Eräs organisatiosuunnitelma.
Arvosteluni teatterimme rakenteellisista vajavaisuuksista ja sen
toimintaa ränsistyttävästä luonnonvapaudesta on usein kärjistynyt
väitteeseen: Meillä on teatteritoimintaa, mutta ei teatterilaitosta.
Kun kuitenkin toiselta puolen olen myöntänyt siinä ilmenevän runsaasti
alkuvoimaista ja kansanomaista rehevyyttä sekä — organisation kannalta
— peruskivien ja rakennusnurkkaustenkin olemassaolon, ei ole tyhjiin
ampumista esittää seuraavassa suunnitelma niistä organisatoorisista
toimenpiteistä ja muutoksista, jotka mielestäni kehittäisivät sen
järjestelmällisesti toimivaksi laitokseksi.
Kiven ja Bergbomin laskema perusta on nyt organisatoorisesti ensiksikin
lujitettava ja laajennettava. — Maaseudun laaja näyttelemisharrastus
on ennen kaikkea myös järjestelmällisesti liitettävä muuhun
teatteritoimintaan. Se on saanut jo liian kauan kasvaa voimakasta,
mutta jalostamatonta tai suorastaan rikkaruohoista viljaa. Säännöllinen
neuvontatyö esitelmineen ja kiertelevine ohjaajineen on saatava
aikaan. Etenkin neuvontatyö ohjelmiston valikoinnissa on käynyt vuosi
vuosi vuodelta — ala-arvoisten näytelmäsarjojen paisuessa — sekä
taiteellisesti että moraalisesti yhä välttämättömämmäksi. Koko tätä
järjestämis- ja ohjaustyötä varten tarvitaan keskuselin, joka sen
hoitaa puolueettomasti sekä suhteissa vapaisiin valistusjärjestöihin
että puoluemaisempiin edistysseuroihin. Tämä tehtävä kuuluu lähinnä
ja yleisedun nimessä juuri Suomen Näytelmäkirjailijaliitolle, joka
on teatteriliitoista ainoa puoluerajoja sivuamaton liitto, ja jonka
luonnollisiin _etuihin_ kuuluu kaikkien maaseudun nuorisokerrosten
saattaminen teatterista osalliseksi. Ja vieläpä siksi, että maaseudulta
nousevien näytelmällisten kirjailijalahjakkuuksien opastaminen kuuluu
myöskin luonnostaan näytelmäkirjailijoille. Erikoisesti olisi siis
mainitun liiton suunnattava voimansa maaseudun nuorisoon ja pyrittävä
m.m. tätä varten jälleen teatterilehden perustamiseen, jossa se
muutama vuosi sitten epäonnistui liittojen yhteistoiminnan jäädessä
puolinaiseksi ja rahavarojen puutteessa.
Joka tapauksessa Näytelmäkirjailijaliiton taloudellisten voimien
vähänkin karttuessa on sen luotava maaseudun teatteriharrastelusta
järjestetty nuorisoliike. Sillä jokainen hengenlaitos rakentaa pelkälle
hiekalle, jollei se kykene tekemään nousevaa polvea alati uudistuvaksi
voimaksi. Niin on teatterinkin laita. Sen on kamppailtava nuorisosta.
Se seikka, että tässä suunnitelmassa asetetaan juuri
näytelmäkirjailijaliitto kansan nuorisoteatterin ohjaavaksi elimeksi,
ei suinkaan merkitse halua sulkea tästä kallisarvoisesta työstä esim.
muita teatteriliittoja. Näiden samansuuntainen työskentely kunkin
omassa piirissään on luonnollisesti tarpeellinen ja välttämätön. Eri
teatteritekijöiden toiminnallinen vapaus on säilytettävä järjelliseen
rajaan saakka. Mutta toiselta puolen kuuluu jokaiseen organisatioon
työnjako, jonka alkeitakaan ei nykyisessä teatteritoiminnassamme ole
toteutettu. Tämä tosiasia saattaa minut — lisäksi jo mainitsemistani
lähemmistä syistä — asettamaan yhden teatteriliitoistamme huolehtimaan
kansan nuorisosta.
Mutta toinen puoli nuorisoteatterista kuuluu taas läheisemmin
kaikille teatteriliitoille yhteisesti tai oikeammin liittojen
yhteiselle elimelle. Ei riitä nimittäin maalaisnuorison vetäminen
teatteripiiriin. Koko teatterimme ja erikoisesti juuri maaseudun
seurateatterin on saatava innostuneita harrastajia ja opastajia
koulunuorisosta, jonka teatterimielessä muodostavat oppikoulujen,
työväenopistojen ja kansanopistojen nuoret näyttelijätaiteen
harrastajat. Tässä on tarjona eräs elimellinen ja luonteva yhdysside
maalais- ja kaupunkilaiskulttuurien sekä sivistyneen nuorison ja
kansakoulun käyneen maalaisnuorison välillä, joiden syystä on jo kauan
väitetty kulkevan liian erillisinä. Koulu- ja ylioppilasnuorison
maaseudun näyttämöharrastuksia hedelmöittävä ja samalla niitä itseään
kehittävä toiminta on saatava aikaan. Tämän on suorittava jo useissa
maissa suotuisia tuloksia tuottanut ja meillekin perustettava
koululaisteatteri tämän sanan laajimmassa merkityksessä.
Ajatus tarvitsee käytännössä toteutuakseen oman propagandansa. Mutta
nyt jo tulkoon sanotuksi, että koululaisteatteriliitto on paneva
alkuun nuorison teatterikasvatuksen kahdessakin mielessä, sekä
opettamalla sen ymmärtämään teatteria mahdollisimman halpahintaisin
koululaisnäytännöin että myös saattamalla sen omatehoisesti ottamaan
osaa näyttelemisharrastuksiin. Tätä koululaisteatteria varten ovat jo
ainekset olemassa. Yksityisin lahjoituksin pääsee silloin tällöin joku
koulu vapaanäytäntöön. Ja tällaista lahjoitustapaa on pidetty syystä
ihailtavana. Eräissä oppikouluissa ja opistoissa ovat toverikunnat
kehittäneet keskuudestaan draamallisia osastoja, jotka pitävät
säännöllisesti yllä koulujuhlien näytelmäohjelmaa. Ja ennen kaikkea:
teatteriharrastuksen yleensäkin nykyisin kohotessa nousi muutama vuosi
sitten ylioppilasnuorison piiristä Akateeminen Näytelmäseura, jonka
ensimmäinen toiminta on ollut hämmästyttävän virkeä ja tuloksellinen
ja jonka jäsenmäärä laajenemistaan laajenee. Sen tähänastisetkin
esitykset ovat jo osoittaneet, miten tärkeä puoli näyttelijätaiteessa
on näyttelijän yleinen sivistyneisyys, ei oppineisuus vaan
hengenkoulutus ylimalkaan. Eleilyn, ilmeilyn, koko tekniikan ollessa
harrastelijan asteella paljastuu kultturellisuuden arvo sitäkin
ilmeisemmin ja osoittaa sen lisäämisen ammattinäyttelijäkunnassamme
välttämättömäksi. Mutta erikoisesti organisatiota silmällä pitäen
on ylioppilasteatteri muodostava koululaisteatterin erään huipun ja
harjan, josta valo taittuu koulujen näyttämöille, seuranäyttämöille ja
ammattiteatteriinkin.
Näin on käynyt selville, että koko koululaisteatterirakennelmaan ovat
ainekset olemassa. Ja tällöinhän ei sen perustamis-aie ole mitään
utopiaa, vaan järjellisen organisation alainen toteutumiskykyinen
mahdollisuus.
Järjestykseen saatettava seuranäyttämö ja luotava koululaisteatteri
merkitsevät yhdessä ja — mikä on tärkeää — toisiinsa nähden
hedelmöittävässä vuorovaikutuksessa ollen sitä teatteriperustamme
laajentamista, jonka edellä väitin välttämättömäksi.
Siirryn sitten ammatilliseen teatterilaitoksen liittoihin, joiden
toiminta ei tietenkään — kuten jo edellä on käynyt selville — saa
eikä voi olla vain ammattinäyttämöiden huoltamista. Nämä liitot ovat
tähän saakka toimineet vailla välttämätöntä keskusorgaania, niin
sanoakseni yhteisedustusta. On kuitenkin parin kolmen vuoden aikana
ollut näkyvissä oireita, jotka osoittavat, että yhteinen keskuselin
on välttämätön. Kahden liiton yhteinen lehtiyritys, kaikkien
liittojen vuosittaiset teatteripäivät, monet yhteiset ammatti- ja
organisatiokysymykset, joiden yhteistä ratkaisua ei ole enää voitu
välttää, ovat olleet sanotunlaisia herättäviä symptoomeja. Näin
onkin Näytelmäkirjailijaliiton taholta tehty ehdotus keskuselimen
perustamisesta, johon neljästä liitosta jo kolme on päättänyt
edustajansa lähettää. Jos syntyy — kuten näyttää — myös erikoinen
työväen näyttelijäliitto on tässä keskuselimessä työväen teatterilaitos
edustettu kahdella miehellä, n.s. porvarillinen myös kahdella, ja
viidentenä yhdellä miehellä Näytelmäkirjailijaliitto, jonka jo
menekkietuihin kuuluu kummankin puolen teatteritoiminnan voimistaminen
ja siis koko laitoksen yhteisetujen ajaminen. Tämä keskusorgaanin
ajatus lähtee siis reaalisesta yhteiskuntatilanteestamme, pyrkimättä
mitenkään horjuttamaan teatterilaitoksen kummankaan puolen aatteellista
itsenäisyyttä ja tuomatta siihen mitään harvainvaltaisuutta; tällä
orgaanilla on nimittäin aloitteita tekevä ja valmisteleva luonne.
Tämä »yhteishyvän valiokunta» — älköön sana peloittako — muodostaa
teatterilaitoksemme arkitehtoonisen temppelinharjan, jolta tulee vetää
näköaloja, heittää perspektiivejä teatterimaailmamme äärimmäisiin
rajoihin saakka sekä kirjoittavan että esittävän teatterin parhaaksi,
sekä taiteellisessa että organisoivassa mielessä.
Vasta edellä kuvatulle rakennelmalle olen valmis antamaan nimen
teatterilaitos. Mutta en vieläkään sanan pätevimmässä mielessä, jollei
tämä laitos lisäksi kykene järjestämään reaalisia toimintasuhteita
oman maan muihin taidelaitoksiin ja näiden kanssa yhdessä vastaamaan
kansainvälisten etujemme lähimmästä vaalimisesta.
Teatterilaitoksen naapurina ovat toisella puolen säveltäjät,
joiden luovina taiteilijoina tulisi muodostaa itsenäinen liitto,
eroitukseksi esittävistä musiikkimiehistä. Säveltäjäin liiton suhteet
teatterilaitokseen ovat lähinnä vuorovaikutusta ja yhteistoimintaa
juuri Näytelmäkirjailijaliiton kanssa, ovathan kirjallisuus ja
säveltuotanto tekijänoikeuslaissakin — ja syystä — saman »kaaren» alla.
Näytelmän ja sävellyksen tarjonta ja menekki noudattavat suunnilleen
samoja muotoja.
Esittävän teatterin taholla taas ovat teatterilaitosta lähinnä
kuvaamataiteet, joita edustavat järjestöt joutuvat monipuoliseen
kosketukseen juuri näyttämön kanssa.
Mainitut luovien taiteiden järjestöt — mikäli nämä eivät vielä ole
_pelkästään_ luovien tuottajien liittoina, on niiden omien etujensa
pakosta niiksi muodostauduttava — tulevat toimistojensa avulla
hoitamaan tuotantonsa liikepuolen, jonka koneisto on järjestettävä
selvästi käytännöllisen liike-elämän malliin. Nämä toimistot ovat
tietenkin vapaassa liikeyhteydessä ulkomaitten kanssa, jolloin
kuitenkin keskeisillä sopimuksilla on päästävä asialliseen työnjakoon.
Näin olen yrittänyt vetää rakennettavan teatterilaitoksemme
organisatoriset viivat sen kansanomaisesta ja kansallisesta maaperästä
alkaen sen ammatillisimpaan huippuun sekä koti- että ulkomaisiin
suhteisiin saakka.
Loppujen lopuksi vain toistan, että tämä suunnitelma ei ole mikään
utopistinen »näkemys», vaan perustuu kohta kohdalta niihin aineksiin
ja toimintamuotoihin, jotka jo ovat olemassa, mutta järjestymättöminä.
Esim. tahto järjestää maaseudun näyttämötoiminta ja liittää se
teatterilaitoksen perustaan ei ole haaveellisempi kuin Cygnaeuksen
suunnitelma luoda siihenastinen kansanopetus kansakoululaitokseksi
ja liittää tämä elimellisesti muuhun koululaitokseen. Ja kaiken
kaikkiaan: metsä ja villi luonnontila on kauniimpi kuin ränsistyvä
puutarha; emme voi päästä enää takaisin luonnontilaan, meidän on siis
tartuttava lujasti teatteripuutarhamme hoitoon ja kokonaistettava
sen keskeneräinen temppeli. Rakennuksen raunioissa voi olla jotain
kaunista, surunvoittoista kauneutta; elämänvoimaisena loistaa kauneus
harjaan saakka valmiista, lujasta rakennuksesta. Mutta keskeneräiseksi
jäänyt rakennus on aina ja ehdottomasti ruma. Jos meillä ei vielä ole
halua nähdä teatterirakennuksemme vähitellen lahoavana ja lopulta
rauniona, on meidän se juuri nyt rakennettava teatterilaitokseksi.