— Yrjö Tuominen.
Yrjö Tuominen astui hämmästyttävän valmiina muutamia vuosia sitten
Helsingin näyttämölle. Enkä luule hänen alkutaipaleensakaan olleen
täynnä okaita ja orjantappuroita. Taiteen polun kivikkoisesta
ankaruudesta on näet olemassa poikkeuksia — melkein kaikki
keskinkertaiset näyttelijät, useat lahjakkaat Thalian ritarit ja sangen
harvat nerot. Yrjö Tuominen kuuluu lahjakkaisiin poikkeuksiin ja näistä
kaikkein miellyttävimpiin.
Muistelkaapa keski-ikäistä pappia joltain 70-luvulta tai modernista
nykyaikaista maailmanmies-saarnaajaa. He ovat opissa sivistyneitä
ja elämässä kokeneita. He siunaavat hurskautta, mutta eivät
luonnottomasti kauhistu synninkään olemassaoloa. Heissä ei ole
lainkaan uskonkiihkoilijaa ja profeettaa, mutta kosolti inhimillisintä
ihmismieltä. Lahkolaiset sanovat heitä suruttomiksi leipäpapeiksi ja
dogmaatikot taistelevan kirkon leväperäiseksi jälkijoukoksi, vieläpä
saattavat väittää, että he joskus pöytäseurassa hymyilevät iroonisesti
koko kirkolliselle hierarkialle. Mutta seurakunnan sivistyneistö ja
kaikki naiset, jotka eivät ole körttiläisiä, kuulevat ja kätkevät
palavin poskin heidän sanansa sydämiinsä ja vielä syvemmälle
heidän alttaritaulunsa. Ja he itse? He keskustelevat mökeissä ja
piispankutsuissa, esikaupunkikortteleissa ja hienoston salongeissa
yhtä mielellään ja yhtä viehättävästi, sillä he ovat maailmanmiehiä ja
keskustelijoita Jumalan armosta.
Saarnallaan he soinnuttelevat kuulijain sydämiä, mutta keskustelullaan
he voittavat sieluja. Sillä heidän luontevin ilmaisukeinonsa on juuri
keskustelun kultivoitu taito.
Tällaisilla »maailmallisilla» harmahtava-ohimoisilla rovasteilla on
muitakin miellyttäviä hyveitä. He ovat ritareita sanan henkevimmässä
mielessä. Useimmat heistä ovat nuorina haaveilleet sotilasuraa tai
näyttämön prinssin viittaa ja kuningasmanttelia. Ja kaikki he tuntevat
opiskeluajoiltaan kevätöiset serenaadit ja laulajaisten jälki-ilot.
Luulen, että heidän suurimpina ihanteinaan ovat Espanjan habsburgisen
kultakauden Lope de Vegat ja Calderonit, jotka olivat nuoruudessaan
sotilaita ja keski-iästä alkaen arvokkaita kirkon miehiä. Nämä ovat
heille korkeimpia symboleja miekan ja hengen ritariudesta. He ovat
yksinkertaisesti, sanan laajimmassa mielessä ymmärrettynä, Hengellisen
ritarikunnan synnynnäisiä jäseniä.
Jos kohtalo olisi satuttanut hullusti, olisi Yrjö Tuominen nyt edellä
kuvatun nuorekkaan rovastin kaltainen, joka pelastaisi sieluja vuoroin
taivaan enkeleitten, vuoroin pienten belzebubien suureksi iloksi.
Mutta yksinäisinä hetkinään hän katkerasti kaipaisi kalkin sijasta
käteensä florettia ja säilää, jotka hän rovastilassa voi korvata vain
shakkipelikeskustelulla, lutherilaisilla pöytäpuheilla ja joskus
hyräilemällä »Wein, Weib und Gesangia».
Meille ja itselleen onneksi kohtalo säästi hänet klerikaaliselta
alttarilta ja päästi vapaille palkeille, joilla hän voi kantaa yhtä
hyvin jonkun kirkonkappalaisen lipereitä kuin piispanhiippaa, yhtä
hyvin kuninkaan kruunun ja diplomaatin tähtiä kuin knaapiaatelin
yksinkertaista säilää. Lyhyehkön näyttelijäuransa aikana on hänen
henkilöittensä luku ennättänyt nousta hämmästyttävän suureksi ja
ihmismaailmansa laajentua käsittämään monipuolisesti sekä kotimaista
että ulkomaista, sekä klassillista että modernia tuotantoa.
Kokeilijasta näyttelijäksi hän nousi »Elinan surman» Uolevilla, astui
ensikerran pappisuralle pastori Jussilaisena, näytteli sekä Tuomaat
että Juhanit, »Anna-Liisan» Johannekset ja »Maunu Tavastin» Ronkaiset
päätyäkseen monen muun suomalaisen tyypin kautta Argillander-pappiinsa
allekirjoittaneen »Juudas» näytelmässä. Jo aikaisin hän pääsi
kunnostautumaan klassillisessa. Shakespearea: paitsi pienempiä
hahmoja — itse Falstaff. Sitten Grillparzeria, Sudermannia, Gogolia,
Strindbergiä. Ja modernissa eurooppalaisessa näytelmässä hän on
liikkunut milloin Shaw'n Higginsinä, Hinkemannin Grosshahnina, ja
Kaiserin miljardöörinä, milloin Pirandellon, Rollandin, Chapekin ja
Romainin teatterissa.
Luettelot eivät ole henkeviä. Mutta edellinen henkilöitten ja
kirjailijoitten sarja on välttämätöntä mainita päästäksemme
alkukuvausta 'eksaktisemmin' kiinni Yrjö Tuomisen pyöreähköön ja
ääriviivoiltaan pehmeähköön näyttelijäkuvaan.
Tämänhetkinen psykologinen pulmamme on siis kysymyksessä, kuinka
on edellinen rovastikuvitelmani sovitettavissa niin laajaan
näyttelijäalaan ja niin heterogeniseen henkilögalleriaan kuin äskeinen
luettelo osoittaa. Ratkaisu on melkein yhtä yksinkertainen kuin
vanha tarina Kolumbuksen munasta. Pysyn siinä, että alkukuvaukseni
papillisesta ritarista ja ritarillisesta papista on todellakin
allegoria Yrjö Tuomisesta näyttelijänä ja että tämä kuva on oikeaksi
»todistettavissa» juuri hänen yksityissaavutustensa ja tappioittensa
avulla. Olen nimittäin luullut havaitsevani, että ne Yrjö Tuomisen
luomat, jotka etääntyvät psykologisesti hyvin kauaksi tuosta nuorekkaan
vitaalisen rovastin kuvitelmasta, kuuluvat hänen taiteilijauransa
kompastuksiin, epäonnistumisiin suuremmassa tahi vähemmässä määrässä.
Nämä negatiiviset tapaukset eivät ole monet — lukullinen pappihan
kelpaa vaikka mihin — mutta ne ovat sitä helpommin osoitettavissa.
Katsokaamme.
Jukolan Tuomaana ja Juhanina hän ei voinut saavuttaa erikoista tulosta.
Edellisen luomiseksi häneltä puuttuu »kovaa jykevyyttä», jäyhää
tarmokkuutta ja »savitalonpojan» karkeutta. Mutta vieläkin kauempana
on hänen joviaalisuutensa — jos niin kohteliasta arvonimeä saa käyttää
— Juhanin leiskauksista, jyrähtelevistä raivopäistä, masennuksista,
suurenteluista ja tuimista suuttumuksista. Yrjö Tuomisen verenkäynti on
nim. kaikkea muuta kuin yltiöpäisesti leiskahtelevaa — tätä vastaanhan
sotii koko hänen hilpeän rauhallinen olemuksensa.
Sama haluttomuus äärimmäisiin purkauksiin tuli kielteisessä mielessä
näkyviin myös hänen ukko Svart-luomassaan »Uskottomuus» näytelmässäni.
Mikä tässä maalaismagnaatissa on sortuneen herran hellämielisyyttä,
vanhan elostelijan »kokemusperäistä» huumoria ja muinaista herruuden
kajoa, se ilmennettiin näyttelijän luomassa mitä hartaimmin. Mutta
mitä kärsitty vääryys ja kohtalon nurinkurisuus oli tuonut Abraham
Svartin sieluun katkeruuden painetta, joka ilmaiseksen silloin tällöin
käskynä, karjaisuna ja herruuden tuntona, se ei saanut ilmaisijaa Yrjö
Tuomisesta, jolle jyrkkien luonnevastakohtien esittäminen samassa
henkilössä on jotain epäoleellista, juuri siksi, että hän on — ja
kaikella kunnialla — papillisritarillisen harmonian edustaja.
Kaikki mikä on puristettua ja purkautuvaa, on hänen temperamentilleen
vierasta. Hän on ehdoton vastakohta ekspressiiviselle modernismille.
Ei ole siis ihme että hän saksalaisten ekspressionistien
kubistisissa eteishalleissa tuntee sieraimissaan tulikiven katkua
ja sirkussahajauhon lemua eikä kykene heidän ekspressiiviseen
paatokseensa. Tämä ei pääse paljonkaan näkyviin vielä Kaiserin
»Koralli» näytelmän miljardöörissä, joka tahdikkaassa
maailmamiehisyydessään on Kaiserin epäekspressiivisimpiä henkilöitä.
Mutta jo Tollerin »Hinkemannin» Grosshahn on mitä elävin todistus
Yrjö Tuomisen sopeutumattomuudesta tiiviisti ekspansioniseen
ilmaisuun. Myöskin on hän hermoelämältään sangen vähässä määrässä
strindbergiläinen, niin osuvat värit kuin hän iskikin Kaarle Kustaansa
robustiseen naamaan. Hän onnistui vain siksi, että kruununodottaja ei
ole »Kristiina» näytelmän varsinaisia Strindberg-henkilöitä.
Mutta näidenkin rajoitusten sisäpuolelle jää Yrjö Tuomiselle
laaja näyttelijätaiteellinen liikkuma-ala. Hän, jos ken on luotu
ruumiillistamaan esim. shakespearelaista evankeliumia »lihan
heikkouksien» anteeksi-annettavaisuudesta. Sillä hänen sisimmältään
valoisa ja puhdas — tämän näyttelijäpersonallisuuden ydinominaisuudet
— mielenlaatunsa kestää rasvaisimmankin juoppolallin ja mässääjän
maalliset »viinankarvat», viinapassot ja muut rappion merkit, henkilön
silti tulematta katsojalle vastenmieliseksi. Näyttelijän sisäinen minä
houkuttelee vapauttavan naurun sekä Falstaffinsa että juomanlaskija
Stephanonsa puolustukseksi, ei tuomioksi. Kaikki Shakespearen sektiin
ja lihavuuteen ränsistyvät huumorilliset hirtehiset, nuo »harmaan yön
vartijat», »hämärän teikarit» ja »kuun lellipojat» ovat näyttelijän
voitollisimpia henkilöitä. Heissähän on useimmissa muinaisen ritarin
romanttista kajastusta ja myöskin aina jotain — kirkko ei lukene
sitä minulle synniksi — jotain papillista, nimittäin heidän syntiä
ja hurskautta luontevasti parittavassa sofismissään. — Vahinko
todellakin Yrjö Tuomiselle ja meille, että apotti Coignard ei ole luotu
näyttämöllä liikkuvaksi ja puhuvaksi olennoksi.
Entä kansainvälisen kleeruksen ammatilliset edustajat, joita
näyttelijä on joutunut tuon tuostakin esittämään? Lyhyesti sanoen:
hän hallitsee kirkollisen hierarkian kaikki asteet, katolisen kirkon
loistavista prelaateista lähtien aina suomalaisiin Argillandereihin
ja pastori Jussilaisiin saakka. He voivat olla skolastisen sofismin
mestareita, kuten »Pyhän Johannan» piispa Cauchon, hän — Yrjö
Tuominen — kestää, sillä hänen keskustelutaitonsa kestää. He olkoot
luonteiltaan sen vanhan Kehnon velipuolia — kuten Argillander —
hän ilmentää perinjuurisen tarkasti, papillisessa tempossa heidän
ulkokultaisuutensa, paljastaa heidän ahneutensa ja riisuu tarpeen
tullen heidän peitetyltä kynismiltään naamarin. Mutta hän tekee tämän
paljastuksen joviaalisin muodoin ja huumorillisin äänenpainoin ja
— ennenkaikkea — sulavasti, sillä keskustelutaito on jälleen hänen
pettämättömin teknillinen keinonsa. Sanoin edellä, että Yrjö Tuominen
on ehdoton vastakohta ekspressiiviselle modernismille. Ja kuitenkin hän
on moderni kaikkein nykyaikaisimman — joskaan ei ekspressionistisen
näyttelijätaiteen kannalta. Ja juuri keskustelijana, sitä seikkaa on
jälleen painostettava. Eikä vain siksi, että hänellä on tiivis ja
selkeä artikulatio ja että hänen ääniorgaaninsa on perussoinniltaan
lievimmin sanoen miellyttävä, ja lisäksi sävyttelyasteikoltaan
huomattavan laaja, eikä vielä senkään vuoksi, että hänellä on kyllin
älyllistä vireyttä saattaa sanat etenemään huuliltaan kimmoisina ja
etenevinä. Nämähän ovat kaikki keskustelutaidon oleellisia merkkejä
ylimalkaan.
Modernisti hän on keskustelijana ennenkaikkea siksi, ettei mikään
hänen keskustelulajinsa — ei salonkikeskustelu, ei papillinen, ei
ritarillinen — ole sidottu traditionaaliseen kaavaan. Tämä on tärkeä
seikka etenkin meillä, jossa sangen lyhyt lausuntatraditio on joutunut
vasta ensimmäiseen murroskauteensa, mutta jossa myöskin noita
perintätavan alkeita käsitellään — varsinkin vanhemman polven parissa —
kuin katkismuksen käskyjä ja tietysti — totellaan »tyyliä» eikä luoda
tyylejä.
Yrjö Tuomisen kielenkäyttö sitävastoin näyttää tottelevan sisäisiä
lakeja. Joskin hänen tempovaihtelunsa on harvoin yllättävä, on se
käänteissään sitä joustavampi Ja lisäksi: hänen sävyvaihtelunsa —
hänen lausuntansa elävin ja parhain puoli — on huomattavan korkealle
kehitetty. Se kulkee eteenpäin tuskin huomattavin mutta sitä
herkemmin muutoksin, lauseet ja sanat saavat kukin oman elämänsä ja
— mikä on todellisen sävyttelykyvyn tarkin todistus — kuvakielen
ilmiöt nousevat sävyssä niille kuuluvaan erikoisilmeikkyyteen. Hänen
puheensa ei ole terävää säihkyvän älyn mielessä. Hän ei ole sähköisten
aforismien taitaja. Ei hän myöskään ole vitsiniekka tai peloittava
»letkauttelija». En siis usko hänen olevan Shaw'n satiiristen herrojen
malliin.
Mutta hän on modernissa keskustelunäytelmässä hiotun kielen taitaja.
Hän on salaperäisen — myöskin eroottisen — kuiskauksen mies,
diplomaattisen peitsentaiton salonkiherra — muistan erikoisesti
Montgomerytä Schildtin »Onnen etsijässä» — ja lopulta koomillinenkin
resonnoija. Hän on myös modernin hovikielen vaivaton käyttelijä
-Kuningas Romainin »Diktaattorissa» — sillä hän osaa myös typistää
lausuntansa harvasanaisen tyyppi-henkilön sanonnaksi.
Yrjö Tuominen liikkuu siis huomattavan laajasti keskustelukielen pintaa
pitkin. Mutta eräissä tapauksissa olen kuullut hänen luotautuvan
myös syvyyttä kohti, parhain esimerkki tästä on Rollandin »Lemmen
ja kuoleman leikin» Jérôme Courvoisier'n, jalon ihmisen ja kypsän
aattelijan, luoma. Tämän henkilön herkimpien kohtausten melankoolinen
äänensävy ja ratkaisevien käänteiden säästeliäs ja punnittu korostus
herättivät kuulijassa sekä kunnioituksen että ylentävän hartauden
tunteen. Koko illasta sain sen käsityksen, että tulevaisuudessa on
näyttelijä juuri tässä eetillisessä suunnassa syventävä ja laajentava
taiteilijaolemustaan. Se varmensi lopullisesti luottamustani häneen
myös henkisesti kehityskykyisenä ihmiskuvaajana. Se vei hänen
tähänastisen ihmismaailmansa henkevimmälle rajalle, jonka tuolle puolen
siirtymiseen ei vielä tällä erää ole esseistillä aineksia eikä siis
oikeutta.
Totean vain kaiken edellisen tuloksena, että Yrjö Tuominen on
nuoremman näyttelijäpolvemme etevimpiä keskustelijoita ja liikkuu
tässä lajissaan vaivattomasti Falstaffista pienimpiin juoppolalleihin
saakka, kuninkaasta ja miljardööristä diplomaattiin ja nykyaikaisempiin
»Kunnian kauppiaisiin», mutta ennen kaikkia muita ylhäisestä
prelaatista Kuopion-takaiseen maalaiskappalaiseen saakka.