Kansamme näyttelemisharrastus on suhteellisesti katsoen uupumattomampi
ja laajempi kuin minkään muun kansan. Meillä on parituhatta
valistusseuraa, joiden juhlissa näytelmä säännöllisesti on päänumerona
ja joista usealla on oma näytelmäseuransa vastaamassa säännöllisestä
näytelmällisestä ohjelmasta. Suomen kansa näyttelee Petsamosta
Hankoniemeen saakka. Ja kaikki yhteiskuntaluokat, mutta eritoten
työläis- ja talonpoikaisnuoriso, ottavat osaa tähän merkillisen
innokkaaseen näyttelemisharrastukseen. Suomen kansa on teatterikansaa.
Että näin on, pohjautuu eräisiin suomalaisen kansasielun syvällä
alitajunnassa piileviin syihin. Erämaa, pakomatka korpeen, korpimökki
ja piilopirtti ovat vasta hiljan jääneet taaksemme, niistä periytynyt
yksinäisyyden henki, pelonalainen eristäytyneisyys hakee nyt
vastakohtaansa: seuraa, yhteiselämää, yhteishurmiota. Suomalainen
kansasielu vapauttaa nyt itsensä korven henkien ja maahisen lumoista.
Esi-isäin ja vainajien palvelus karsinoissa ja seitapahtaitten juurella
on nyt muuttumassa uusien jumalien palvonnaksi. Yksinäinen kumartaja
astuu korvesta rintamaille ja rakentaa temppeliä kaiken kansan tulla
sisälle yhteispalvontaan. Lehtojen ja purojen lyyrillinen laulanta,
salomaiden ja leveiden virtojen juohea eepillisyys on nyt tässä
kansasielussa kostautumassa tiiviiksi, näytelmälliseksi kamppailuksi:
yhteiskuntataisteluksi, luokkataisteluksi, sivistystaisteluksi, sanalla
sanoen: taisteluksi. Tämä vapaustaistelu raskas- ja yksinäishenkistä
erämaata vastaan on ennen näitäkin vuosikymmeniä tullut näkyviin eräinä
ilmiöinä kansamme elämässä. Viime vuosisadan ja sitä edellisenkin
sataluvun uskonnolliset liikkeet, pietismi, laestadiolainen herätys ja
monet muut »villitykset» ovat ilmauksia juuri samasta palavasta halusta
kerääntyä yhteen, hurmioitua yhteishengestä, taistella joukkona — usein
laumana — määrätyn totuuden puolesta. Tämä kaikki on pohjimmaltaan
liian-hiljaisten pyhien lähteiden hylkäämistä, liian-yksinäisten
palvoskivien kaatamista. Se on joukkotahdon purkautumista
yksinäissielun alitajunnaisista syvyyksistä. Sama välttämätön
tahtotoiminta selittää psykologisesti senkin tosiasian, että tämä
kansa hämmästyttävän alttiisti ja ikäänkuin oman henkensä voimasta loi
nopeasti järjestyneen työväenliikkeen ja muut yhteistoiminnan ilmiöt.
Tähän sisäiseen tahtoon päästä irti yksinäisyyden jumalan kammottavasta
vallasta liittyy luonnollisesti myös sitä vastaava muotopyrkimys, niin
sanoakseni teatraalinen ponnistelu. Rintamailla ja asutuskeskuksissa
eivät enää riitä korven paatiset ja jättiläismäiset, mutta karkeat
ja liikkumattomat muodot. Kaikessa suhtautumisessa toisiin ihmisiin,
esiintymisessä, ovat joustavuus ja muotojen vaihtelevaisuus
välttämättömiä. Kielen rikastuttaminen, sen sulava ja varma käyttö
yksin takaavat puhujalle vaikutusvoiman. Äänen karkea kantovoima
ei enää ratkaise tehoa. Enemmän tai vähemmän sivistyneet eleet, ja
kielen älylliset sointiarvot, vieläpä sanonnan selkeys alkavat näyttää
kansannuorukaisestakin välttämättömältä viehättämisen ja menestymisen
ehdoilta. Seurustelu, nuorten ikuinen lähentymisilmiö, kypsyvän
erotiikan luonnollinen oire ja kiistakenttä, ei enää voi sujua Jukolan
veljesten kosimaretken tavoin tai renkimäisenä rehentelynä. Sekin
asettaa uudet ehdot nuorelle kansanihmiselle, kuten koko muukin elämä.
Näin ollen on nuoriso välittömästi tajunnut teatteriharrastuksen
onnellisimmaksi keinoksi saavuttaa joustavuutta, varmuutta, iloista
hymyä, selkeää katsetta ja hallittuja eleitä, s.o. esiintymistaitoa
ylimalkaan.
Koko nykyiskansan ilahduttava »teatraalisuus» pohjautuu sivistyksemme
nuoruutta todistaviin välttämättömiin kansasielullisiin syihin ja
merkitsee muotopyrkimyksenä kansan, varsinkin maaseudun elinvoimaista
sivistystahtoa ja siveellistä nousua.