— Aino Lohikoski.
»Kun naisellinen luonto kohtaa meitä taiteessa,
on meillä halu ensiksi havaita sielullisen ja
ruumiillisen harmonia liikkeiden sulossa ja
vasta tältä pohjalta nähdä eleiden symboliikan
kehittyvän.»
Rötscher.
Yksikseen taistelevana ei mies pääse syvimpään luomisen
mysterioon. Mies yksin näyttämöllä on vain puoliolento. Vain
yhdessä naisen, sukupuolisen vastavoiman, kanssa syntyy pyrkimys
kokonaisuuteen. Näyttelijättären ei tarvitse kyetä miehekkään
aktiiviseen ajattelukykyyn eikä tietoisiin tahtoilmaisuihin: hän
saa elää omana alkuperäisenä personallisuutena, elää ja tehota
omine sukuominaisuuksineen. Eleen ja ilmeilyn sulous on hänen
erikoisvoimansa. Hän on välittömämpi ja nöyrempi Eroksen palvelija
kuin mies, ja siksi juuri hän herkemmin kuin mies ilmituo vanhaa
pohjimmaista totuutta: Luovassa toiminnassa on Eros alkuluoja. Vasta
naisen tultua näyttämölle toteutui näyttämön suvullinen dualismi, jossa
nainen on yhtä tasavertaisesti luova kuin luomakunnan herrakin.
Juuri tuo luonnonlahja ja perushyve, joka näyttämöestetiikassa
merkitään »liikkeiden sulolla», joutuu välittömästi käsittelyn
alaiseksi, kun on kysymys niin perinaisellisesta näyttelijättärestä
kuin _Aino Lohikoski_. Siinä missä tullaan mainitun esteettisen
käsitteen rajalle, joudutaan hänenkin näyttelijäalansa periferiaan.
Hän kykenee kyllä tekemään onnistuneita retkeilyjä tämän rajan
ulkopuolellekin: Älykkäällä karakterisoimiskyvyllään hän tavoittaa
usein sen esiintymislaadun, joka tehoo näyttämöltä »eleiden
jaloutena» ja ilmentää siveellisen tahdon voittoa ruumiillisesta;
sankarillisetkaan naishahmot eivät ole näin ollen kokonaan hänen
näyttelijäalansa ulkopuolella. Mutta nämä herooiset piirteet eivät
kuitenkaan ole oleellista hänen näyttelijäkuvassaan. Muotojen jalous
ja edustavat naispersonat ovat hänen saavutettavissaan pohjimmaltaan
vain siksi, että ylevä liike ja näyttelijätaiteellinen sulous ovat
sukulaisilmiöitä. Ne edellyttävät toisiansa! Ilman tätä ylevän
naisluonteen ja naisellisen sulouden yhteenkuuluvaisuutta ei hänen
liikuttava Desdemonansa olisi ollut mahdollinen.
Yleensä on Aino Lohikosken taiteen rajat vastakkaisessakin suunnassa
sangen pitkälle viety: soubrette- ja ingénue-tyypit, älykkäät katutytöt
ja nokkelan pirteät keskustelijat tottelevat huomattavan tarkasti hänen
selkeänsulavaa artikulatiotaan, herkkää mimiikkiään ja näyttämöllistä
tottumustaan.
Mutta tämäkään luettelo ei sellaisenaan vielä paljasta hänen
näyttämöllisen tehonsa syvintä ja yksinkertaisinta salaisuutta. Se on
puhtaimpana havaittavissa vain niissä hänen henkilöissään, joita leimaa
tuo alussa mainitsemani »eleiden sulo». Missä yhtyvät naisellinen
passiivisuus ja luonnonlapsen ilmeikkyys herkästi puhuvaksi — tekisi
mieli sanoa — sanattomaksi kauneudeksi, siellä viettää Aino Lohikoski
näyttämötaiteellisia voittojaan.
Tämän tähden hänen näyttelijäkasvojensa oleellisin katse ja ilme on
sama kuin »Lallin» Sinikalla. Tämä suomalaisen korven sylistä raikkaana
hiihtävä nuori tyttö, joka astuu arkana Lallolan tupaan ensilemmen
salaperäinen hymy huulillaan ja säikkyvä pelko silmäkulmissa, hän on
Aino Lohikosken näyttelijälaadun ilmielävä kuva.
Samassa hetkessä saattaa hänen luomistaan palata mieleen »Pohjalaisten»
Liisa tai joku Shaw'n »Pirun oppipojan» vaatimattomasti rakastunut
Essie. Mutta näidenkin keskeltä katsovat nuo Sinikka-kasvot
ilmeikkäimpinä.
Eino Leinon kädestä lähteneenä on juuri Sinikka eräs suomalainen
sulouden perikuva ja on herkimpiä ja liikuttavimpia ensilemmen
edustajia mitä kotimaisessa draamakirjallisuudessamme on yleensäkin
synnytetty. Varsinkin on näin asianlaita Sinikan ensimmäisessä
näyttämöllisessä kohtauksessa.
Tämän Sinikan kykenee vangitsemaan vain näyttelijätär, jonka ilmeikkyys
ei ole symbolisoivaa plastiikkaa tai tahtoliikettä, vaan jonka tehona
on tuo kaiken sulouden oleellinen ominaisuus: näkymätön henkäys,
synnynnäinen sielukkuus.
Tämä sielukkuus ei ole affektin voimaa, ei määrätyn luonteen yhtä tai
toista tajunnantilaa, vaan on se sitä luonnontuoresta sielukkuuden
ilmausta, joka valuu yli koko ihmisolennon ja valautuu välittömästi
katsojaan.
Se on henkisesti katsoen eräs naisellinen alkuhyve, eikä sitä
fyysillisesti arvioituna voi millään muulla paremmin merkitä kuin
»inhimillisellä henkäyksellä».
Jos siis pyrkisin kuvaamaan Aino Lohikosken todellisimmat ja
onnellisimmat näyttelijäkasvot, antaisin niille edellämainitut Sinikan
kasvojen värit ja ominaisuudet.