Anjalan liiton ja Liikalan kirjeen aika tarjoo ilmeisten draamallisten
vastakohtien asetelman: alla ja ympärillä siveellisessä rappiossa
»konverseeraava» ja »amyseeraava» aatelisto ja kymmenyksistään
tappeleva papisto, näiden keskellä ja yläpuolella pari jaloa ja
nerokasta personallisuutta, sellaisia kuin Juhana Antti Jägerhorn,
Valliahan mestari, ja Yrjö Maunu Sprengtporten, ajan nerokkain ylimys.
Näiden yläluokkien suureksi koetinkiveksi heittää kohtalo Suomen
itsenäisyysajatuksen ja -mahdollisuuden. Rappion ydinpiirre on silloin,
kuten aina, juudasmaisuus: pienet Juudakset kaivavat maan todellisten
patrioottien alta. Näyttämökuva tästä perusristiriidasta ei ole muuta
kuin havaintokuva siitä vanhasta totuudesta, että siveellisesti
rappeutunut kansanluokka tai kansa sortuu suuren tehtävän edessä.
Anjalan aikeiden tyhjiinraukeneminen merkitsee Suomen aatelistolle
yhteiskuntaluokkana itsemurhaa. Se ei kestänyt etsikkoaikaansa.
Mutta mitä kuuluvat Anjalan ja Liikalan intriigimestarit meihin?
Hirvittävän läheisesti: Heillä on edessään aseellinen ja henkinen
itsenäisyystaistelu, meillä aseellinen ratkaisu suoritettu,
mutta henkinen itsenäisyystaistelu, s.o. nousu kieltämättömäksi
kulttuurikansaksi, on vielä edessämme. Moraalisesti ovat molemmat ajat
samalla tavalla velvoittavia. Nyt on koko kansa samassa vastuullisessa
asemassa kuin kustavilaisena murroskautena aatelisto ja papisto
johtavina luokkina.
Niin, he, nuo galanterian vuosikymmenien kahvilakeikarit,
juudassieluiset intriigimestarit, politikoivat papit ja esiromanttiset
haaveksijat ovat meille hirvittävän läheisiä, sillä heissä on
hämmästyttävän paljon samankaltaisia ominaisuuksia kuin tulee näkyviin
oman aikamme puolue-elämässä, julkisessa ja yksityisessä moraalissa ja
elämäntavoissa.
Jo yleisessä monisävyisyydessään ja -särmikkyydessään on tuo aika
hengensuuntineen ja muotioppeineen meidän sukulaisemme. Silloin hovin
ja ylhäisön tyhjäntoimittaja-galanteriä ja nyt meidän pintakoreilumme,
sen ajan swedenborgiaanit, narcissaanit, vapaamuurarit ja muut
henkiennäkijät ja nykyisin meidän uudestaan voimistuvat teosofiset
ja muut spiritualistiset harrastelumme. Silloin aikakausi, jolloin
toistensa rinnalla viihtyvät hyvin hyödyllisyys- ja kumousopit sekä
haaveileva, itkusilmäinen wertherianismi ja hauta- ja kuutamolyriikka,
meillä hyödyllisten keksintöjen ja mammonan aikakausi ja samalla
monimuotoinen kaipuu päästä irti koneellisuuden tappavasta ikeestä:
uusrousseaulaisuus, ylirealismi.
Kaikki nämä ovat rinnastuksia, jotka oikeuttavat — vieläpä
itsenäisyytemme sivistysprobleemin nimessä velvoittavat — draaman
tekijän sanomaan moraaliset aivoituksensa ja varoituksensa juuri
kustavilaisten vuosikymmenien hahmoissa.
Kustavilaisen historiakautemme tekee erikoisen viehättäväksi ajan
kansainvälinen sivistyselämä, joka saapuu Suomenkin niemelle nopeampina
maininkeina kuin millään kulttuurikaudella, sitä ennen. Opettaahan
silloin Turun Yliopiston loistavimmalta kateederilta Porthan
lockelaista filosofiaa, joka on esikuvana myös ajan ranskalaisille
valistusmiehille. Näiden kumousopit ja antiikinihailu ilmenevät
elävinä maamme ylhäisön seuraelämässä. Koko seurakonverseerauksen
sanasto on osaksi klassillista terminologiaa, osaksi ranskalaisten
lentävien lauseiden kyllästämää. Erikoisesti Kustaan Drottningholmista
leviävät seurahuvit ja näyttelemisharrastukset pitävät yllä
ranskalaisen klassisismin yhä teennäisemmäksi haurastuvaa henkeä.
Porvaristossa herättää pahaa verta kuninkaan itsensä esiintyminen
ylipappina »Athaliessa». Hovin ja hoviaatelin jumalattomuus on hyvä
saarnanaihe papeille, joiden täytyy ostaa pastoraattejaan kuninkaan
tuhlailevilta suosikeilta, kuten upseeristonkin sotilasvirkojaan. Mutta
jos klassisismin jälkivaikutuksena istuukin hovin näytelmäjuhlissa
Neptunus sirostelevassa asennossa näkinkenkäistuimella vielä sirommin
sievistelevien najaadien ja tritoonien ympäröimänä, jos vielä
vuoden ajat Flora, Bacchus ja muut saapuvatkin Cytereen temppeliin,
ja samanmuotoiset lemmenkuhertelut suoritetaan herttua Kaarlen ja
neiti von Fersenin kesken tai prinssi Fredrikin, Armfeitin, ylempien
ja alempien hovineitien ja kamarineitsyittenkin suosiollisella
avustuksella, tulee seuraelämässäkin monivivahteisesti näkyviin ajan
voittava kirjallinen virtaus, esiromantiikka, joka rousseaulaisesta
luonnonevankeliumista ammentaen nousee klassisismin kaavoittuneisuutta
vastaan ja julistaa sitä »sydämenoikeutta», jota kyllä kankean
hovietiketinkin manttelin alla osattiin käyttää esiromanttisen
vapaarakkauden hyväksi. Myös romanttinen ystävyyshurmio ja aatteellinen
valaveljeys leviävät miesten keskuuteen, eikä edes perverssiä ilmiöitä
puutu.
Koko tämä romanttinen itkemistarve, hautajaistunnelma, kaunosieluisuus,
hyveenharjoitus ja intoilu on lähtenyt Youngin »Yöajatuksien»
elämäntyhjyyden ja turhuuden tunnoista — »kuolema on elämän kruunu»
Richardsonin romaaneista, joiden seurassa koko aikakausi itki hyveen
kyyneleitä, ja Ossianin laulujen tunteellisesta melankoliasta, mutta
se vahvistuu rousseaulaisuudessa ja nousee yltyväksi hurmioksi
saksalaisessa »Sturm und Drangissa» ja nuoren Goethen synnyttämässä
wertherianismissa. Vihdoin Lidner, »Spastaran» laulaja, ja muut
liittävät pohjoismaidenkin hengenelämän samaan virtaan.
Koko tämä »sydämen vallankumous». valtiollisen kumouksen
aattokymmenlukuina, vaikuttaa ilmeisesti Suomenkin sivistyneistöön.
Se on joltain puolelta katsottuna eräänlaista henkistä influensaa:
kahvilakeikariutta ja Werther-kuumetta, joka hurmioittaa ja riuduttaa
kyvyttömiksi toimintaan. Hamlet ja Werther eivät ole turhaan
muotisankareita.
Mutta se on myöskin valtiollista kumouksellisuutta, jonka perustana
on Suomessa historiallinen tosiasia: Ruotsi ei kykene puolustamaan
sitä tsaaritarta vastaan, ja jonka lietsojana on Washingtonin loistava
esimerkki Amerikan siirtokuntain vapauttajana.
Suomen pätevimmät upseerit näkevät selväksi sekä tuon historiallisen
välttämättömyyden että ajanhengen kantovoiman ja ryhtyvät
suunnitelmalliseen toimintaan. Mutta suurin osa aatelia on rappiolla,
osaksi hovikarusellin pyöräpäisiä keikareita, osaksi pelihimon ja
boolijuhlain uhreja, kansainvälisiä seikkailijoita, lahjuksien
varassa hommailevia kätyreitä, ylen henkeviä narcissaaneja ja henkien
manaajia ja osaksi — nämä eivät olleet huonoimpia — muotiin tulleen
tunneanalyysin heikontamia.
Tällaisen joukon aatteellisuus sortuu etupeliksi, sen kuningasviha
kulissientakaiseksi pilkkalauluksi ja sen kumouksellinen moraali
ylenyleiseksi juudasmaisuudeksi. Rahvas on kaikesta kansallisesta
aatteellisuudesta osaton ja tottelee etuilevan papiston ojennusnuoraa,
jonka suunta taas riippuu vaihtelevista poliittisista tilanteista.
Tämän kaiken keskellä täytyy todellisten suomalaisten patrioottien
joutua traagillisen kohtalon alaisiksi, ennenkaikkea hänen, joka on
itsenäisyysajatuksen eetillisesti totisin edustaja — Juhana Antti
Jägerhomin.
Tällaiseksi on kuvastunut silmieni nähtäville se historiallinen
ilmakehä ja hengenmaailma, jonka keskellä »Juudas» näytelmäni henkilöt
elävät ja pyrkivät.