— Eino Jurkka.
On näyttelijöitä, joiden parista henkilöstä voi nähdä heidän
näyttelijätaiteellisen perusrakenteensa. Näihin ei kuulu Eino Jurkka.
On toisia, jotka herättävät katsojassa luottamusta jo ensimmäisenä
esiintymis-iltanaan. Näihin ei missään tapauksessa kuulu Eino Jurkka.
On eräitä, jotka näyttelevät ikäänkuin ilman naamiota, vain rehellistä
omaa itseänsä — helposti keskinkertaisiksi paljastuen. Näihinkään ei
kuulu Eino Jurkka.
Hän on liian levoton herättääkseen nopeasti luottamusta. Hänellä
on niin monta naamiota, että ihmiskasvot peittyvät liiaksikin
niiden taakse. Vai leikitteleekö hän taiteilijaturhamaisuudesta
lusiferiaanisilla piirteillään? Vai pelkääkö hän peilikuvaansa?
Joka tapauksessa on Eino Jurkka näyttelijänä niitä, joita on
tarkasteltava heidän koko taiteilijakehityksensä valossa. Hänet
on kierrettävä oman näyttelijäratansa sisäpuolelle ja sitten — ei
kuvailtava vaan — vangittava.
Tämän miehen nopeassa »historiassa» on jo olemassa eräitä asteita.
Ensimmäinen oli se, jolloin hänelle sanottiin naurettavan. Siis
naurettavuuden aste! Tämä »termi» on toiselta puolen väärä
(yleisöestetiikkaa!), mutta toiselta puolen totta. Kun hän aluksi aukoi
suutansa keskeltä paksuväristä tukkilaismaskia, jossain Linnankosken
Olavi paran dramatisoinnissa, tulivat lyhyet repliikit esiin sekä
kireän säännöllisinä että avuttoman tunnollisina. Harvat kuulivat
tunnollisen tahdon äänessä, enemmistö näki vain avuttomuutta. Tosiasia
lie ollut se, että sovinnainen alkeiskoulutus tai — luultavimmin —
kouluttamattomuus teki mahdottomaksi tyydyttävänkin artikulation. Ei
edes luontaisvaisto, joka tietenkin jo silloinkin oli olemassa, päässyt
oikeuksiinsa.
Toiseksi asteeksi Jurkan alkutaipaleen ohdakkeisella tiellä sanoisin
sitä aikaa, jolloin hän jo tuolloin tällöin kykeni hämmästyttämään.
Tuli näkyviin paikoittain tarttuva ote: eleisiin tuli tarvittaessa
petoa, tuli väliin ryhtiin rehevyyttä. Ja ääni — tämä mursi joskus
äkkiä alkeiskaavat ja syöksyi esiin hyökkäävänä ja kuulijaan
tunkeutuvana. Se oli silloin löytänyt luonnollisen kaikupohjansa. Pisti
näkyviin kolmaskin merkki: äly jännitti uskottavasti huulet, synnytti
artikulatioon puristusvoimaa, loi silmiin uutta ilmettä, joka osasi
pistää ja välähtää, joskus lyödä julmastikin. Näyttelijä alkoi luottaa
itseensä ja löysi aseita.
Näiltä ajoilta muistan esim. »Hevospaimenen» kerjäläisen, mikä
hämmästytti minua siksi, että kuluneesta kansannäytelmän klisheestä
oli luotu omaperäinen henkilö. Mutta ensimmäisen todella riemullisen
tuttavuuden tarjosi näyttelijä Maiju Lassilan »Viisaan neitsyen»
lukkarina. Se oli huippuunsa asti heilautettu karrikatyyri. Se oli
veristä ivaa. Se oli suorastaan antiklerikaalista irvistystä, mutta
farssi-iloon hukutettua. Maiju Lassilaan verraten oli näyttelijä
paavillisempi kuin paavi itse.
Pian tämän jälkeen todettiin, että Jurkka osasi luoda kokonaisuuksia
myös luonnenäyttelijänä, osasi elää ja eläytyä. Hänen esitystensä takaa
alkoi nousta nyt yhä selvemmin omaperäinen luomistapa. Alettiin puhua
etevästä näyttelijästä.
Tätä todisti ensiksikin »Puukkojunkkareitten» Karhun Esa. Tämä
»murtavien» aikojen pohjalaisnuorukainen niin mitättömäksi kuin Alkion
romaani yleensä dramatisoinnilla tehtiinkin — teki näyttelijätaiteelle
palveluksen juuri Jurkan hahmossa ja Jurkalle itselleenkin
näyttelijänä. Se tarjosi hänelle henkilötehtävän, joka näytti olevan
sisäisesti hänelle niin läheinen että — naamio alkoi rakoilla, tuo
Jurkalle ominainen boheemi- tai yli-ihmis- tai gorillanaamio, miten
vain taiteilija sen halunneekin sanottavaksi. Jurkka on mielellään
voimaihmisissä joko kokonaan brutaali tai joka äänenpainoltaan
hiljainen. Hänellä on taipumus paisuttaa henkilönsä peruspiirrettä
sekundäärisempien ominaisuuksien kustannuksella, mikä osoittaa
alkunäkemyksen voimakkuutta ja pätevää logiikkaa, mutta vähentää
näyttämölle saatetun ihmisen elävää illusorisuutta. Mutta Karhun
Esan, »kaltoin kasvatetun» nuorukaisen, kankean pinnan alla värähti
hyveellisiä tunteita, joita näyttelijän rakenteellinen intohimo ei
jaksanut vastustaa. Hän loi tämän nuoren puukkojunkkarin pedontaljan
alle lapsenmieltä ja antoi aavistaa hänen karkeassa naurussaan
katumusta ja itkua.
Luulen, että Jurkan kaltaiselle taiteilijalle on tarpeen ajoittainen
korpivaellus. Ehkäpä elämässäkin, mutta välttämättömimmin juuri
näyttämön tuopillisella leveysasteella. »Elämän koreus», dravidanaisten
barbaaritanssit, rämäjävät sotatanssit ja ihmisjoukkojen melu, koko
elämän massiivinen myllerrys viehättää ja nielee hänet helposti.
Hänelle on terveellistä erämaa ja tappio. Niinkuin kaikkia voimakkaita
taiteilijaluonteita pitävät tasapainossa äärimmäiset kontrastit,
voimat, jotka käyvät keskenään tasavertaista kamppailua miehen
sielusta, niin Jurkankin näyttelijäolemusta — jos sen tavoitat
sirkusnaamarin alta.
Elämän varjonpuolella kärsijät, tässä »kaikkien sodassa kaikkia
vastaan» tappiolle joutuneet ovat olleet Jurkalle puhdistavaa
näyttämöllistä korpivaellusta. Tähän kuuluu erinomaisena luomana
»Naispaholaisen» viekkaasti älykäs, heikkojäseninen Mies, jossa
näyttelijä taiteellisessa nöyryydessään saavutti eräitä parhaita
tuloksiaan. Kuitenkin on hänen näyttelijänsä Gorjkijn »Pohjalla»
tässä lajissa kirkastunein luoma. Sen yhteydessä teki mieli sanoa
Jurkan verenkiertoa melkeinpä slaavilaiseksi, niin äärimmäinen oli
tuo rappiotyyppi koko suggestibiliteetiltaan, niin aitovenäläinen oli
hänen henkilössään elämän kuona ja pessimismi ja niin lapsellisen ihana
onnettoman taiteilijan haave. Näihin molempiin liittyy erittäin etevänä
suorituksena Neumannin »Patriootin» tsaari Paavali.
Näissäkö henkilöissä on Jurkka lähinnä omaa personallisuuttaan vai
niiden äärimmäisissä kontrasteissa: valloittajissa, surmaajissa?
»Velisurmaajien» Plenrik on niille ehdoton vastakohta ja merkitsee se
Jurkankin uskaliaassa luomistyössä erästä äärimmäistä tyyliheittoa.
Hänen pirkkalaispäällikkönsä — tekijän suureksi iloksi — ei ollut
»historiallinen», hän ei ollut 1400-luvun ylimys koruineen ja
ketjuineen. Hän oli suomalaisen korven kivikautinen järkäle. Hänessä
oli suomalaisen kaskikauden talonpojan tukevuus ja leveys, hän eteni
kankeasti, mutta hävittävän tuimasti kuin ärsytetty karhu. Olin
kuulevinani hänen rintansa kumisevan kuin onkalo täynnä valtaisia
intohimoja. Sanalla sanoen: Tuo Velisurmaaja oli karu, jylhä,
alkuaikainen ja terve.
Näyttelijä Jurkka on siis äärimmäisten vastakohtain mies. Hän
on tätä sekä hyvässä että pahassa. Hän näyttää voivan nauttia
operettiratsastuksesta ja farssin tingeltangelista kuin oikeasta
elementistään yhtä paljon kuin hartaimmmasta luonnetehtävästä. Ulvooko
hän tällöin ulvovien kanssa vai iloitseeko hänessä taiteilija ja
yksin taiteilija? Siis naamio vai ihmisesitykseen kaikissa muodoissa
heittäytyvä ihminen?
Ja lisäksi — kuten jo näimme — »korkeankin» tyylin alueella hän on
äärimmäisten kontrastien mies ja — joskus — lainpolkija ei ainoastaan
sovinnaisuuksia — vaan myöskin puhtaimpia »imperatiiveja» vastaan.
Yleensä ei voi eroittaa, mikä ilmaisukeino olisi Jurkan »voimakeino».
Niistä työntyy etualalle milloin mikin vaiston varassa, joka hänellä on
aina voimakas ja myöskin vuosi vuodelta varmistumistaan varmistunut.
Tällä voimalla hän näyttää omistavan ja valloittavan henkilönsä.
Hänellä on onnellisia luomishetkiä ja onnettomia. Ibseniläinen »välimaa
on mietoa» kuulostaa hänen taiteelliselta vaalilauseeltaan. Hänen
henkilönsä eivät ole koskaan eritellen paloiteltuja ja sitten kokoon
kasattuja. Hän ei ole koskaan sairastanut erittelymaniaa. Siinä hänen
taiteellinen terveytensä.
Kantaako häntä eteenpäin hellittämätön, eetillinen totuustahto sanan
moraalifilosofisessa mielessä vai sokea, kuuma ja voimakas taiteellinen
— melkeinpä ylitaiteellinen temperamentti, sen täysin näkemästä estää —
hänen naamionsa.
Ihminen vai naamio?