Itsetutkistelua maallikkonäyttelijöille.
Seuranäyttämöillä ja teattereiden avustajajoukoissa, vieläpä
katsomoissa on joukoittain nuoria ihmisiä, jotka — ken hetkellisesti,
ken jatkuvasti — haaveilevat nousta näyttämölle, tulla näyttelijäksi ja
kerran päästä yleisön suosioon ja maineeseen.
Toiset, vaatimattomammat, tahtovat koetella esiintymiskykyään vain
seuranäyttämöiden esitysilloissa eivätkä luo itselleen suuria
kuvitelmia tulevasta taiteilija-urasta.
Mutta on tällainen näyttelijätaiteen harrastelija itserakkaampi
tai vaatimattomampi, kummassakin tapauksessa saattavat
monet avustajatehtävät tai seuranäyttämömenestykset johtaa
maallikko-näyttelijän lopulta ammatilliselle näyttämölle kilpailemaan
applodeista.
Tämä »nousu» parrasvaloon tapahtuu useimmiten asianomaisen itsensä
suureksi, koko elämänmittaiseksi onnettomuudeksi, harvoin onnelliseksi
voitoksi näyttelijätaiteelle ja hänelle itselleen.
Eikä lopulta kokeneinkaan teatterimies mene kenestäkään
harrastelija-asteella vannomaan, onko aloittelija tuleva näyttelijänero
vai ikuinen statisti. Tämä ensimmäinen, monta kertaa ratkaiseva
arviointi on kunkin näyttelijätaimen suoritettava omassa olemuksessaan.
Mutta — pantakoon mieleen — tämä itsearvostelu ei onnistu suinkaan
peilin edessä tuijottamalla. Ja sitäkin vähemmän, jos kuvastin sattuu
puhumaan katsojalle kaartelevaa kieltä. Tällöin noviisi parka yltyy
helposti luulemaan, että hän kasvojensa kauneudella ja sorjalla
vartalollaan tulee tanssittamaan yleisöä kuin hyttysparvea aurinko.
Juuri tällainen luulottelu vie pahaan erehdykseen. Kauneus ei
ratkaise näyttelijä-kohtaloa lainkaan. Kauniit kasvot eivät ole
näyttelijätaiteessa mitään. Vasta todellinen taiteilijatemperamentti
kykenee elävöittämään kasvot ja ruumiin palvelemaan runon tarkoituksia.
Muotokauneuden perusteella älköön siis kukaan luulko itseänsä tulevaksi
näyttelijäksi. Kirkkaat silmät, säännöllinen profiili, kuultava hipiä
ja solevat jäsenet ovat vain eräitä näyttämöllisiä pikku »etuja», ei
muuta. Ruumiin luonnollinen ja raikas terveys on näyttelijätaiteelle
välttämättömämpi ehto kuin ensimmäinen palkinto kansainvälisissä
kauneuskilpailuissa.
Mutta vielä vähemmän kuin peili tai valokuvaaja, kykenee räätälinne
teille näyttämään tietä edes näyttelijätaiteen proselyytiksi. »Räätälin
tekemä herra» on tuskin koskaan taiteilija, joskin räätäleistä on
monesti tullut eteviä näyttelijöitä, kuten suutareista filosofeja.
Muotinukke, joka hakee hienon käytöksen oppikirjoista esiintymistaidon
salaisuutta, kelpaa parhaassa tapauksessa kolmannen luokan
varieteetähdeksi.
Kouliintunut käytös on näyttämöllä vain eräs keino, ei muuta. Sen
avulla ei luoda mitään.
Jos osaatte matkia etevästi lähimmäisenne puhetapaa ja eleitä, ja
vaikkapa teillä olisi vatsastapuhumisen jalo taito, älkää luulko, että
se on merkki näyttelijätaiteellisista taipumuksistanne. Jokaisessa
ihmisessä on jonkin verran synnynnäistä apinaa. Matkimisvietti on
eräässä suhteessa näyttelijätaiteeseen, mutta se ei sinänsä ole
lainkaan taidetta, koska se on vain jäljittelevää eikä luovaa.
Matkiva apina kelpaa sirkukseen toisen luokan ilveilijäksi, mutta ei
näyttämölle.
Ei, toisia, syvempiä uomia myöten on näyttelijänoviisin itseänsä
tutkittava, jos hän tahtoo varmentua taiteilija-mahdollisuuksistaan tai
mahdottomuudestaan.
Hänen on tarkkailtava luonteenominaisuuksiaan, kokeiltava
taiteellisella vaistollaan ja fantasiallaan ja kuultava näistä
toverinsa arvosteluja. Hänen on tunnettava, kykeneekö hän innostumaan
runoudesta ja hurmautumaan sanalliseen ilmaisuun. Ja missä määrässä
on hänessä kykyä kestävään harrastukseen ja työhön. Tästä erinomaisen
tärkeästä seikasta hän kyllä pääsee selvyyteen, jos kasvattaa omaa
minäänsä rehellisyyteen itseänsä kohtaan. Eikä ole hänen suinkaan
mahdotonta arvioida omaa elämänkäsitystään, missä määrässä tämä on
kyllin tuore ja ennakkoluuloton kyetäkseen elämään taiteen vapaassa
maailmassa.
Onko hän sielultaan etsijä ja »onnellinen» temperamentti? Tähän
kaikkien kysymysten summaan on hänen pyrittävä itselleen vastaamaan
tinkimättömän rehellisesti.
Tämän vakaan ja syvennetyn itsetutkistelun osviitoiksi esitettäköön
seuraavassa todellisen näyttelijän eräät moraaliset vaatimukset ja
tärkeimmät taipumukset ja taidot.
Näyttelijä on vapaa.
Kun maalaiskappalainen lausuu sanan »taiteilijamoraali», saa
tämä kauhistuttavan ja tulikivenkatkuisen sävyn. Kun saman sanan
tulee lausuneeksi kauppaneuvos tai tirehtööri, on sanassa jotain
ylemmyydentietoista, leppoisaa vähäksymistä. Vähittäiskauppiaalle se on
yhtä hämärä asia kuin Leibnizin monaadi-oppi. Mutta onnettoman hyveen
kaikille fanaatikoille on se sopiva keppihevonen ratsastaa kuin pyhä
Yrjänä paheellisuuden lohikäärmettä vastaan.
Taiteilijalle itselleen on välittömästi selvää, että hänen tehtävänsä
on vapauttaa eikä kahlehtia, päästää eikä sitoa, ja että hänellä on
tämä lunastamisen voima siinä tapauksessa, että hän on itse sisäisesti
vapaa. Jokainen taiteilija — siis myös näyttelijä — luo kuulijaansa
sen tunnetilan, mikä hänessä itsessään on ollut luomisen hetkenä Ja
mikä on hänen yleinen elämän tunnelmansa. Ja jos kerran taiteen tehtävä
on vapauttaa meidän sielumme patoutuneista tunteista, jokapäiväisestä
rihkamasta, ennakkoluuloista ja opinkappaleista, on vain mieleltään ja
elämäntunnoiltaan vapaa kypsynyt taiteilija.
Tämän tähden: Kenelle tämä maailma on alati itkettävä murheen laakso,
kenellä rohkean ja elämänhaluisen sydämen sijalla on näivetyksien
syöpä, kenen punaiset verisolut vähenevät päivä päivältä, ken pysyy
arkana oman karsinansa sisäpuolella, luulotellen, että kaikki totuus
on kymmenessä käskyssä tai jonkin puolueen ohjelmakaavassa, hän ei
kelpaa näyttelijäksi. Kenelle kanslia, salvosnurkka, puolue-elävä tai
kateederi on koko elämän sisällys, hänellä ei ole halua näyttelemiseen.
Kenen elämäntavat mukautuvat sovinnaismoraalin kaavoihin, kenelle
inhimillinen moraali on samaa kuin vallitsevien sovinnaistapojen
säilyttäminen, hän ei kelpaa näyttelijäksi, sillä häneltä puuttuu se
tunnelaatu ja tahdonsuunta, jossa luodaan uutta moraalia. Todellinen
taiteilijamoraali eroaakin poroporvarillisuudesta juuri siinä, että se
on tuoreita aatteita luova ja tämän tähden juuri korkeampi sovinnaista
siveyskäsitystä.
Vain siinä tapauksessa, että edellä kuvattu taiteilijamoraali elää
näyttelijöissä, on teatterilla ensiarvoinen asema siveysihanteiden
luomisessa. Ja tämä juuri tulee sillä olla, toisin kuin pelkästään
»säilyttävillä» yhteiskuntalaitoksilla, esim. kirkolla. Jos onkin
myönnettävä, että kirkollakin on — sillä ainakin tulisi olla —
siveysjulistuksensa lähtökohtana uudestisynnyttävä moraalinen
aate eikä sovinnais- ja tapamoraali, on tosiasia, että kirkko
_yhteiskuntalaitoksena_ joutuu olemaan juuri totunnaisten,
haalistuneitten siveyskäsitysten säilyttäjänä vastoin »uusia»
siveysaatteita. Onhan totta, että uudistusliikkeet yleensä joutuvat
sovittamattomaan ristiriitaan valtakirkon kanssa.
Mutta teatteri, joskin silläkin on omat kaavoittumiskautensa, ei ole
yhteiskuntarakennuksen osa, vaan sen puutarha. Se on ja sen tulee
olla taiteellisena ilmiönä vapaa ja nousta vapaasti kaikkea arkuutta,
ummehtuneisuutta ja elämänpelkoa vastaan. Teatterin tulee olla
elottomien halveksima.
Tutki siis itseäsi kestätkö omahyväisten vähäksymisen. Jos olet
pienesti arka, älä nouse näyttämölle. Jos olet pinnallinen, muotojen
orja, itsekäs, helposti närkästyvä tai katkismusmoraalin uhri, älä
näyttele.
Juuri tällaisin vaatimuksin on teatteri voimakas viskain, joka eroittaa
akanat jyvistä ja julistaa alkumoraalia, s o. toimii uudistavia ja
puhdistavia moraali-ideoita luovana voimana.
Taiteilijan, jonka elämäntyö tapahtuu tämänkaltaisessa ilmapiirissä,
tulee olla hengeltään vapaa ja hänen moraalinsa kaiken
poroporvarillisuuden ja pessimismin vastakohta.
Näyttelijä on vapaa! Tämä koskee yhtä hyvin seuranäyttämön
harrastelijaa kuin ammattinäyttelijää.
Draamallinen vaisto ja mielikuvitus.
Kirjailija saattaa luoda erinomaisia lyyrillisiä ja eepillisiä teoksia,
hän saattaa näissä runolajeissa nousta suureksi kirjailijaksi, mutta
jos häneltä puuttuu draamallinen vaisto, ei hän voi tuottaa näyttämöltä
välittömästi tehoavaa draamaa. Samoin, jos näyttelijältä puuttuu
tuo vaisto, kykenee hän esiintymään erinomaisenakin lausujana ja
esilukijana, mutta näyttämöltä hän ei yli parrasvalon vaikuta.
Tuo monta kertaa halveksivana iskusanana käytetty »teatraalisuus» on
todellakin olemassa. Näytelmässä on lyriikkaa, se käyttää palvelijanaan
epiikkaa, mutta sen draamallisen tehon saa aikaan jokin kolmas, mikä
on puhdasta draamallisuutta; se on se, mikä yhdistää sanan ja teon,
sisäisen ja ulkonaisen tapahtuman yhdeksi ainoaksi sekä silmin että
korvin aistittavaksi kokonaisuudeksi ja riistää meidät ehdottomasti
mukaansa.
Draamallinen vaisto on juuri tuon »kolmannen» välitöntä tajuamista,
innoittumista puhtaasta draamallisuudesta; se on se lahja, jonka avulla
näyttelijä erehtymättömällä varmuudella välttyy olemasta teatraalinen
totuuden kustannuksella tai esittämästä totuutta teatraalisen kauneuden
kustannuksella. Se on yhtä synnynnäinen kuin esim. väriaisti, mutta
myös samalla tavalla kehittämisen ja herkentämisen alainen.
Ilman tätä vaistoa, joka tunkeutuu näkyviin myös loppumattomana
rakkautena teatteriin, ei näyttelijä tule koskaan suureksi, ei edes
näyttelijätaiteen edustajaksi ylimalkaankaan.
Tottunut teatterimies kykenee jo alkutaipaleella näkemään, kenessä tämä
teatraalisuus on elävä voima, kenessä vain pintakiiltoa, muotikoreilua,
diletantismia.
Verrattavissa tähän draamalliseen vaistoon on teatraalinen fantasia,
luova mielikuvitus, joka mielikuvaelämän aineksista, aistimuksista ja
mielikuvista synnyttää uusia yhdistelmiä, s.o. taiteellisia näkemyksiä,
joista tuloksena on omaperäinen näyttämöluoma.
Tämän mielikuvitusvoiman heikkous merkitsee heikkoa personallisuutta,
se merkitsee näyttelijälle jäämistä matkijan asteelle.
Onpa sanottava, että mielikuvitus on näyttelijätaiteellisella
vaakalaudalla toinen vaakakuppi ja punnus, jota ilman mitään
punnitsemista ei voi suorittuakaan. Herkkä ja voimakas mielikuvitus on
ainoa voima, joka pelastaa näyttelijän joutumasta näytelmäkirjailijaan
nähden pelkän palvelijan asemaan, sillä hän puolustaa paikkaansa
itsenäisenä taiteilijana, se vain on se todellinen aateliskilpi,
joka saattaa hänet täysin tasavertaiseksi taiteilijamaailman toisten
kansalaisten kanssa.
Mielikuvituksesta rikkaat ja siitä köyhät eroittaa helposti toisistaan
jokapäiväisessäkin elämässä. Jälkimmäiset eivät kelpaa näyttelijöiksi.
Näyttelijä ja sana.
Ruumiintaiteena on näyttelijätaide enemmän kuin mikään muu taide »sanan
tulemista lihaksi». Se on hengen ilmettä, ilmentämistä, liikettä ja
liikuntoa aineessa. Näyttelijän ilmaisuvälineinä on siis jokainen
jäsen ja lihas, mutta ennenkaikkea herkimpään ja henkeistävimpään
ilmaisuun kykenevät elimet, nimittäin äänielimet. Tässä kohdassa
näyttelijän ruumiintaide muuttautuu sanataiteeksi, jollaisena se vain
kykenee runouden tulkiksi. Jos siis tahdotaan tulla näyttelijän työn
keskeisimpään ilmiöön ja kaikkein tarkimmin vaalittavaan aarteeseen, on
käsiteltävä näyttelijän lausuntavaatimuksia.
Samalla on tämä sanan ja näyttelijän kaksinkamppailu
näyttelijätaiteellisten ponnistusten huippu.
Sanan äännepuoli on sen ruumis ja tässä ilmenevä sointi, sävy, poljento
ja tempo ovat sen sielu, jonka herkäksi ilmentäjäksi näyttelijän on
sanan ruumis taivutettava, puheessa tapahtuu siis sama kamppailu
pienoismuodossa kuin koko näyttelijäruumiin ja -hengen välillä.
Tämä näyttelijätaiteen kirkkain polttopiste on näyttelijän suurin
voima, mutta myöskin vaarallisin koetuskohta. Sanassa hän joko voittaa
tai kaatuu.
Mitä vaatimuksia on siis asetettava näyttelijän sanakulttuurille?
Hänen tulee ensiksikin irtautua ehdottomasti kielen murreaineksista
ja -muodoista, puhua puhdasta kirjakieltä. Poliittinen tai
uskonnollinen puhuja voi vielä vaikuttaa esityksensä pelkällä asia- ja
totuussisällöllä. Varsinkin jälkimmäisen huomattava personallisuus voi
synnyttää tarpeellisen tehon, vaikka saarna tulvisikin hänen huuliltaan
kielellisesti epäpuhtaana ja murteellisena. Mutta näyttelijän on
tulkittava taiteen totuutta. Hänen suussaan on aistinkuultava ääni
runoilijanäkemyksen kannattaja. Hän ei siis seiso edessämme pelkästään
omana personallisuutenaan, vaan ajaa myöskin toisen »asiaa». Hänen
kielensä täytyy siis olla kyllin taipuisa tottelemaan yht'aikaa
runoilijatahdon ja oman tahdon pienintäkin viittausta. Jos hänen
kielessään murtautuu esiin murre, tulee näkyviin näyttelijä yksin
tavallisena yksilönä. Eikä hän kykene runon uskolliseksi tulkitsijaksi.
Tässä syy, miksi näyttelijän tulee hallita kirjakieltä ehdottomalla
varmuudella.
Mutta tähän hänen kirjakieleensä kuuluu samalla täyden selvyyden
vaatimus. Ei ainoastaan oikea asiallinen korostaminen ole
välttämätöntä, vaan myöskin niinsanottu vertauskuvallinen korko
eli symboolinen aksentti. Tällä vertauskuvallisella korostuksella
tarkoitetaan sitä, että sanan tulee ilmaista tunnetta aistillisen
tuoreena, värisevänä, sykkivänä kokonaisuutena, jonka sointiarvot
ja rikkaat sävyvaihtelut näyttelijän on kyettävä tuomaan esiin
puhe-elimiensä avulla. Näin ollen kuuluu näyttelijätaidon alkeisiin
harjoittaa hellittämättä artikulatiota eli äänteiden muodostamista
äänielinten ja suuontelon avulla. Hän siis pyrkii taiteellisesti
koulutettuun äänenkäyttöön, jossa puheen pienimmätkin osaset,
kerakkeitten sointiarvot ja ääntiöiden laajennusasteet otetaan tarkasti
huomioon ja jossa sana yksistään ja suhteessa toisiin sanoihin
muodostaa elävän poljennon, sisäisen elämänrytmin vertauskuvaksi.
Näin olen tullut näyttelijätaiteen keskeiseen ilmiöön, inhimillisillä
huulilla syntyvään sanaan, tähän salaperäiseen luomistapahtumaan,
jossa sielu ja ruumis yhtyvät yhteiskauneudeksi. Sana on ikäänkuin se
kultainen malja, johon näyttelijä vuodattaa ikuisesti tuoreen kauneuden
pisarat. Sana on se Graalin malja, jota näyttelijän on ankaralla
ritarimatkallaan etsittävä aamusta aamuun ja keväästä kevääseen.
Näyttelijä ja työ.
Luontaisten edellytysten olemassaolo on tietenkin näyttelijätaiteessa
yhtä välttämätön kuin kaikkien muidenkin taiteiden alueilla. Mutta
tuskin missään muussa taiteessa loistavakin luonnonlahjakkuus lakastuu
ja murtuu niin herkästi ja nopeasti kuin näyttelijätaiteessa, jollei
siihen liity uupumattomasti harjoittava työkyky ja lannistumaton
energia. Useasti joutuu teatterimies tekemään sen huomion, että
lahjakas näyttelijä sortuu melkein kuin romahtamalla elämänsä
puolitiessä maineikkaalta uraltaan. Hänen hermostonsa pettää, hänen
teknillinen taitonsa ei riitä, hänen puheeseensa ilmestyy monenlaisia
vikoja, hänen ruumiinhallintansa horjahtelee ja hänen henkensä
lakastuu. Hän ei kertakaikkiaan kestä parrasvalon häikäisevää valoa
eikä ympäröivän ilmakehän painetta.
Mikä on syynä tällaiseen ilmiöön? Kuinka voi tällainen olla mahdollista?
Selitys on yksinkertainen. Tuo keskellä miehuusikäänsä lakastuva
näyttelijä ei ole kyennyt työhön. Hän on lyönyt laimin
ruumiskulttuurinsa kehittämisen tai henkisen pääomansa kartuttamisen,
taikkapa on hän unohtanut molemmat: sekä ruumis- että aivokulttuurin
välttämättömyyden.
Tuleeko näyttelijän siis kyetä ruumiiltaan tasapainotaiteilijaksi
sirkukseen ja tietomäärältään nousemaan akateemiseen kateederiin?
Ei kumpaankaan. Mutta hänen täytyy kyetä hallitsemaan ruumistaan
ehdottomalla helppoudella. Koska näyttelijätaiteen aineksen
ilmaisuvälineenä on juuri ruumis, on tämä harjoitettava kelvolliseksi
hengen palvelijaksi ja kyettävä se myöskin pitämään elävässä kunnossa
alituisin harjoituksin. Yksikään näyttelijä ei pääse siitä tosiasiasta,
että hän voi meitä vapauttavasti ilmentää sisäisen aatemaailmansa vain
siinä tapauksessa, että hän on kaikenpuolisesti alistanut ruumiin
tahtonsa alaiseksi. Täytyypä vielä lisätä, ettei näyttelijälle riitä
yksin tämä jäsenten hallintavoima, vaan on hänen kyettävä myös
liikunnan sulouteen ja eleen ylevyyteen, kuten esteettiset ammattisanat
tässä tapauksessa kuuluisivat. Jo ruumiin varma ja vapaa lepoasento
vaatii syntyäkseen ahkeraa koulutusta. Veltto tai jännittynyt asento
tekee jo yksinään kiusallisen vaikutuksen katsojaan. Puhumattakaan
käynnistä, jossa epäämättömän selvästi paljastuu näyttelijän
kehitysaste sekä sisäisesti että ulkonaisesti.
Tämä näyttelijätaiteen asettama jyrkkä ruumiskulttuurin vaatimus
liittää sen amatööriharrastuksenakin erittäin läheisesti eräisiin
muihin kansanvalistuksen haaroihin. Urheilu, voimistelu ja tanssi ovat
kansan näyttelemisharrastuksen erottamattomia seuralaisia. Ne ovat
näyttelijätaiteen »aputaiteita», sillä ilman niiden ahkeraa harjoitusta
ei sen vaatimaa ruumiinhallintaa saavuteta.
Erikoisesti maaseudun yhdistysten ja edistysseurojen on tämä tosiasia
otettava toiminnassaan huomioon. Näyttelijöitä valittaessa on
käännyttävä juuri seuran urheilu- ja voimisteluosaston puoleen, tai —
toiselta puolen — seuranäyttämön jäsenet on saatettava voimistelemaan,
urheilemaan ja tanssia harjoittamaan. Tätä tietä saa näyttämöllinen
amatööriharrastelukin mitä laajimmassa mielessä sivistysmerkitystä.
Näyttämö juuri on parhain kansan henkisen ponnistelun ja ruumiillisen
kuntoisuuden yhdistäjä.
Entä näyttelijän tietomäärä ja oppineisuus ja vähäoppisuus?
Taivas varjelkoon näyttelijää koulumestariviisaudesta ja
professori-oppineisuudesta. Hänen sivistykseensä ei kuulu tietojen
päähän ahtaminen eikä teoretisoiminen. Mutta jos hänellä ei
toiselta puolen ole sivistyspyrkimyksiä muuta kuin roolivihkon
päähänpänttääminen ja arvostelujen lukeminen, murtuu hänen
näyttelijäuransa keskellä miehuusikää. Hän tylsistyy ja kaavoittuu,
sortuu maneeriin ja kykenee esittämään näyttämöllä vain »elävää
ruumista» tai mykkiä kyypparityyppejä. Hänen tulee siis — niinkuin
hänen onkin vältettävä kuivanoppineisuutta — harrastaa monipuolisesti
sivistysasioita, psykologian, historian ja kirjallisuuden harrastus
pitää hänen aivonsa vireillä ja lisää hänelle välttämätöntä
ihmistuntemusta ja itsetuntemusta. Matkat ja matkakuvaukset ja
— vaikkapa kansantalous antaa hänelle tietoja eri kansain ja
kansanluokkain elämäntavoista ja tottumuksista j.n.e. Näyttelijän tulee
siis pitää silmällä ennenkaikkea sivistyksen elävöittävää vaikutusta,
ja pyrkiä siinä monipuolisuuteen, joka näyttämöllä palkitsee hänet
muotojen runsaudella, joustavuudella, älyllisellä terävyydellä ja
sisäisellä kestävyydellä:
Kieltäymyksin karaistu ruumiskulttuuri ja monipuolisin
sivistysharrastuksin luotu hengen kestävyys, nämä molemmat yhdessä
vasta tekevät näyttelijälle mahdolliseksi käyttää luonnonlahjojaan
korkeaan ikään saakka, taiteessaan yhä yleten ja syventyen.