— Joel Rinne.
Hän on Sysmästä! Ja siitä huolimatta — tai ehkäpä juuri sen
vuoksi — hänelle, Joel Rinteelle, en kykene keksimään mitään niin
»naulankantaan-osuvaa» epiteettiä kuin on »aristokraatti».
Hän ei ole näyttämön aristokraatti siksi, että hän suvaitsisi näytellä
vain ylhäisimpiä näyttämöhahmoja tai suostuisi syventymään vain
näytelmäkirjallisuuden suurluomiin. Ei lainkaan, hänen miehekkäässä
näyttelijävartalossaan ei ole rahtuistakaan diiva-eleitä, vielä
vähemmän hyperkriitillistä estetisismiä. Jos ken, on hän joutunut
avittamaan näyttämöllä myös jokapäiväistä rihkamankaupustelua. Kuinka
harmittavan usein hän onkaan saanut vaihtaa joustavan floretin,
joka sopii hyvin hänen kupeelleen, jonkun kerjuriukon tyypilliseen
matkasauvaan tai aateliskilpensä lakeijan tarjottimeksi. »Mistä
minä lapsen saisin», »Loikkaus avioliittoon», »Ristiäiset ennen
häitä» tai »Häät ilman sulhasta» ja muut yhtä »ylösrakentavaiset»
bulevardi-näytelmät eivät ole olleet meillä ainoastaan maanvaivana vaan
myöskin Joel Rinteen pätevän taiteen ikuisena kiusana. Monenkarvaisten
farssi- ja operettitehtävien keskellä on hän joutunutkin esittämään
suhteellisen harvoja korkeamman tyylin draamahenkilöitä.
Missä on sitten lopultakin hänen aristokraattisuutensa? Ilmestyykö se
»Hevospaimenen» kerjäläisessä vai »Sukkelassa keinottelussa» hänen
tyhjäntoimittajassaan vai — kukaties — »Ensi-viulun» saamattomassa
rakastaja-parassa?
Todellakin, juuri näissäkin kirjallisissa mitättömyyksissä, jotka
näyttelijätaiteellisesti katsoen ovat tavallisesti epäpersonallisen
käsityön kappaletavaraa, ilmenee tuo hänen näyttelijäpersonallisuutensa
ydinpiirre, eräs sisäinen ylpeys, ylimyksellisyys.
Tämä ominaisuus tulee näkyviin sekä hänen »suurissa» että »pienissä»
luomissaan. Se on hänen näyttelijätaiteensa perusplastiikkaa. Koko
hänen suhtautumisessaan katsojaan tulee se ilmi. Hän ei näytä koskaan
palvelevan yleisöä, hän lahjoittaa. Hän tekee farsseissa klownihyppyjä
ja antaa yleisön nauraa. Mutta hän suorittaa loikkauksensa kuin
ohimennen, erinomaisella helppoudella ja kasvojen ilmeissä eräs
huoleton pidättyväisyys. Hän ei voi menettää koskaan katsojan
kunnioitusta, mutta ottaa vastaan ihailun matkan päästä. Hänessä jos
kenessä suomalaisessa näyttelijässä on »välimatkan paatosta».
Kaikki ne näyttelijätaiteelliset keinot, joihin hän parhaiten luottaa,
ja koko hänen tekotapansa todistavat samaa. Hänen mimiikkinsä on
sellaisissakin romanttisissa hurmaajissa kuin Romeossa ja Daniel
Hjortissa huomattavan niukka. Myös osoittaa koko hänen äänenkäyttönsä
affektikorostuksen sangen säästeliästä käyttöä. Se ei pyri viehtämään
kuulijaa lainkaan »soinnillisiin» tunnelmiin.
Tällainen miimillinen pidättyväisyys tuntui aikoinaan tämän
kirjoittajastakin ilme- ja sävyköyhyydeltä. Ja tätähän se eräältä
puolen onkin. Esim. »Ikuisen kaupungin» Davido Rossissa sai tämä
kasvojen »jäätyneisyys» mielestäni aikaan, että tuo jo kirjailijankin
kannalta abstraktinen aateluoma jäi vaille inhimilliselle
aatteensankarille oleellista mielen jaloa liikahdusta, haavetta ja
kimmoista elämänvoimaa. Näyttelijä ei »täyttänyt tyhjää» mykällä
näyttelemisellä, jonka parhain ilmaisukeino on tietenkin kasvojen
ilmeily.
Mutta nyt kun katselen Joel Rinteen työtä monien vuosien
kokonaistavassa perspektiivissä, on minun tuo Davido Rossin sävyköyhyys
ymmärrettävä vain hänen näyttelijätaiteensa erääksi luonnolliseksi
rajoitukseksi. Ei ole olemassa yhtäkään näyttelijää, jolla kaikki
ilmaisukeinot olisivat korkeimmassa potenssissa käytettävissään.
Tämän tähden saattaa juuri synnynnäinen taiteilijavaisto näyttelijän
käyttämään keinoistaan luotettavimpia. Joel Rinteen näyttelijävoima
on hänen jalossa plastiikassaan. Emme siis puhuisikaan hänen
taiteilijakuvansa yhteydessä näyttelijäkasvoista vaan -vartalosta.
Tästä hänen plastillisesta kauneudestaan antaa parhaan havaintokuvan
hänen näennäisesti pienin näyttämötehtävänsä, »Seitsemän veljeksen»
Lauri.
»Muuttakaamme metsien kohtuun» on juuri Laurin neuvo veljeksille.
»Elämme rauhassa kaukana maailman menosta ja kiukkuisista ihmisistä»,
on hänen käsityksensä koko elämän onnesta. Hän on metsän poika,
Aleksis Kiven metsämiehen-sydämen tervein tunne. Runoilijan säe: »Ja
maailma unholaan jääköön» on Laurissa elävöitynyt plastillisimmaksi
kokonaisuudeksi. Hän on yksinäinen ja harvasanainen, mutta hänessä
asuu myöskin yksinäisen rauhallinen ylpeys, muista eristäytyvän
puhdasviivainen kauneus. Tätä Laurin sielun pohjatunnelmaa ei muuta
lainkaan, jos Kissalan Aapeli häntä solvaa mäyräksi, ja vaikka hän itse
Hiidenkivellä heittäytyy perusluonteensa äärimmäiseen vastakohtaan:
»avosuiseksi riivatuksi». Nokipoikavekkulinakin, humalan huimimmassa
vaiheessa hän yhä edustaa Kiven erästä oleellisinta elämäntunnetta.
»Sentähden menköön kaikki tomuna ja tuhkana pitkin tuulien teitä»,
paljastaa hänen syvimmällä sielussaan piilevän elämänmurheen ja
-turhuuden.
Joel Rinne oli luonut Laurista juuri tällaisen kaukaisten metsien
yksinäisen havaitsijan ja mietiskelijän. Ja hän ilmensi sen etupäässä
juuri plastiikkansa puhtaudella. Hän oleskeli syrjemmällä muista. Mutta
hänessä asuva kaukaisten salojen rauha sai katseen lepäämään hänen
luomassaan kuin harvinaisessa maalauksessa. Ja niin rajoitettu tehtävä
kuin onkin näyttämöllä maalauksellisesti kuvaavilla eleillä, liitti hän
näitäkin erinomaisin sattuvin vedoin elävöittäviksi piirteiksi Laurin
kuvaan. Hänen tapansa pukea ylleen, kiristää vyönsä ja muut askareensa
osoittivat lisäksi näyttelijän maalaiselämän tuntemusta joka lisäsi
hänen henkilönsä realististakin uskottavuutta. Harvoin on näyttelijällä
arkaluontoisempaa tehtävää kuin Jukolan Laurissa, mutta vielä harvemmin
kykenee hän niin uskollisesti toteuttamaan kirjailijan sekä realistisen
hahmon että sisäisen haaveen kuin on kyennyt Joel Rinne Jukolan
veljeksistä harvasanaisimmassa.
»Synti»-näytelmäni Ismaelin loi näyttelijä samoin avuin, joskaan ei
yhtä sopusuhtaisin tuloksin. Luulen nimittäin että Ismael, joka jo
luonnoksena on tekijälle ilmennyt ennenkaikkea kärsivinä kasvoina,
vaatii täysin elävöityäkseen myös ilmettä herkemmin ja runsaammin
kuin mitä kuuluu Joel Rinteen tekotapaan. Mutta kaikki se, mikä
Ismaelissa on kärsimyksen luomaa eristyneisyyttä ja sitä kirkastunutta
yksinäisyyttä, sisäisintä aristokraattisuutta, jonka yksin syyttömästi
onneton elämänkohtalo antaa, tuotiin Joel Rinteen puhdasviivaisella
plastiikalla mitä havainnollisimmin näkyviin. Jos siis hänen ontuvasta
pojastaan puuttuikin värähtelevintä lapsenkärsimistä, lähestyi se
keskiaikaista alttaritaulua ja oli sellaisenaan varmasti parhaita
Ismael-suorituksia, mitä olen nähnyt.
Näihin Joel Rinteen plastillisiin voittoihin kuuluu myös »Villisorsan»
Gregers. Tässäkin, vielä enemmän kuin kasvojen varmasti luotu
perusilme, tehosi pään asento, joka kuvasi totuudellista mietiskelijää,
ja koko vartalon tinkimätön ryhdikkyys. Hänen Gregersinsä on
ääriviivoiltaan varmimpia piirroksia, mitä näyttämöillämme on tehty.
Mutta tämänkin henkilönsä sisäisen elämän oli siis näyttelijä
valloittanut itselleen juuri plastillisella erikoisvoimallaan,
aristokraattisin, pidättyvin keinoin.
Olen jo edellä huomauttanut, että komiikassakin Joel Rinne säilyttää
huolettoman ylemmyytensä. Hänen taiteensa »perusteiden» lujittamiseksi
ei minun siis ole syytä lähemmin tarttua häneen koomikkona. Mutta
komediasävyssä on hänen taiteessaan eräitä erikoispiirteitä, jotka
kelpaavat hänen näyttelijäkuvansa välttämättömäksi viimeistelyksi.
Henkisesti Joel Rinne laajentaa komiikallaan liikkuma-alaansa
melkeinpä toisella puolella. Mistä muuten tietäisimme, että hänen
mielikuvitusmaailmassaan on ei ainoastaan plastillisia veistoksia
ja tuoreita maalauksia vaan myöskin koomillisen kelmiyden nokkelia
muotoja. Tämä näyttelijän veijarimieli on niin yht'äkkinen ja ehdoton
vastakohta hänen veistokselliselle näyttelijäkuvalleen, ettei sitä voi
ymmärtää muuna kuin henkisen tasapainon ilmauksena. Aristokraattisessa
luonteessa on veijari ja fauni yhtä luonteva vastakohta kuin
pylväspyhimyksessä lankeemukseen viettelevä kuvitelma.
Mikään ei ole pätevämpi todistus Joel Rinteen inhimillisyydestä kuin
hänen komiikkansa. Tämän veijarityypeistä on sitovin hänen Möbiuksensa
Hasencleverin »Paremmassa herrassa». Tämä afäärimainen lemmenjakaja,
nuorten lemmenkaihoisten veijari ja ikävimpien parakleetti, ei karta
paljastaa ammattinsa lurjusmaisia temppuja. Näyttelijä lyö ne näkyviin
nokkelin kääntein ja keikauksin, joissa moraalittomuus on ylitetty
amoraaliksi. Hänen koko lemmentekniikkansa on taitava irvikuva.
kahdennenkymmenennen vuosisadan liikemoraalista. Se on täydellisessä
tunnottomuudessaan melkeinpä viattoman iloista, eräänlaista lopun
mielettömyyttä, joka on päässyt viimeisestäkin pessimismin pisarasta
siksi, ettei ole enää missään tapauksessa mitään menetettävää. Kun
näyttelijä on tätä rataa kulkien saattanut henkilönsä käännekohtaan:
omaan rakastumiseensa ja vehkeitten paljastumiseen, turvautuu hän
näyttelijälaatunsa tehoavimpaan sävyyn: huolettomaan ylemmyyteensä,
jolla hän voittaa syyttäjiksi muuttuneet ihailijattarensa kuin
leikiten. — Möbius on ainutlaatuinen näyttelijäteko Joel Rinteen
näyttämöllä. Siinä on hän yhdyttänyt toisiinsa tunne-elämänsä
äärimmäiset vastapoolit. Hän on aristokraattinen veijari tai —
liioitellen — veijari-aristokraatti.
Mutta koko edellinen kuvaus Joel Rinteestä näyttelijänä vie
välttämättömästi yleistulokseen; hän on parrasvalomme ilmeisin
aristokraatti.