— Annie Mörk.
Kypsä! — Annie Mörk on sisäiseltä draamalliselta elämänvoimaltaan
kypsimpiä näyttelijöitä, mitä meillä yleensä on olemassa.
Inhimillinen elämisenvaisto tuntuu hänelle olevan samaa kuin
draamallinen vaisto: tahto tekoon.
Hänen repliikkinsä virtaavat huulilta tunnepaineisen, tiiviin
henkäyksen mukana. Ja siksi ovat ne tarttuvia, siksi ne ennustavat
tekoa ja vievät lausujansa luontevasti tekoon näytelmähenkilöiden
välisessä taistelussa. Annie Mörkin näyttämölausunta todistaa hänet
draamalliselta hengeltään harvinaisen voimakkaaksi.
Hänen replikoimisensa kykenee luontevoittamaan yksinpä
vastataistelijoiden eleet ja iskut. Sillä se osaa vaatia vastapuolelta
liikettä ja elämää. Mutta se paljastaa myöskin helposti latteuden ja
kimmoisuudenpuutteen vastanäyttelijässä, sillä pienillä voimilla ei
kestetä Annie Mörkin tummasti aaltoavan äänen tulviessa.
Kuitenkin: hänen näyttelijävaistonsa ei synnytä voimaa ainoastaan
sanaisessa näyttämötaistelussa, vaan on sillä vieläkin välittömämpi
tie ilmetä näkyviin. Se on sangen vaikeasti sanoin määriteltävä sävy
taikavoimaa, jota on vaikea sanoa hurmaksi, melkein yhtä väärin sanoa
tenhoksi tai lumousvoimaksi. Tuntuu siltä, että attribuutti _uhoava_
on paikallaan sille välittömälle voimalle, joka Annie Mörk pienissäkin
tehtävissä hallitsee näyttämöä ja jonka vuoksi nuo näyttelijälle niin
perin tärkeät tulot näyttämölle ovat hänellä säännöllisesti vaikuttavia.
Koko edellinen kuvaus on samalla todistusta Annie Mörkin synnynnäisestä
draamallisesta vaistosta ja taiteellisesta temperamentista. Se on
kaikki hänen näyttelijäolemuksensa kypsyyden ylistystä.
Mutta tällä en ole vielä väittänyt, että hän olisi ilmaisukeinoiltaan
»kypsä». (Herra tästä varjelkoonkin!) Muistan vielä selvästi, kun näin
hänet näyttämöllä ensi kertaa Tampereen Teatterissa, hämmästyneeni —
hieman vaivautuenkin — hänen erään slaavilaisen naisluomansa mimiikkiä
ja vartalon eleitä. Siinä oli slaavilaista pehmeyttä, notkahtelua ja
taipuilua ja kasvoissa samaista ilmerunsautta. Mutta ilmeissä oli
annos vääntelehtivää väkivaltaisuutta, samoin eleissä. Luontaisesti
ilmeikkäät kasvot eivät olleet vielä kehittyneet hallitsevan tahdon
välikappaleeksi.
Tosin on Annie Mörk näitä ilmaisukeinojaan sen jälkeen huolella
hionut. Loihan hän jo Tampereen aikoina esim. »Rosseissa» Leeni-tätinä
hyvän naisen kirkastunein kasvoin. Mutta tämäkin osoitti vain osaksi
mimiikkikehitystä, pohjimmaltaan oli luoma sangen onnellinen siksi,
että tarvittiin mimiikki-keinoja vähän. Tarvittiin ennenkaikkea
lienteätä tunnetta uhoava olemus, sitä, jossa auttoi näyttelijättären
luontaisesti kypsä vaisto.
Myöhemmin näkemäni Mörkin naispaholainen ja äiti Franckin
»Vapaissa miehissä» osoittavat, että näyttelijättären mimiikki- ja
plastiikkakeinot — ovat jatkuvasti tietoisen muokkauksen alaisina,
kypsymässä nekin vastaamaan taiteilijan sisäistä temperamenttivoimaa.
Mutta edellisessä on ollut vasta puhe hänen taitonsa »vakavasta»
perusluonteesta ja tähän pohjautuvista henkilöluomista.
Näyttelijätär on kuitenkin — varsinkin viime vuosina — kehittänyt
itsensä taitavaksi tyyppien tekijäksi sekä komedian että farssin
sävyissä, etenkin viimeksimainituissa, sillä hänen psykologinen
silmänsä ei läheskään aina riitä koomilliseen luonnekuvaukseen, mutta
sitä varmempi se on farssimaisessa karrikatyyrissa.
Hänen karrikoimistaitonsa ei sekään johdu niin paljon älyllisestä,
psykologisesta terävyydestä kuin reippaasta mielenlaadusta ylimalkaan.
Hänessä on todellisen karrikoijan — melkeinpä miehekästä — rohkeutta,
joka ei sumeile, vaikka joku sovinnaisraja sattuisi rikkoutumaankin.
Nämä hänen karrikatyyrinsa leviävät jo laajalle alalle. Ne lähtevät
hölläsuisista, hykerryttävän elävistä akkatyypeistä, joiden keskellä on
erikoisasemassa »Anna Liisan» Husso, tuo kurjuuden kovettama olento,
jossa tyypillisten irvikuva-juonteiden takaa uhoaa pimeä ja kammoittava
sielunelämä. Tragi-komedian vaikeassa taiteessa onnistuu yhtä harvoin
kirjailija kuin näyttelijäkin. Annie Mörk on siinä onnistunut Hussossa
ja eräissä muissakin otteissaan siksi, että hänellä on toiselta puolen
tuo karrikoijan uskallus rohkean-koomHiisiin muotoihin ja kuitenkin
pohjalla tumma, traagillisen sävyinen elämänuho.
Ilotyttö-tyypeissään, drastillisissa ja huimissa, on hänellä usein
näkyvissä sama tragi-koomillinen ristituli: pinnalla — plastiikassa —
huikeat ja huolettomat »ammattiotteet», kielessä räikeä ja räiskyvä
äänenkäyttely ja ilmeissä amoraalinen velttous. Mutta näiden puoli-
ja alimaailman räikeitten pintailmeiden alla kumahtelee tai särähtää
myös ontto ja katkera pessimismi, joka vie nuo irvokkaat kuvat kypsän
elämänkokemuksen piiriin ja koroittaa ne psykologisiksi taideluomiksi.
Kun näihin vielä liitetään näyttelijättären ne »vaaralliseen» ikään
tulleet lesket, joiden vaalilauseena on »parempi naida kuin palaa»,
sekä naimis- ja naittamishaluiset tädit ja peloittavat anopit, ovat
nämä sitten herttuattaren tai »länsmanskan» hahmoissa, on käyty hänen
näyttelijättä- teellisen valta-alueensa rajat.
Annie Mörkin koko taiteilijakehitys on kulkenut, voimakkaasta ja
jossain määrin kaaoksellisesta temperamentista lähtien, kohti
karrikoivia farssityyppejä ja rohkeita komedia-henkilöitä, jotka
parhaimmillaan ovat tuontuostakin paljastaneet näyttelijättären
tragi-komedian harvinaisen taiteen eteväksi edustajaksi.