— Vilho Ilmari.
Jos naisvihaaja Weininger olisi nähnyt näyttelijä Ilmarin näyttämöllä
tai purjeveneen ruorissa ja auton ohjausistuimella, olisi varmaan
hänen ankara pessimisminsä hetkeksi horjahtanut: hän olisi havainnut,
että vielä on miehiäkin tässä naissuvun tärväämässä maailmassa. Ja jos
hän olisi saanut Ilmarin laboratorioonsa koekaniiniksi, olisi hänen
orgaaninen kemiansa sielläkin tullut tulokseen, että edessään oli mies,
jossa ei ole rahtuakaan W-koeffisientteja eli vaimoisia aineksia. Hän
olisi merkinnyt lopputuloksekseen yksinkertaisen ja selkeän kaavan:
Ilmari = absoluuttinen M = mies.
Edellinen on oikeastaan vakavaa puhetta, sillä olen vakuutettu
näyttelijätaiteen elävän todellisinta ja syvintä elämäänsä juuri
seksuaalisten perusvastakohtiensa voimasta. Mies ja nainen näyttämöllä
tehoavat eräässä mielessä aina — mitä aatetta tai epäaatetta he
edustanevatkin — juuri sukuominaisuuksillaan. Ei ole näin ollen
olemassa näyttelijä-charmia, jossa ei olisi erotiikkaa. Tämä ei
koske ainoastaan Romeota ja Juliaa, vaan jokaista näyttämön henkilöä
aina partaniekka peikkoja ja noita-akkoja myöten, joissa kaikissa
viettielämän alitajunnaiset voimat uhoavat välttämättömästi näkyviin
aistittavaksemme.
Niinkuin elämässä, niin näyttämölläkin esiintyvät nämä sukuominaisuudet
eriasteisina eri henkilöissä. Eikä suinkaan absoluuttinen miehekkyys
tai ehdoton eroottinen naisellisuus taiteellisesti merkitse mitään
saavutusta tai arvoasemaa. Näyttelijässä on erotiikka välttämätön
tekijä, mutta erotiikka ei ole vielä näyttelijätaidetta yhtä vähän kuin
kauneus sinänsä tekee kenestäkään näyttelijää.
Mutta erittäin ilmeinen miehekkyys, jonka me välittömästi näyttämöltä
tajuamme, ja se näyttelijättären synnynnäinen sulo, jota sanomme
naisellisuudeksi, määräävät huomattavalla voimalla omistajansa
näyttelijälaatua, avartavat ja rajoittavat määrätyllä tavalla hänen
hallitsemaansa näyttämön aluetta.
Tässä mielessä merkitsee Vilho Ilmarille antamani mainesana »miehekäs»
hänen näyttelijäkuvansa pohjaväriä, joka näkyy ja vaikuttaa jokaisessa
hänen esittämässään henkilössä.
Tämän perusominaisuuden lisämääreet tuokoon näkyviin hänen
näyttelijäratansa lähempi tarkastelu.
Aikaisin muistoni Vilho Ilmarista näyttämöllä on hänen
Haakon-kuninkaansa Ibsenin »Kruununtavoittelijoissa». Tätä henkilöä
kantava ja kannustava usko Norjan yhteysaatteeseen ja omaan
jumalalliseen kutsumukseensa on se puolipäivänaurinko, joka valaisee
näytelmän taistelukentän ja luo omat varjonsa sen maallisiksi
vastavoimiksi: Skule-jaarleiksi ja Nikolaus-piispoiksi.
Jos näyttelijä heikentää tämän auringon valovoimaa, hämärtyy koko
näytelmä.
Ilmarin luoma Haakon-sankari elää vieläkin, puolentoista vuosikymmenen
takaa, kuin paistava kuvajainen mielessäni. Muistan hänen tyynen,
ylevän rauhallisuutensa. Muistan hänet istumassa pöydän ääressä
nuorekas, mutta luontainen itsetietoisuus pään asennossa ja
hallitsija-tahto lepäävissä käsivarsissa. Ja ennen kaikkea muuta
muistan erään häipymättömän valoisan ilmeen hänen kasvoillaan.
Oliko se vain raikkautta ja terveyttä tai hyvin osattua
näyttämövalaistusta? Epäilemättä näitä kaikkia. Mutta nehän eivät
riitä luomaan katsojan tajuntaan lähtemätöntä mielikuvaryhmää. Tuossa
plastillisessa kuvassa ja nuorekkaassa terveydessä oli lisäksi jotain,
joka herätti turvallisen uskon. Siinä oli määrätty luonne, joka oli
sekä Haakonin että näyttelijän oleellista omaa: valoisa miehekkyys
Koska sen muut sävypiirteet ovat haihtuneet mielestäni mutta tuon
elämänvoimaisen valon mielikuva juuttunut sitä lujemmin tunnemaailmani
kätköihin, on se ilmeisestikin näyttelijän miehekkään perusluonteen
eräs kaikkein tärkeimpiä attribuutteja.
Valoisa miehekkyys on Ilmarin näyttelijälaadun ydinmääritelmä. Mitä
tähän mahdollisesti tulee lisää, on vain sen toisin sanoin ilmaisemista
tai näyttelijätaiteellista muodonvaihdosta, ei muuta.
Tuo hänen personallisuutensa paras valovoima voi paistaa hänen Karrin
isännästään tai Harristaan vakaana rauhallisuutena. Se voi paljastaa
tavallista värikkäämmät kasvot Huugo Jalkasen vanhana Mariuksena tai
Dantonina, josta kuitenkin hänen luomanaan puuttuu sekä historian että
Rollandin Dantonille ominainen älyn loisteliaisuus.
Niin, hänen optimistinen miehekkyytensä osaa myöskin tiivistyä ja
synkistyä jonain Sprengtportenina ja nousta kireäksi energiaksi,
takovaksi tahdoksi, kuten Neumannin »Patriootissa» von der
Pahlenina, joka on muuten Vilho Ilmarin vakuuttavimpia henkilöitä,
ja juuri siksi, että sen tehon ratkaisee mitä suurimmassa määrässä
näyttelijätaiteellinen ryhti ja rakenteellinen lujuus. Ja näissähän
taidoissa ei Ilmari voi horjahtaa, koska ne ovat hänessä synnynnäisiä
avuja.
Yleensäkin saattaa näyttelijä tekotavaltaan nojautua etupäässä vain
johdonmukaisiin plastiikka-otteisiinsa, perusasentojensa ja rakenteensa
varmuuteen eikä niinkään paljon näkemystensä ja sävyjensä runsauteen.
Hän on harvojen, mutta varmojen viivojen mies.
Tämän tähden — jo ennen niiden näkemistä — epäilen suuresti
hänen mahdollisuuksiaan Hamletina, Othellona tai Don Carloksena.
Hänen taiteilijatemperamentissaan ei ole paljon sangviinista
heilahdusherkkyyttä, eikä se hevin nouse myöskään koleeriseen vimmaan.
Hänen sankarimaailmansa on siis verraten rajoitettu.
Haakon-kuninkaan kaikki sukulaiset: tarunomaiset viikingit, jalot
sotaherrat, yleensä valoisat voimaihmiset ovat hänen läheisimpiään.
Stålarm-ritarillisuus ja Kustaa Aadolfin laajakatseinen ylevyys ovat
hänen oleellista näyttelijälaatuaan.
Erittäin valaisevaksi Ilmarin temperamentin analyysikeinoksi kelpaa
hänen Kandaules-luomansa Jalmari Hahlin samannimisessä näytelmässä.
Tässä Gyges-tarinassa on kuningas Kandaules vanhan hallitsijasuvun
henkevä, epäilyksiin ja jaloon kuolemaan raukeneva jälkeläinen. Hän on
melankoolinen kauneudenpalvoja, jonka ohi karkea, taisteleva elämä on
jo aikoja sitten kulkenut.
Vilho Ilmarin Kandaules osoitti, että sankarin jalomuotoisuus ja
ylevyys oli hyvin hänen hallittavissaan. Mutta sen sijaan sairas
melankolia, tuo »viimeisen jälkeläisen» hauras kauneus, ei ollut hänen
saavutettavissaan. Näyttelijän personallisuus on elämänvoimaltaan
siinä määrässä tuore ja pohjoismaisesti taipumaton, ettei se kykene
havainnollistamaan eteläisen melankolian raukenevaa päivänlaskua.
Mutta olenko näin ollen riistänyt hänen taiteilijatemperamentistaan
irti sekä sangviinisuuden että melankolian ja koleerisuuden
elementit? Jäisikö hänen lahjakkuutensa siis vain — dogmaattisuuden
varaan? Näin mahdottomaan tulokseen en suinkaan ole pyrkinyt. Olen
edellisillä viittauksilla tahtonut väittää vain sitä, että hänen
taiteilijaluonteensa ainekset, nuo neljät elementit ovat hänen
temperamentissaan niin tasavertaisesti edustettuina, ettei yksikään
niistä ole saanut huomattavaa ylivaltaa ja ettei häntä siis voida
määritellä yhden tai toisen elementin ilmeiseksi edustajaksi. Miehinen
energia pitää ne koossa tasasuhtaisena kokonaisuutena.
Tässä »harmoniassa» juuri on Vilho Ilmarin näyttelijälaadun varmin
tuntomerkki ja hänen taiteensa sekä voima että rajoitus.
Oman temperamenttinsa lujalla harmonialla hän hallitsee nuo
elämänuskossaan varmat, valoisin voimin taistelevat kuningasluonteensa.
Mutta toiselta puolen se sitoo hänet näyttelijänä siten, ettei hän
ole luotu pitkälle eteneviin koleerikon-otteisiin, ei äärimmäisiin
sangviinikontunnelmiin, ei yleensä intohimoiltaan suuresti
epätavalliseen. Äärimmäinen vallankumousmies, äärimmäinen »lass
blasen»-huikentelevaisuus, s.o. pitkätukkaiset taiteilijatyypit ja
yliherkät melankoolikot jäävät näin ollen hänen näyttelijäalansa
ulkopuolelle.
Mutta missä perus ja pohja on niin sanoakseni tukevaa maata, siellä
hän kykenee nostattamaan kyllä näkyviin elämäniloa ja raikasta naurua,
raivonpuuskia ja oikeaa suomalaista sisua, siis temperamentin sekä
kasveja että kasvannaisia.
Tästä seikasta käy parhaasta havaintokuvasta hänen omaperäinen, mainio
Jukolan Juhaninsa. Tässä hänen savitalonpojassaan on jännertä kupeissa
ja kintuissa.
Hänen tanssinsa oljitetulla permannolla on »konkarin» ylenpalttista
voimantuhlausta. Se on vastustamattoman voiman etenemistä, se on
permantopalkkien tolkutonta tallaamista. Mutta hänen kasvoillaan
on luonnonlapsen iloinen virnistys. Hän leiskaa ja teiskaa, mutta
kasvoilla pysyy muuttumattomana autuas ilme, joka uhoo raikasta ja
yksinkertaista elämänvoimaa. Sen paistava huolettomuus todistaa,
että tuo väkivaltainen temmellys on vain liian voiman leikkivää
tuhlausta. Ja katsoja viehtyy sanomattomalla ilolla katselemaan tuota
elämänterveyden perikuvaa.
Eikä hän kadota tätä saamaansa perustunnelmaa Juhanin tyhmimmissäkään
»edesottamisissa».
Vilho Ilmarin näyttelijäkuvaan on luonto vetänyt niin voimakkaan ja
selkeän pohjavärin, ettei kuvaaja — eikä hän itse — kykene siihen
hienonhienoja ja harvinaisia väri- ja sävyeroja paljonkaan lisäilemään.
Hän on synnynnäiseltä verenkierroltaan terveen ja miehekkään
optimismin edustaja näyttämöllämme. Tämän mukaisesti on hänen koko
näyttelijäuransa valoisan miehen kulkema miehekäs rata.