»Nyt nähdään, kuinka leikki toteen käy»
_Julian imettäjä_.
Vaikka olenkin ollut Kirsti Suonion iloisessa taiteilijamatkassa
vain suunnilleen puolet taipaleesta mukana, rohkenen »maalata»
hänen näyttelijäkuvansa, koska elämänilo ja maalari eivät tarvitse
»elämäkertoja».
En kiellä olevani haikealla mielellä siitä, ettei siveltimeni
ole saanut häntä kuvata nuorena Graciosana. Mutta — totisesti
puhuen — kypsänä Gloriosana ei hänestä ole voinut kadota hänen
näyttelijäpersonallisuutensa, mikä seikka tietenkin luonnekuvassa
on eräs tärkeimmistä pääasioista. Kaiken lisäksi on juuri Kirsti
Suonio sekä ikään että taiteilijapersonallisuuteen nähden aivan
erikoisasemassa. Hän ei ole niitä taiteilijoita, jotka kulkevat syvien
henkisten murrosten, taiteellisten haaksirikkojen ja loistavien
pelastusten kautta mestaruuden juhlalippuiseen satamaan. Hän ei ole
mikään totuuksien etsijä. Hän vain esittää oman personallisuutensa
synnynnäistä elämäntotuutta: tervettä elämäniloa. Tämän tähden
arvelenkin, että kuvaan hänet miltä ikäkaudelta tahansa, solakampana
tai rehevämpänä, palettini pääväreinä täytyy olla joka tapauksessa
ruusunpunaista, keväistä viheriää ja kirkkainta kultaa.
Kirsti Suonio on ollut ja on yhä — kuten Carl Hageman sanoisi
— onnellinen temperamentti. Mutta tähän tekisi mieleni heti
liittää kriitillinen pukinsorkka: ei myöskään sen enempää. Sillä
myöskin »onnelliseen temperamenttiin» nähden voidaan suorittaa
näyttelijätaiteellista rajankäyntiä, s.o. vetää rajoja ja rajoituksia.
Mikä on sitten tämä onnellinen näyttelijätemperamentti?
Pohjimmaltaan se on samaa kuin jokaisen esittävän taiteilijan
synnynnäinen edellytys: mieliala vapaa ja kevyt — mikä jälkimmäinen
attribuutti ei suinkaan merkitse samaa kuin kevytkenkäinen. Tämän
synnyntälahjan saaneet kantavat kaikki kasvoillaan elonkeraista leimaa.
Toiset heistä elävät elämänsä iloisesti ja taiteensa vakavasti. Toisiin
pätee Schillerin väite, että he ovat taiteessa iloisia, mutta elämässä
vakavia. Parhaimmat koomikot ovat usein yksityiselämässä harvasanaisia
ja pessimistisen näköisiä! Eräät heistä voivat sanoa itsestään: »Koko
elämäni sääntö on hirvittävä iloisuus.» Eräät väittävät: »Narrinlakkini
alla on orjantappuroita, nauran raikuvasti, jotta ei itkuni kuuluisi!»
Tämä viimeinen väite ei voi koskea Kirsti Suonion elonkeraisuutta.
Luulen, että hän elää oman iloisen elämänvoimansa varassa sekä
kulissien takana että näyttämöllä. Hän esittää itseänsä eikä muita.
Hän vain valaa oman synnynnäisen terveydentuntonsa henkilöihinsä,
mutta ei näitä muuten sen mullistavammin muokkaa. Hän lainaa heille
hetkeksi oman naurunlahjansa, arvioi tämän määrän erinomaisen tarkalla
maulla, käyttelee »fyysillistä lahjakkuuttansa» milloin laihemmin,
milloin lihavammin, ja aina tahdikkaasti. Hänhän on, jos ken, ei
ainoastaan naisnäyttelijä vaan myös — ikuisesti naisellinen, mutta nuo
naurunlahjan saaneet eivät eroa syvin luonnepiirtein toisistaan. He
ovat vain osa terveestä sydämestä — Kirsti Suoniosta.
Juuri tässä on onnellisen näyttelijätemperamentin voima ja heikkous ja
samalla Kirsti Suonion taiteen kunnia ja inhimillinen rajoitus.
Näyttämöllä hän milloin kävelee terhakasti, milloin lyllertää
kuin kerä. Hän milloin riuhtaisee reimasti milloin vaappuu
kolossaalisin muodoin. Hän kaakottaa kuin alava kana tai kehrää
kuin keväisellä katolla pehmeäturkkinen kissa. Hän on vuoroin kuuma
ja tulinen kuin leivinuuni, on »hellä ja hönkä» kuin vaarallisen
ikäkauden maalaisleski, vuoroin taas loistaa mahtavan vallasnaisen
ylvästelevää »elämän koreutta» tai hallitsee koko näyttämöä kaikkien
tohvelisankarien ainutsyntyisenä kuningattarena. Hän osaa nauraa
yhtä hyvin kimakasti kuin rehevästi, yhtä hyvin heläjävästi kuin
hohottavasti. Sekä soppityrskyt että naurun vapaa raikkaus ovat hänen
vallassaan. Hän osaa kurittaa sekä lempeällä kädellä että reippaalla
läimäisyllä. Hän »kasvattaa» uhrejaan milloin burleskilla sutkauksella,
milloin kielevällä, loppumattomalla toralla.
Hänellä on siis hämmästyttävässä määrässä niitä personallisia avuja ja
taitoja, joilla näyttelijä saa aikaan sävyjen ja tempojen vaihtelut,
mimiikin näpsät muutokset ja plastilliset yllätykset. Hänellä on,
paitsi monesti mainittua personallista elämäntunnelmaa, sekä laaja
taito että tahdikas maku.
Mutta näyttelijätaiteen puntarissa on toinenkin vaakakuppi kuin
määrätty personallisuus, joko luontaisina tai opittuine taitoineen, ja
sen punnukset ovat yhtä välttämättömät kuin kaikki personalliset mitat
ja painot.
Tämä on jokaisen näyttelijän tuntema ja tunnustama muuttautumiskyky,
joka on rinnakkaisilmiö sille draaman teon oleelliselle vaatimukselle,
että kirjailijan täytyy salata ja peittää oma minänsä henkilöihinsä.
Hän ei saa »tulla väliin» osoittamaan »personallisella» sormellaan yhtä
tai toista puolta kuvattavastaan. Hän ei saa toisin sanoen vaihtua
koskaan kertojaksi. Yhtä vähän on hänellä lupa purkaa lyyrikon tavoin
itseänsä suoraan ja välittömästi. Mitä voimakkaampi personallisuus on
dramaatikolla, sitä ehdottomammalla energialla tulee hänen se tuhota
näkymättömäksi, vaikkakaan ei suinkaan vaikuttamattomaksi.
Samoin on näyttelijän muuttauduttava toiseksi siten, että hän
piiloittaa yksilöllisyytensä esitettävään, joten tämä näyttää — tosin
vain illusorisesti — häneen verrattuna vieraalta indiviidiltä, kuin
vasta maailmaan syntyneeltä, itsenäistä elämäänsä elävältä olennolta.
Ihmismaailmaa tarkkaileva havaintokyky hankkii hänelle tarvittavia
aineksia, joilla hän muuntaa henkilönsä niin, että omena näyttää
pudonneen puusta harhauttavan kauaksi. Tämä on näyttelijätaiteellisen
illuusion pohja ja perusta, joskaan ei vielä sen korkein ilmaus. Mutta
se on joka tapauksessa ihmistuntemuksen tasasuhtaista yhteistyötä ja
jokaisen näyttämöluoman välttämätön osa.
Kirsti Suonion muuttautumiskyvyn ahdasrajaisuus johtuu nähtävästi
siitä, että hän elämänilonsa pursuavassa itsetunnossa on jättänyt
puolitiehen ihmistuntemuksensa laajentamistyön, joka juuri uhkuville
renesanssiluonteille saattaa tuntua käsityöltä.
Tämä »ikuisesti naisellisen» muuttumattomuus — yleensäkin
naisnäyttelijöille oleellinen vajavaisuus — on helposti osoitettavissa
hänen tärkeimmistä näyttämöluomistaan.
Kirsti Suonio on hallinnut parrasvalossa kolmea eri henkilöryhmää:
rahvaanomaiset suomalaiset naisihmiset, suuren joukon slaavilaisia
naistyyppejä ja kolmanneksi useita puhtaasti »eurooppalaisia»
naisolentoja, sellaisia kuin ovat esim. »Romeon ja Julian» imettäjä,
Sardoun rouva Suorasuu tai Holbergin Pernilla.
Jos koettaa muistissaan palautua niihin riemastuttaviin iltoihin,
jolloin näiden eri ryhmien naiset ovat liikkuneet edessämme
parrasvalossa, hämmästyy niiden läheistä sisaruusleimaa. Tuskinpa
muistaa niiden välistä »rotujen» erilaisuutta havainneensa.
Slaavilaiset naistyypit — »Reviisorin» Anna Andrejevna tai Zapolskan
rouva Dulska — ovat melkein yhtä »suomalaisesti» reheviä kuin
hänen kuuluisa Maijansa, Amaliansa »Miehen kylkiluussa» tai »Papin
perheen» hyväntahtoinen Martta. Yhtä vähän on muuttautumistaidolla ja
rakentavalla tekniikalla saatu syntymään aukkoa »eurooppalaisen» ja
slaavilaisen naismaailman välille.
Tämä kaikki on näyttelijätaiteellisen muuttautumiskyvyn
rajoittuneisuutta, siis myöskin Kirsti Suonion taiteilijatilityksen
tappiopuolta. Enkä kuitenkaan väittäisi tämän »varjon» himmentävän
hänen huumorinsa gloriaa. Hänellähän on, kuten jo eräässä välilauseessa
viittasin, naisellisen näyttelijäolemuksen oikeus puolellaan.
Naisnäyttelijät yleensäkin ovat tasavertaisia miestovereihinsa
verraten juuri sukuominaisuuksiensa voimalla eivätkä suinkaan
miesmäisin taitokeinoin. Rakenteellisen muotoilemistaidon heikommuus
personalliseen eläytymiskykyyn verraten on koko näyttämön naispuolelle
oleellinen erikoispiirre. Naisen passiivisempi suhtautuminen elämään
ja kuvattavaan objektiin on tämän yleisominaisuuden pohjana. Mutta
näyttämöllä kuten elämässäkin — nainen korvaa tappionsa suuremmalla
antautumisvoimalla kuin mitä voi olla miehellä. Näyttämökamppailun
»suvullisessa dualismissa» pysyy nainen muuttumattomana luontona, joka
ei älyllisellä kiihkolla tai energisellä logiikalla pyri muotojen
moninaisuuteen, kuten mies, mutta hallitsee sydämellään, jonka arvo tai
arvottomuus meidän lopultakin on vain vaistottava eikä kirurgiveitsin
tutkittava.
Sanalla sanoen: inhimillisten rajoitustensa sisäpuolella on Kirsti
Suonio edustanut mitä elonkeraisimmin hyvän, terveen sydämen raikasta
maailmaa.