Tavanmukaiseksi näytelmän esittelyksi pyydän tarita kuivahkoa
ruokaa: eräitä näyttelijätaiteellisia tyyli- ja tekniikkaseikkoja,
joilla samalla tulen vastanneeksi useahkoihin minulle tulleisiin
näyttämöohje-kyselyihin.
Yleensä: jos »Uskottomuus» esitetään kielellisesti
keskimittavoimakkaana keskusteluna realistisine pikkupausseineen tai
käyttämättä nopeita sävyvaihteluja, menettänee näytelmä mahdollisesta
tehostaan. Menettää siksi, että siinä on sanallinen puoli — luullakseni
— suppeampi kuin mihin olemme varsinaisen realismin draamassa
tottuneet, ja siis — luonnollisestikin — jätetty näyttelijän ele- ja
ilmekielelle, s.o. mykälle näyttelemiselle, huomattavan paljon tilaa.
Niinpä tulisin lausunnallisesti seuraavaan yleistulokseen: Repliikit
vaativat usein — en puhu asiallisista repliikki-maininnoista tai
muista »lepokohdista» — syöksyvää kielellistä etenemistä. Mutta tämä
tiiviisti purkautuva lausunta asettaa taas puolestaan lisävaatimuksia.
Ensiksikin: temperamentikas eteneväisyys vie täyteen epäselvyyteen,
jos sen mukana ei ole nopeassakin tempossa selkeä artikulatio. Mikään
lausuntatyyli ei saa tuhota selkeyttä. Tämähän on a ja o. Näin
ollen yksityinen sanojen nieleminen, pitkien vokaalien typistäminen
ja — varsinkin — soinnillisten konsonanttien heikkosointuisuus
vie ojasta allikkoon. Jos siis intohimoinen repliikki vaatii
lausunnallista nopeutta, älköön tässä pyrittäkö pidemmälle kuin mihin
artikulatiovarmuus teatterissa riittää.
Mutta yhtä hyvin kuin pitkät kielelliset syöksyt vaativat paljon
artikulatiotaitoa, edellyttävät ne myöskin äkkinäisempiä, täyteläämpiä,
tehokkaammalla ele- ja ilmekielellä elävöitettyjä pausseja kuin on
totuttu realistisessa keskustelukielessä. Ja tätä käytettyjen paussien
pituutta vastaa myös se, että niitä ei tietenkään ole niin useasti kuin
realistisessa jaksoittelussa, jossa paussi parin kolmen sanan perästä
tuntuu »luonnolliselta». Paussit siis yleensä — intohimonpurkauksissa —
harvemmiksi kuin jokapäiväiskielessä, mutta sitä merkitsevämmiksi. Vain
Asser-nimisessä näytelmäni henkilössä tekisin poikkeuksen pausseihin
nähden. Hän nim. rautaisen liiketaistelun, »koneellisen systeemin»,
ruumiillistumana voi tuottaa lauseet katkonaisin työnnähdyksin,
jolloin paussit enenevät. Mutta tällöinkin on huomattava, että ne ovat
äkkinäisiä ja siten merkitseviä, kireän koneellisuuden tuotteita.
— Muutenkin on Asserin esittäjällä väärä käsitys, jos hän tämän
henkilön antaisi jäädä tavalliseksi gulashi- tai pohattatyypiksi.
Vain määrätietoinen ja varma plastiikka sekä terävä, kylmä mimiikki
voi vastata Asserin luonnetta koneellisen mammonismin itsetietoisena
edustajana.
Tätä vastoin voi esim. Eeliksen, Asserin idealistisen vastavoiman,
luoda totuudelliseksi näyttämöhenkilöksi vain — pysyäkseni edelleen
vain tyylissä — kiihkoisa ja tinkimättömän tiivis sanonta. Erikoisesti
näyttää Eelis-osan lausunnassa olevan arka kohta hänen ja Agneksen
kohtauksessa III näytöksessä heti kirjeenlukemiskohtauksen jälkeen.
Tällöin juuri Eelis jatkaa — vielä sisäisesti kääntymättä —
tinkimättömästi taistelua. Lausunnallisesti tämän voi ilmentää vain
ylenevä kiihko ja yhä herkemmin tapahtuva sävyvaihtelu, joka tuolloin
tällöin tapailee hullujenhuoneen porttia.
Ottaakseni toisenkin esimerkin yleensäkin arasta III näytöksestä
viittaan mainittuun Svartin kirjeen lukemiseen. Lausunnallinen
sävyvaihtelu ratkaisee tässä näytelmän taitekohdassa koko käänteen
sekä loogillisen että illusoorisen uskottavuuden. Jos tahtoisin
parenteeseina merkitä tuon repliikin kolme pääsävyä, sanoisin:
Lukemisen alkupuolella häijysti karrikoiva sävy keskellä synkkä
vakavuus ja lopussa syvä murtuminen. Mutta näiden sävyjen ohella on
näyttelijän kyettävä ponnahtamaan myrkyllisissä väli-iskuissa näihin
kuuluvaan sävyyn. Ilmeikkäillä pausseilla voi etevä näyttelijä yhä
lisätä tämän kokonaisuudelle tärkeän repliikin tehoa. Yleensä: jos
Abraham Svart ei kykene taitekohdissa elävään mykkään näyttelyyn ja
taitavaan sävyttelyyn, sortuu hänen esityksensä varmaan kovaääniseksi
saarnaksi tai tolkuttomaksi äkäilyksi, mihin tekstin sanat eivät
oikeuttane.
Näin siis olen tahtonut huomauttaa vain siitä käsityksestäni, että
»Uskottomuudessa» olisi pyrittävä lausunnallisesti — ja myöskin
oleellisesti — ekspressiivisyyteen. Mutta ekspressiivisyydellä en
läheskään läheisesti tarkoita n.s. ekspressionistisen draamasuunnan
taitokeinoja.