Yleistä arvostelua.
On aivan totta, että teatteri ei ole samassa mielessä
yhteiskuntarakennuksen kiinteä osa kuin esim. koululaitos tai kirkko.
Se on ennemminkin sen puutarha, joka kasvaa ylöspäin kosteasta mullasta
ja hengittää lehvillään välittömästi vapaan taivaan raikkautta. Tämä
vertaus ilmentää oikealla tavalla teatterin taiteellista vapautta
ja sitä välttämätöntä tosiasiaa, että se on — ja sen tulee olla —
yhteiskunnallisen arvomuurin tuolle puolen työnnetty, »kauhea lapsi»,
ihailtu ja juhlittu, mutta ei koskaan vallitsevassa arvoasteikossa
mikään määrätty ja määritelty »taso». Ilman tätä taiteellista vapautta
ei teatteri kykene täyttämään oleellisinta tehtäväänsä: olla ihmisen
ylentäjä, »onnellisen temperamentin» ja sankarikohtaloitten maailmaan
eli — puhuen yhteiskunnallisin käsittein — toimia kangistuneita
moraali-ideoita murskaavana ja nuoria siveysihanteita luovana voimana.
Mutta! Nyt on asianlaita siten, että jokaisen vertauksen luontoon
kuuluu oleellisesti pieni ontuminen. Siinä on aina kaksi puolta,
samaan tapaan toinen pää ja toinen pää kuin väittää Dostojevskin
asianajaja psykologisesta todistelusta. Sitäpaitsi: vertauskin voi
vanhentua. Päästäksemme teatterikysymyksessämme asiallisiksi ja
selviksi on meidän tarkastettava lähempää tuota teatterista antamaamme
puutarhakuvaa. Erikoisesti oman maamme teatteritoiminta on juuri
nykyisessä kehitysjaksossaan kipeästi tämänkaltaisen tarkastelun ja
arvioinnin tarpeessa.
Teatterimme on todellakin yhä huomattavassa määrässä vapaa, mutta sen
vapaus on ränsistymisen vapautta, se on hoidottomuutta ja hoivatta
jättämistä. Teatteripuutarhassamme on työmiehiä, innokkaita ja
uhrautuvia, voimmepa väittää, että kaikki kansankerrokset tekevät
siinä osaltaan työtä. Mutta sieltä puuttuu puutarhuri ja arkkitehti,
ja tämän vuoksi kulutetaan paljon voimia hukkaan. Ne taimet ja nuoret
puut, jotka istutettiin yli puolen vuosisataa sitten, on jätetty
metsistymään kirjavaksi vesakoksi. Niitten peruskivien varaan,
jotka Kivi ja Bergbom laskivat, on rakennettu seiniä ja salvettu
nurkkia temppelirakennusta varten, mutta ilman suunnitelmaa, ilman
johdonmukaista arkkitehtuuria ja vailla työn organisointia. Se on vain
ylimalkaan ollut rakenteilla. Se on jo kyllä juhlinut saavutuksiaan,
mutta nykyajan kulttuurivaatimuksin mitattuna enimmäkseen ennenaikaisia
harjannostajaisia. Sen vapaus ja itsenäisyys verrattuna yhteiskunnan
pää- ja kokonaisrakennukseen on käsitetty väärin. On luultu — mikäli
yleensä on ajateltu kokonaisuutta — että lujan rakenteen ja koko
maata käsittävän organisation luominen teatteritoiminnalle riistää
jotain sen vapaudesta. On eletty tragikoomillista välitilaa: on
muokattu yhtä ja toista sarkaa, vähän modernoivaa rappausta heitetty
paikkaan ja toiseen, mutta ennenkaikkea on annettu puutarhan
alkeiden painua luonnontilaa kohti ja keskentekoisen rakennelman
levitä itään ja länteen. Sen lujittamista ja koroittamista ei ole
ajatellut kukaan. Suomalainen perustyyppien teatteri-ihminen on
jo elänyt lapsuuskautensa ja kasvanut miehuusikänsä kynnykselle,
mutta kun hänen tulisi toiminnassa toteuttaa myös miehuuden
vaatimukset, alkaakin hän leikkiä sunnuntailasta ja ojennella
luonnonlapsena. On hän tästä luonnonlapsen-vapaudestaan sangen
arkakin erikoisesti parhaillaan kuluvalla kymmenluvulla, jolloin
sentään eräin mielenilmauksin on alettu painostaa myös organisation
tärkeyttä teatteritoiminnassamme. Hän luulee energisen toiminnan
ja muotojen kehittämisen korkean kutsumuksensa alentamiseksi,
profanoimiseksi. Hän sairastaa hypertaiteellista hermoheikkoutta tai
hyperkirjallista flegmaattismittä. Uneliaat yhdistykset, jotka heräävät
hautaseppeleitä laskettaissa tai vuosikokouksissa johtokuntapaikoista
riideltäessä, ovat melkein yksinomaan merkinneet kulttuurielämämme
organisoivaa puolta. Vain puolisen vuosikymmentä toiminut Suomen
Näytelmäkirjailijaliitto on tässä suhteessa tehnyt poikkeuksen, ainakin
pyrkiessään ajanmukaiseen järjestelmään, joka on tuonut edes jossain
määrin järjestystä tekijäin ja teattereitten tähänastisiin kurjan
patriarkaalisiin suhteisiin.
Edellä kuvatuista kielteisistä ilmiöistä on nyt kehittynyt tilanne,
joka mielestäni on hahmoiteltavissa seuraavasti: Teattereita
on syntynyt ja syntyy kuin sieniä sateella, sillä kansan
näyttelemisharrastus on suuri, mutta niitä myöskin kuolee yhtä
paljon lievimmänkin pakkasen sattuessa. Seuranäyttämötoiminta on
laajempi kuin missään muussa maassa, mutta tämä mitä hyötyisin
kansanvalistuksen sarka on kaikkea muokkausta ja huolenpitoa vailla,
ohjelmallisesti sattuman tai surullisenkuuluisain »näytelmäsarjojen»
varassa. Vain Suomen Näytelmäkirjailijaliitto on pyrkinyt huoltavaan
yhteyteen seuranäyttämöiden kanssa. Mutta se ei ole sekään kyennyt
vielä tähän suuntaan paljon toimintaansa laajentamaan, koska sen on
täytynyt ensin luoda itselleen tyhjästä edes alkeellinen taloudellinen
asema. Neuvontatyöhön nähden nuo monet innokkaat seuranäyttämöt on
tietenkin jätetty suloiseen hölmöläisvapauteen. Melkein samanlaisessa
luonnonvapaudessa elävät ammattiteatterit, nekin, jotka nauttivat
valtioapua. Niiden johtokunnissa on yleensä ammattituntemusta
vähän, eivätkä niiden ammatilliset johtajat useinkaan kykene
luomaan »sitä sivistynyttä despotiaa», jota on pidetty ja pidetään
teatteritoiminnassa välttämättömänä. Ohjelmallisesti ja taiteellisesti
on näidenkin teatterien elämä sattumanvaraista heiluriliikettä.
Sen tyypillinen poljento on seuraavannäköinen: Tunnollinen johtaja
pyrkii ohjelmassaan ja »tyyleissä» aikansa tasalle. Ei onnistu tässä
tietenkään silmänräpäyksessä. Liike-, työmies-, virkamies-johtokunta
kavahtaa protestilistaa, »haihattelija» potkaistaan pois teatterin
johdosta ja tilataan operetti- ja farssimestari, jota ei taiteellinen
omatunto rasita. Seuraus: operettiohjelmaa kolmen neljänneksen
osaksi, kunnes yleisön hermot tylsistyivät ja taas katsomo tyhjenee.
Taloudellisena tuloksena on akordi ja rettelöt, ja myöhemmin: katumus
ja parannus. Kutsutaan tunnollisempi johtaja, jonka on puhdistettava
augias-talli ja joka siihen pystyy, jos on Herkules.
Tällainen »taiteellinen vapaus» on mahdollinen valtioapuakin
nauttivissa teattereissa, koska välttämätön huolenpito siitä, että
varat käytetään todellakin teatteritaiteen hyväksi, puuttuu. En ole
ainakaan nähnyt teatterin menettävän rahtuakaan valtioavustaan, vaikka
se olisi muuttunut pelkäksi operettiteatteriksi. Puhumattakaan siitä,
että valtioapuihin liitettäisiin kotimaisen ohjelmiston vaalintaa
tarkoittavia ehtoja.
Tosin on olemassa teatteriliittoja. On Suomen Näyttelijäliitto, on
Työväen Näyttämöiden liitto sekä Suomen Näytelmäkirjailijaliitto
edustamassa kirjoittavaa teatteria.
Eikö siinä ole jo rakennetta? Niissä on organisatio päässyt huippuunsa!
Todellinen sivistyslaitos on luotu! Näin sanottaneen. Ja kuitenkin on
asianlaita siten, että näiden välillä on tyhjä tila eikä yhdistäviä
elimiä, jotka muuttaisivat ne saman organisation eläviksi jäseniksi.
Niidenkin välinen kosketus on sattumanvaraista. Puhumattakaan siitä,
että puoluejako on vetänyt oman kiinanmuurinsa muiden yhteistyötä
haittaavien raja-aitojen lisäksi.
Huomauttamalla tämän puoluerajan olemassaolosta en suinkaan tarkoita
ilmoittaa, että aikoisin ryhtyä sitä hävittämään lähimmäisrakkauden
nimessä. Päinvastoin: olen vakuutettu, että teatterimme kehittäminen
teatterilaitokseksi saattaa onnistua vain otettaissa huomioon
tasapuolisesti vallitsevat tosiasiat, puolueet ja kummankin puolen
vastavuoroiset edut ja velvollisuudet. Viittasin puolue-elämämme
jyrkkyyteen vain painostaakseni senkin hajoittavaa vaikutusta
teatteritoimintaamme.
Tämän yleisarvostelun tulokseksi riittääkin edellä osoitettu
pulatilanne: Meillä on teatteri, mutta ei teatterilaitosta. Kaikkien
kansankerrosten innokas teatteriharrastus on suotuisa maaperä
teatteritoiminnalle, mutta sivistyneistö ei ole kyennyt kehittämään
sille organisatiota ajan vaatimusten mukaisesti. Itsenäisyyden asettamat
laajat kulttuurivaatimukset kärjistävät tätä tilannetta. Ja koko kriisi
on käynyt teatterillemme suorastaan vaaralliseksi, kun hiljan voimaan
astunut tekijänoikeuslakimme on muuttanut kirjoittavan ja esittävän
teatterin taloudellisia suhteita huomattavasti ja vaatii teatteria
luomaan suhteita toisten taidealojen kanssa aivan toisessa mielessä
kuin tätä ennen on tapahtunut. Ja vihdoin: liittymisemme Bernin
sopimukseen vie ja on jo vienyt teatterimme ensi kerran kansainväliseen
toimintaan, johon se kykenee vain todellisena teatterilaitoksena.
Tämän tilanteen ja päivä päivältä kärjistyvän pulan todistamiseksi
on tarpeen edellä käynyt yleisarvostelu. Että se on verraten ankara,
johtuu epäämättä kielteisistä tosiasioista, joita ei edellä ole vielä
läheskään kaikkia tuotu esiin.
Toiselta puolen myönnän, että pelkkä arvostelu ei yksinään paljoa
auta. Se voi yhtä hyvin kaataa kuin nostaa. Mutta kun en ole kieltänyt
teatteritoimintamme alkuvoimaisuutta ja kansanomaista elävyyttä, en
pidä lainkaan toivottomana työnä ryhtyä rakentamaan teatteriamme
yhtenäiseksi teatterilaitokseksi.