— Toivo Ellenberg.
Jos haet nykypäivien suomalaiselta näyttämöltä synnynnäistä koomikkoa,
joka näyttäisi keskiaikaisen markkinateatterin ja vaununäyttämön
leikari-ilveilijöiden kaukaiselta jälkeläiseltä, muistuttaisi
silloisten karkuriteologien ilonpitoa, joka antoi palttua Aristoteleen
ja kirkkoisien viisaudelle, tai elisabethilaisen ajan riehakkaita
komeljantteja, saat kauan turhaan haeskella.
Useimmat koomikkomme ovat nousseet välittömästi supisuomalaiselta
luonnepohjalta. Kenellä veressään karjalaismallinen laulumieli,
joka saattaa heittää miehen yhtähyvin operetti-trubaduuriksi kuin
koirankurisen vilkkaaksi Eeroksi. Tätä karjalaisluonteista railakkuutta
edustaa meillä parhaillaan Arvi Tuomi. Toisilla on näyttelijäluonteensa
koomillisina aineksina selvästikin savolainen muhoilu ja oljentelu
kuten Aku Korhosella, ja eräillä aika annos hämäläistä, toljottavaa
flegmaattisuutta — Paavo Jännes — tai perisuomalaisuutta ylimalkaan,
kuten Uuno Laaksolla, Viljo Huttusella ja monella muulla.
Suomalainen hengenlaatu vieroo klowniutta sekä katsomossa että
näyttämöllä. Oletteko havainneet maaseutukaupungissa, jonne on sattunut
vierailulle sirkusseurue Pelleineen ja Polleineen, miten suhtautuu
kansanmies klownien vitsidialogeihin ja kuperkeikka-pantomiimeihin?
Hän korkeintaan hymähtää: »Onpas tuota... konstailemista...» ja
harvoin edes tätäkään. Temppuileva klownius on suomalaiselle
kansasielulle ikäänkuin liian lapsekasta. Se vierastaa tuota
päättömältä näyttävää touhuamista eikä voi arvioida ilonpitäjän
kevyttä ilakoimista muuksi kuin »turhaksi» pelailemiseksi ja
»keekoilemiseksi». Kuperkeikka kuperkeikan itsensä vuoksi, nauru
sellaisenaan, elämänilosta välittömästi ja ilman aihetta räjähtävänä
on suomalaisesta mielenvikaista pelehtimistä, ja hän katsoo noita
sirkuksen »kommervenkkejä» syrjäkulmin ja vierastavasti. — Mutta
loikkaapas sama temppuilija noin niinkuin ohimennen kiertävän hevosen
yli, silloin tärähtää suomalaisukon parta: »Jumalauta, se poika osaa...
konstvärkit!»
Suora voimannäyte ja lupsakka savolaisletkautus saa apploodit
irti jäykistä kämmenistämme, mutta ei elämäniloinen temperamentti
sellaisenaan.
Meillä on kuitenkin tunnustettujen näyttelijöittemme joukossa yksi
koomikko, joka räjäyttää suomalaiskatsomon koska tahansa nauramaan
pienellä klownimaisella jalanheivaisulla tai kädenhuitaisulla ja jonka
koko näyttelijätaide on lapsekkaan ilakoivaa elämänilon pursuamista.
Tämä komeljantti on nimeltään Toivo Ellenberg, joka on, tietääkseni,
isän puolelta keskieurooppalaista perua, mutta puolelta olemukseltaan
supisuomalaista kantaa.
Hän saakin, luullakseni, kiittää tätä sekarotuista sukuperintöään
siitä, että suomalainen katsomo tuntee hänet omakseen, huolimatta hänen
eteläisemmästä leikari-temperamentistaan.
Tämän tähden on hän liikkunut suurella menestyksellä niin kotimaisissa
kuin vieraissakin komedialuomissa.
Esko ja Niko, Timo ja Salttu, Tolari ja Hoppulainen ovat naurattaneet
hänen yleisöään jo monilla näyttämöllä, Oulusta Vaasaan ja Tampereen
kautta Helsinkiin ja Karjalan puolelle saakka. Ja niiden komiikan
pätevyydestä ovat olleet yhtä mieltä sekä »suuri me» että kriitikot.
Näistä hänen henkilöistään on huvittavinta eritellä hänen Eskonsa lajia
ja laatua, koska siinä hänen aito ja epäaito suomalaisuutensa yhtyvät
toisiinsa mitä herkullisimmalla tavalla.
Näyttelijätaiteellisesti on Ellenbergin taiteilijakuvalle
erittäin valaisevaa panna merkille, miten hänen Eskonsa voittaa
yleisinhimillisyydessä sen, mitä se puuttuu perinpohjaisessa
hämäläisyydessä. Tuo ellenbergiläinen Esko on kooltaan, pituudeltaan,
leveydeltään ja vantteruudeltaan täysin samaa mallia kuin Hemmo Kallion
Eskosta alkaen olemme tottuneet pitämään aivan traditionaalisesti
»oikeana» ja tekstin mukaisena. Tälläkin Eskolla »istuu» hänen isänsä
hännystakki kuin puuhevosen selkään pyntättynä. Ja ahtaat ja pinkeät
ovat hänen polvihousunsa.
Hänenkin naamansa on alkukohtauksissa vakaa, tärkeä ja tyhmä. Hänen
puhetapansa juurtajaksaisuus ja hänen yksinkertainen inttämishalunsa
sopii täysin yhteen hänen harjaskankean tukkapyörylänsä kanssa.
Mutta kun katsot kohtauksesta toiseen tuon Eskon harrasta puuhailua,
äkkäät äkkiä hänen silmäkulmastaan ilonvälkkeen, jossa on enemmän
vilkkautta ja loistetta, kuin kuuluisi Topiaan pojan harrittaviin ja
toljottaviin silmiin. Tuo elämänilon välähdys rikkoo äkkiä illuusiomme.
Me alamme epäillä, että Eskon verkkaisuus ja puupökkelönkankeus
on vain näyttelijän ammattitaitoa, joka tuskin näytös näytökseltä
kykenee peittämään meidän Eskollemme vierasta sielua. Ja kun Mikko
Vilkastus paljastaa kanttorin kuulustelussa Eskon järjen juoksun
yksinkertaisuuden, on katsojalla se tunne, että näyttelijä heittäytyy
hölmömäisyyteen, mikä ei suinkaan ole samaa kuin se lauta- ja
härkäpäisyys, jota ominaisuuttaan Esko suuressa naiivisuudessaan luulee
muille eikä itselleen kuuluvaksi. Eikä ole ensimmäisen näytöksen
lopussa näyttelijän lähtö mielestämme täysin eskomainen. Se ei ole
»tärkeä askel», se on konkariaskel. Siinä on tosin lapsellista »koko
maailma iloit' mahtaa» tunnelmaa, mutta samalla enemmän tietoista
seikkailumatkaa kuin Eskon puoliksi tosi- ja puoliksi tekohurskaus
edellyttää.
Me siis vierastamme aluksi ja myöhemminkin paikka paikoin tätä Eskoa.
Me epäilemme, että tähän Mikko Vilkastuksen vastakohtaan on sekaantunut
juuri samaista Mikko repolaista. Se hämmentää meidän totunnaista
Esko-kuvaamme.
Mutta syy on suurimmaksi osaksi juuri katsojassa. Me olemme siinä
määrässä juuttuneet Eskomme palojokelaisuuteen — etupäässä tämän
kaavamaisten tulkintain tylsyttäminä — että meidän alkaa olla vaikea
omaksua sen yleisinhimillisyyttä muuta kuin maakunta-patriotismin
vahvassa värityksessä. Suomalaisen komedian huumorillisin iloittelu,
hämäläisveren loistavin hengenteko on alkanut tulla näyttämöillämme
liian hämäläiseksi, toisin sanoen epä- ja jäljittely-hämäläisyydeksi,
eräänlaiseksi nuorena vanhentuneeksi »pseudoklassillisuudeksi».
Ellenbergiläisen Eskon suurin ansio on siinä, että se tuo
väljähtyneisiin suoniin uutta verta. Kun sen näkee toisen ja kolmannen
kerran, havaitsee, että siinä on kylliksi paikallisväriä kotoisen
kuvitelman saamiseksi. Mutta — mikä parhainta — siinä on pettämätöntä
naiivisuutta, hykertelevää elämäniloa ja leiskahtelevaa tunnevoimaa.
Ja siinä missä kirjailija on huipentanut luonnekuvauksensa yli
jokapäiväiselämän kaikkien rajojen ja heittänyt henkilönsä ikäänkuin
alastomana ihmislapsena eteemme humalakohtauksessa, siinä nousee
myös näyttelijä oman Eskonsa huimimpaan ja samalla liikuttavimpaan
ilmaisuun. Ne luonnepiirteet ja koomilliset kommellukset, joilla on
valaistu Eskon sekä arkipäiväluonne että hääilon juhlamieli, Ellenberg
tuossa kuolemattomassa kohtauksessa paljastaa ikäänkuin uudelleen,
uudella tasolla ja kirkkaassa tunnelmassa eläen. Eskon humalakohtaus
on näyttelijän käsissä teoksen luonnekuvauksen viimeistenkin verhojen
poistamista. »Minä siivet selkääni saan...» Silloin on Esko pulleahko
elämänilon enkeli, joka juoksee ja teiskaa, puskee päänsä puuhun kuin
taalojättiläinen kansansadussa, mutta myöskin lentää kevyenä kuin
lapsellisen ajatuksen ailahdus. »... ja pyllyyni pitkän pyrstön» —
Tämä komiikan ja huiman kiitämistunnelman huikaiseva näkemys päästää
hänet lopullisesti irti maankamaran ihmisparasta, joka pyörii pienissä
hommissaan kuin apina markkinoilla. Tässä hetkessä loistaa Esko
omana itsenään, sellaisena kuin hän on luojansa kädestä lähtenyt:
naurettavana, mutta puhtaana sydämenä. Hän ei ole enää Topiaan-poika,
palojokelainen, vaan ihmisenalku, ei hämäläinen poikajulli eikä
ovambomaalainen neekerikakara, vaan huikean onnellinen ihmisen kakara.
Tällaisen ensihumalan toteutti Toivo Ellenberg aikoinaan mitä
loistavimmin. Ja juuri hänen »epäsuomalainen» temperamenttinsa toi
siihen sen yleisinhimillisen huipennuksen, joka tekee hänen Eskonsa
itsenäiseksi ja harvinaiseksi komedialuomaksi.
Ja hänen Timonsa, Tolarinsa ja Salttunsa elävät saman temperamentin
varassa mieltä hykerryttävinä ihmisolentoina.
Välittävänä henkilönä kotimaisten ja vieraitten komediatyyppien
välillä on Ellenbergin ohjelmistossa Jeppe Niilonpoika. Holbergin
näytelmän kirjallinen läheisyys Kiven »Nummisuutarien» henkilöille
tekee sen tyypit melkeinpä kotoisiksi. Ja niin on myös Ellenberg
Jeppensä käsitellyt. Se on mitä välittömintä yksinkertaisen
mielen maalaiskomiikkaa. Senkin nousut kulminoituvat viinan koko
elämänmakeuden lapsellisen hartaaksi ylistys- ja jäähyväislauluksi.
Ellenbergin Jeppe Niilonpojalla on toisin sanoen hänen Eskonsa
näyttelijätaiteelliset avut. Ero on vain Jeppeen oleellisesti
kuuluvassa rohkeammassa karrikoinnissa, mikä seikka on yllyttänyt
näyttelijän ainakin eräinä iltoina suorastaan klownitemppuiluihin
Jeppe paran kustannuksella. Tämän tähden luulenkin, että hänen Eskonsa
saavuttama suosio on ostettu pätevämmällä taiteenmyntillä kuin hänen
Jeppensä monenmonet apploodit.
Entä Shaw'n Higgins ja Doolittle, joita molempia on Ellenberg
näytellyt »Pygmalionissa»? — On sanomattakin selvää, että Higginsin
puhtaasti älyperäinen, kuivahko komiikka ei ole läheskään siinä
määrässä näyttelijän hallittavissa kuin Doolittlen, ylimoraalisen
elämäntaiteilijan, mehevämmissä ja holtittomammissa muodoissa
iloitteleva komiikka. Doolittle on Ellenbergin parhaita saavutuksia.
Mutta muistettakoon, että tämän ränsistyneen ylimyksen kykeni täyteen
mittaansa koroittamaan vain Axel Ahlberg, inhimillisten aristokraattien
kuningas.
Ellenbergin Molière-henkilöihin en oikein saa uskoani vahvaksi, niin
taitavasti kuin hän kulissien takana karrikoikin Adolf Lindforsin
epäsuomalaista artikulatiota. Ne horjahtavat epäplastillisesta
raskaudesta pelkkiin klowniotteisiin tai päinvastoin. Niistä puuttuu
energisen älyn ja tiiviin, tietoisesti hallitun plastiikan tasasuhta.
Ellenbergin komiikka ja todellinen luomisilo menestyy ja kasvaa kerta
kaikkiaan lähempänä luontoa — en puhu hänen farssi-tyypeistään — joten
hänen taiteensa luo elävimmin luonnonlapsia ja katuojaan painuvia
nousukastyyppejä ja »alaluokkien» indiviidejä.
»Jensenin perheen» rappioherra Jensen ja »Juudas»-näytelmäni
erinomaisin ele- ja ilmekielin kuvattu Björnram tai Luukasson »Miehen
kylkiluussa», sellaiset onnenpekat ja onnenonkijat ovat hänen oikeita
kavereitaan.
Ja melkeinpä vielä suuremmassa määrässä kaikenkarvaiset hyvänahkaiset
ja lerppahousuiset nousukkaat sellaiset kuin »Herra ministerin»
Badekow, jonka sosiaalinen ideologia on luotu loistelemaan juttutuvassa
tai leppoisassa perhepiirissä, mutta jonka poliittinen kannunvalanta
äkkiä kiepauttaa ministerintuolille.
Ellenbergin herra ministerissä on väärään ympäristöön joutuneen,
koomillisen, mutta pohjaltaan terveen kansanmiehen parhaat avut.
Hän on turhamainen, uuden arvoaseman sokaisema, hänen aatteellinen
selkärankansa horjahtelee huvittavasti ja touhuamisen monissa vaivoissa
narrinpahkurat kasvavat hänen ministerisääriinsä. Hän touhuaa ja hikoo,
hän tuskistuu ja hölmistyy, mutta terveellä luontaisälyllään hän pystyy
äkkiä huomioihin, jotka vuorostaan hölmistyttävät häntä viisaampia.
Hänen äkkinäiset neronleimauksensa herättävät meissä myötä iloa, sillä
hänen oma ilonsa voitosta on hykerryttävän lapsellinen — samaan tapaan
kuin näyttelijän Eskollakin — ja hänen pulansa ja kommelluksensa vievät
meidät nauruun ja myötätuntoon. Me luotamme hänen terveeseen sydämeensä
ja järkeensä. Ja hän itse! Koko poliittisen kiirastulensa läpäistyään
hän on voittanut ihmisenä. Hänen resignationsa on »suutari pysyköön
lestissään» totuuden huumorillista toteamista. Ja meidän mieleemme jää
— niin kyllästyneitä kuin olemmekin puoluepelin lehmäkauppa-komiikkaan,
jää sittenkin lohdullisen virvoittava kuva eräästä herransa
pienimmästä, joka nyt varmaan ahertelee lestinsä ääressä. »En koskaan
nai», sanoo Esko viimeisenä totuutenaan. Hänen sata vuotta myöhäisempi
kansainvälinen jälkeläisensä demokraattisen politiikan toivottomassa
kuhertelussa tokaisee varmaankin väliverhon laskettua: »Hoitakoot
toiset kaverit sitä temokratiian solitaarista raterniteettiä, minä
pysyn vamiljäärisessä pyrokratiassa.»
Tähän tapaan virvoittaa Toivo Ellenbergin nousukasministeri katsojaa ja
jää pysyvästi mieleen hänen koomikkoteoistaan parhaimpiin kuuluvana.
Puhuako vielä hänen »vakavista» tehtävistään, joissa klowniuden
pukinsorkka niin helposti kamppaa kumoon ammattitaidon rakentamat
psykologiset rakennukset vai hänen farssi-ilveilijöistään, jotka
naurattamistaidossa ovat todella voittamattomia? — Ne jääkööt hänen
näyttelijäkuvansa hämäräksi taustaksi, jotta eivät tärvelisi sitä
synnynnäisen ja ainutlaatuisen koomikon kuvaa, jonka näyttelijän
ilomieliset ja luonnontuoreet komediahenkilöt ovat hänestä meille
antaneet.