarhamme
elävin voima on syntyvä nuorisostamme, joka on varmasti — se on
tietoinen vakaumukseni — astuva ilomielin sen juhlijain joukkoon, jos
sille vain avataan portit käydä sisälle.
Näyttämönkin kasvisto hengittää puhtaimmin juuri vihreimmillä
lehdillään. Ilman näitä se helposti näivettyy hauraaksi
ansarikasvistoksi. Teatteri tarvitsee välttämättömästi nuorisoa. Mutta
nuoriso, joka ei ajoissa pääse hurmioitumaan näyttämön loistavista
näyistä ja sankaritunnelmasta, jää osattomaksi mielikuvituselämän
onnellisimmasta leikistä.
Opiskelevalle nuorisolle on sanalla sanoen ajoissa järjestettävä
tilaisuus sekä näyttelijätaiteelliseen harrasteluun että
teatterikatsomon juhlahetkiin.
Nämä mahdollisuudet on meille avaava _kouluinteatteri_.
Tämä nuorten teatterilaitos on useissa maissa järjestetty toimimaan
etupäässä oppikoulunuorisoa silmällä pitäen.
Suomen tuleva koululaisteatteri on perustettava laajemmalle pohjalle.
Se on levitettävä kansan- ja työväenopistojen nuorisosta oppikoulujen
toverikuntalaisiin saakka, niin että sen ulkopuolelle jäävät — ainakin
»toimivan» jäsenyyden kannalta — vain kansakoulujen pienokaiset ja
keskikoulujen oppilaat.
Koko kansamme, sen kaikkien kerrosten poikkeuksellisen elävä
teatteriharrastus jo sinänsä saattaa minut ajattelemaan, että meidän
oloissamme on mitä luonnollisinta vetää teatterin piiriin myös
voimakkaana nouseva työläis- ja talonpoikaiskulttuuri, näiden molempien
parhaaksi.
Seuraavat ajatukset ja personalliset kokemukseni kuuluvat siis kaikkien
oppiahjojemme nuorisolle.
Olen tullut useasti ajatelleeksi muistellessani esim. 1600-luvun
pohjoismaista koulua ja tämän elävästi harrastamaa koulunäytelmää,
jonka säännöllistä esittämistä silloiset kouluasetukset nimenomaan
vaativat ja joka edusti eräänlaista kurssinkertaamistapaa, että tämän
opetuksen »muodon» kuoleminen nykyiseen mitättömyyteensä on merkki
arveluttavasta näivettymisestä. Kun toiselta puolen olen nähnyt
useissa kouluissa, minkä välittömän innostuksen on oppilaissa nostanut
opettajan johdolla harjoitettu näytelmä, on tullut välittömästi
mieleeni ajatus, että tämä harrastus laajennettuna ja järjestettynä
olisi tuottava arvaamattoman hedelmällisiä tuloksia, kuten kokemukset
eräissä maissa ovat jo käytännössäkin osoittaneet.
Jokainen äidinkielen opettaja havaitsee helposti draaman erinomaiset
edut kirjallisuustuunilla. Repliikki ja vastarepliikki suorastaan
viekoittelevat lukijan temperamentin kohoamaan ja synnyttämään
elävää lausuntaa. Dramatiikan sekä kielellinen että toiminnallinen
_praktillisuus_, käytännöllisyys, on jo sinänsä kasvuiässä olevalle
oppilaalle viehättävää. Tosin lyriikka välittömyydessään on nuorelle
mielelle nopeammin läheistä, läheistä kuin laulu. Mutta siltä puuttuu
dramatiikan isku- ja taisteluvalmius, joka mainitun näytelmäkielen
praktillisuuden ohella draamassa niin helposti synnyttää lukijain
kesken leikkivän taistelun ja — kilpailun. Epiikka taas on ilmeisesti
»monotonista» dramatiikan rinnalla ja on jo teknillisen rakenteensa
tähden vaikeammin elävöitettävissä oppilaalle kuin näytelmärunous.
Kuitenkin puuttuu näytelmästäkin — jos sitä ainoastaan luetaan — juuri
se mikä muodostaa kaiken dramatiikan toisen puolen, mikä luo sen elämän
illuusioksi, puuttuu liike ja liikkeiden peräkkäisyys ajassa.
Tämän tähden draama vasta näyteltynä saa täyden tehon, vasta
täyteen ilmeilyyn ja, varsinkin, eleilyyn yhtyneenä näytelmän sana
synnyttää dramatiikalle olennaisen taistelun. Vasta sanan ja liikkeen
yhteistaistelu ikäänkuin sitoo näyttelevän oppilaan koko tajunnan
esitettävään näytelmään ja saattaa hänet omatahtoisen toiminnan ja
tästä syntyvän tilanteen kautta tavoittamaan sanaa ja sanataistelun
avulla jälleen luomaan tilannetta. Vasta näin on sana tullut elävän
taistelun keskelle. Sana on tullut eläväksi ja oppilaan tajunnan
täydeksi omaisuudeksi, jonka säilyminen muistissa on myös helppo,
sillä nyt tätä auttaa peräkkäisyyden assosisatio sekä se tunnepaine,
mikä näytellessä on ollut myötä. Selvää on, että näin nuoruudessa
kehitetty muistivoima on enemmän arvoinen kuin kaikki mnemoniikan,
muistiopin, hienoimmatkin temput Ja tämä tulos muistiin nähden on
tuleva hedelmälliseksi kaikelle opetukselle.
Huomattava on myöskin, että näytelmän havainnollisuus on
paljon suurempi kuin esim. kuva-opetusvälineiden. Nämä ovat
näytelmähavainnollisuuteen verrattuina kuolleita, ja juuri
edellämainitusta syystä: näytelmähavaintokuva liikkuu ajassa ja
liikkeenä ja kuitenkin yhdistää itseensä saman kuvaamataiteiden
havainnollisuuden kuin opetusvälineenä käytetty kuvataulu. Tässä —
sanalla sanoen — havainnollisuus on vain »tilassa».
Mitä sitten merkitsee näytteleminen oppilaan koko persoonan
kehitykselle?
Ensiksikin: siinä ei oppilaalle riitä ainoastaan mekaaninen puhekyky,
jonka lähelle painuu sangen monesti tavallinen kirjasta lukeminen. Hän
tarvitsee näyttämöllä sekä mekaanisen puhetaidon, artikulation, että
myöskin hermoherkkyyden. Hermojen tarkkatuntoisuuden harjoitus taas
merkitsee aistikykyjen kaikenpuolista kehitystä.
Ja entäs sointi ja poljento? Kun mielenliikutussävy ja poljento
yhtyvät kielelliseen sointiin, silloin vasta on päästy ilmaisuvoiman
kasvattamiseen, on avattu oppilaalle portit ilmeeseen, joka on
käytännöllisen elämäntaidon ydinhermo, mutta joka myöskin korkeimpaan
asteeseensa tultuaan on runouden ja taiteen ensiarvoinen voima ja kyky.
Ei tarvinne edellisen jälkeen muuta kuin huomauttaa, että näytteleminen
merkitsee myös ruumiinkulttuurin tehokasta koroittamista.
Ja vihdoin: mikä on näyttelemisharrastuksen vaikutus esiintymiskykyyn
yleensä? Pulpettinsa vierellä vastausta haparoivan oppilaan ujous,
mutta varsinkin luokan edessä esiintymään joutuneen liian-kaino
sammaltelu herättää monet kerrat opettajassa sääliä. Ja monta kertaa
aavistaa juuri tuossa ujoimmassa piilevän lahjakkuutta. Yksinkertaiset
Eskot ovat monesti rohkeimpia. Miten herättää ja vetää päivänvaloon
ujouden verhoon painunut lahjakkuus tai vähäisemmätkin kyvyt, jotka
ovat kaikki kalliita kullekin elämää varten.
Näyttämö vapauttaa! Se antaa naamion, peruukin, vieraan puvun,
innostavan ilmakehän ja uuden valaistuksen, joiden takana ja keskellä
oppilas on monta kertaa helpommin oma itsensä kuin omissa tamineissaan
luokan edessä. Olen nähnyt useasti näyttelemisen vapauttaneen ujon
oppilaan liiasta arkuudesta. Ja olen siis varma näyttämön vapauttavasta
voimasta nuorisoonkin nähden.
Koululaisteatterin käytännöllisessä toteuttamisessa on mielestäni
johtavana periaatteena pidettävä, että sen toiminnan on mahdollisimman
vapaasti perustuttava oppilaitten itsenäiseen harrastukseen. Tämän
tähden on koululaisteatterin toimiva keskuselin valittava oppilaitten
piiristä ja koko näytelmäharrastus liitettävä koulun toverikunnan
toimintaan. Kuitenkin on sen ylin huolto ja johto opettajan pidettävä
käsissään.
Näiden ajatusten mukaisesti olen niissä kouluissa, joissa
koululaisteatteria olen koettanut rakentaa, järjestänyt sen
toiminnan seuraavaan tapaan: Toverikunta valitsee 4—5-jäsenisen
teatteritoimikunnan, jossa kukin jäsen edustaa teatterin tärkeimpiä
tekijöitä. Sen kirjallisesti harrastavin ja kehittynein oppilas
on oleva dramaturgi, joka ehdottaa toimikunnalle kappaleita,
joista toimikunta kokouksessaan panee kokoon »teatterisesongin»
ohjelmiston. Tässä ohjelmistokokouksessa on opettajan oltava läsnä
kirjallisena makutuomarina. Edelleen valitaan toimikunnan piiristä
ohjaaja joka teatterihenkeen kuuluvalla »sivistyneellä despotialla
valitsee näyttelijät näyttelijäkunnastaan, jona on koko toverikunta
— oppikouluissa tarpeen tullen joku alaluokkalainenkin — ja johtaa
harjoitukset. On kuitenkin tärkeää, että ensimmäiset lukuharjoitukset,
yhdet asemaharjoitukset, ja pari viimeistä harjoitusta ylinnä
johtaa opettaja, mikäli ei jotakuta »teatraalista» neropattia
ole koulusta ilmestynyt. Kolmanneksi on toimikunnan valittava
erikoinen taloudenhoitaja, jonka raha-asioitten hoitovelvollisuuteen
saattaa liittää myös rekvisiitan ja dekoratiopuolen hoitamisen ja
näytäntötilaisuuksien käytännöllisen järjestämisen. Tässä »tirehtöörit»!
Ohjelmiston on luonnollisesti oltava kirjallisesti arvokasta, tätä
vaatii jo se seikka, että koululaisteatterin on hedelmöitettävä koulun
kirjallisuusopetusta. Mutta lisäksi se toivo, että oppilaat, ottaessaan
kouluaikanaan tai myöhemmin osaa maaseudun seuranäytelmäharrastuksiin,
auttavat kirjallisesti pätevän »kuvaiston» luomisessa.
Yleensä luullaan, että mitättömän ilveilyn tai sovinnaisen
»sorminäppäryydellä» kirjoitetun huvinäytelmän esittäminen on
»helpompaa» kuin runonäytelmän. Tämä luulo on väärä. Ilveily vaatii
pitkälle kehittynyttä karrikoimiskykyä, siis huippuunsa muokattua
tekniikkaa, voidakseen lainkaan naurattaa. Käsityö-huvinäytelmän kaava
taas vaatii näyttelijältään »tyhjän täyttämistä», s.o. itsenäistä
tyypin muokkaamiskykyä, koska sanat eivät sinänsä sano mitään. Helpolta
näyttävä toisen luokan huvinäytelmäkään ei ole siis »helppo», se on
vain helppohintainen eikä kuulu koululaisteatterin ohjelmistoon.
Mutta runonäytelmä! Huonomminkin esitettynä — jos joka tapauksessa
hartaus on myötä — on se uppoava kuulijan sydämeen. Heikoinkin
teknillisin voimin esitettynä se lisää kuuntelevan oppilasjoukon
tietomäärää ja halua näytelmien näkemiseen ja ehkäpä — kehittyneemmällä
asteella — niiden lukemiseenkin.
Tosin on perustavassa näytelmätuotannossamme eräitä, joiden
runorepliikkien herkkyys ei ole koululaisteatterissa ilman
koomillisuuden vaaraa tulkittavissa. Tällaisia kohtia on esim. Kiven
»Yössä ja päivässä» siellä täällä. Komedia ja ensiluokan huvinäytelmä
parhaiten soveltuvat oppilaitten teknilliseen taitoon ja kuulijain
sulattamiskykyyn.
»Koko-illan» näytelmiä ei tietysti voi ylimalkaan koululaisteatterissa
näytellä. Mutta niistä voi helposti ottaa ohjelmistoon sopivia
kohtauksia.
Ja vihdoin: dramatisoinnit ovat erinomaisia ohjelmanumeroita —
siinä tapauksessa, että joku oppilaista saa koetella kykyään niiden
luonnostamisessa. Esim. »Seitsemän veljestä» on erinomainen lähde,
täynnä dramatisointiaiheita.
Nämä viittaukset kouluaisteatterin rakenteeseen, toimintamuotoihin ja
ohjelmiston valintaan riittänevätkin perustamisohjeiksi.
Ja mihin suhteeseen saattaa oikein suunnattu ja laajaksi voimistettu
koululaisteatteri joutua yleiseen valistustyöhön ja koko
kansalaistoimintaan nähden? — Tästäkin muutama sana.
Meidän kansamme ei ole ainoastaan filosofoivaa vaan myöskin näyttelevää
kansaa. Vakinaisesti toimivia näyttämöitä on satoja. Monenlaisten
edistysseurojen yhteydessä on joko vakinaisesti tai säännöllisin ajoin
näytteleviä näytelmäseuroja yli kaksi tuhatta. Ja iltamien päänumerona
on säännöllisesti näytelmäkappale.
Itse näyttämötaiteen menestykselle on tämä ylenyleinen innostus tuonut
sekä voittoa että tappiota.
Jälkimmäiseen puoleen kuuluvat monenlaiset hajailmiöt. Johtovoimien
puutteessa monet pienet teatterit kituvat loppumattomasti,
seuranäytelmäharrastus pysyy alkeellisena kaikilla niillä
paikkakunnilla, joilla ei ole sivistynyttä ohjausvoimaa, s.o.
kirjallista makua ohjelmiston valitsemiseksi, näyttämötietoja
kappaleen saattamiseksi parrasvaloon j.n.e. Ja yleensä: koko maan
teatterilaitoksesta puuttuu juuri niitä tekijöitä, jotka suorittaisivat
organisatiotyön. Vieläpä on näyttelijäkuntien tietopuolisesti
koulutettu aines yhä liian pieni koroittaakseen näyttelijätoimen
kulttuuriarvoa.
Sivistyneistä teatteritekijöistä toisin sanoen on puute, ja tämä koskee
yhtä hyvin ammatti- kuin harrastelijanäyttämöitä.
Siis näyttelijäharrastuksen yleisyys — onnellinen maaperä — on
olemassa, mutta ne maaperän muokkaajat, jotka loisivat meille
näyttelijätaiteen kukoistuksen, ovat suurin piirtein katsoen
olemattomissa.
Juuri näitä muokkaajia, johtovoimia, innostajavoimia voi
koululaisteatteri osaltaan tuottaa.
Jo yläluokkien oppilas voi loma-aikoinaan kotiseudullaan merkitä
näyttelemisharrastusten johtavaa voimaa. Ainakin hänellä on
tämänkaltaisessa toiminnassa tie päästä valistukselliseen
yhteistoimintaan kotiseutunsa nuorison kanssa. Hän oppii teossa
lisäämään kansan taideharrastusta ja samalla niitä inhimillisiä
kansalaishyveitä, joiden kehittyminen on ilmeisessä yhteydessä suuren
yleisön näyttämöharrastelun kanssa.
Puhumattakaan siitä, että työväen- tai kansanopistosta kotiseudulleen
palaava nuorukainen pääsee helposti ja välittömästi johtamaan ja
järjestämään maalaisnuorison innokkaita näyttelemispyrkimyksiä.
Tällä tavalla kansan harjoitus näyttämöllä on synnyttävä ei
ainoastaan pientä ja pätevää näyttelijäryhmää, joka on tulkitseva
runoutta taidelaitoksissamme, vaan se on myöskin sille itselleen
antava joustavaa elämäntaitoa, taiteellista makua, mielikuvitusta,
ihmistuntemusta ja itsetuntemusta, sivistyshalua ja riemua ylimalkaan.
Näyttämöponnisteluhan on niiden inhimillisten ominaisuuksien kehittäjä,
jotka olennaisina vaatimuksina ja korostettuina — verrattuina
kansalaisominaisuuksiin — asettuvat jokaisen näyttelijän eteen.
Näytelmä ja näyttämö vaativat!
Ne nostavat esiin taitoja ja voimia, jotka tavallinen arkielämä jättää
uinumaan näkymättömiin, mutta joita samaisia jokainen tarvitsee
käytännöllisessäkin elämässä.
Vai eikö tarvita tahtoa tekoon s.o. toimintavireyttä? Ja draamallinen
vaisto! Tämä ei ole muuta kuin intohimoinen tahto tekoon, se tahto,
jolle sana on silta tekoon ja teko jälleen voimalähde, joka pukeutuu
sanaksi. Tätä koko elämiselle ja elämäntaidolle välttämätöntä vaistoa
kehittää näyttämö asteen tai monta astetta ylemmäksi kuin hajanainen,
tiivistymätön päivän rehkinä koskaan yksinään kykenee.
Näyttämö toisekseen herättää näyttelijän mielikuvituksen elämään ja
aaltoamaan, nostaa esiin salatut rikkaudet. Ja nämä tulevat uudeksi
elämänrunsaudeksi ihmiselle.
Entä sen yleistä makua ja vaistoa kouluttava voima? Kyky aistia mikä on
yhtaikaa sekä totta että kaunista, ei kauneuden valhetta eikä rumuuden
totuutta, vaan kylmän tosiasian ja kauneuden yhteistulosta, sekin on
käytännöllinen elämänarvo.
Elämän perustus opettaa vähitellen ihmisen oppimaan voimiensa
rajoitusta, s.o. itsetuntemusta, siis elämäntahtoa. Mutta näyttelijän
ponnistelu näyttämöllä luoda omasta rajoitetusta minästään uskaltavia
ihmisiä, sekin on kehittäjä itsetuntemukseen ja — myöskin —
ihmistuntemukseen.
Ja vihdoin: iloinen vapaus, terve mieli ja kunnollisuus! Nämä yksin
voivat vapauttaa ja herättää meissä luottamusta toiseen ihmiseen. Näitä
vaatii näyttämö yleisinä, ehdottomina ehtoina esityksen onnistumiselle.
Näitä vaatii myös elämä.