— Huugo Hytönen.
Toissa syksynä nousi pääkaupunkimme haaleahkolle teatteritaivaalle
ukkospilvi ja välähti salama, kun Koiton Näyttämön palkeille astui
Huugo Hytönen.
Älköön luultako, että edellisen lauseen allegoria on retoriikkaa. Se
on totisinta totta. Sillä Huugo Hytönen on näyttämöllä todellinen
luonnonvoima.
Kun hän aluksi joutui hoitamaan eräitä resonnoijan tehtäviä, eivät
hänen aikaisempaa taiteilijauraansa tuntemattomat havainneet hänessä
enempää kuin tottuneen näyttelijän, joka »osasi tehtävänsä», liikkui
näyttämöllä rauhallisena ja varmasti, puhui täyteläisin äänin,
artikuloi taitavasti ja kykeni dialektisiin finesseihin. Hänen
katsomossa herättämänsä turvallinen mieliala oli kuitenkin vain
alkajaistunnelmaa.
Me, jotka olimme saaneet kokea hänen peikonkämmeniään jo aikaisemmin,
Viipurin näyttämöillä, tiesimme, että tuo salonkidialogi tai
kansannäytelmiemme ukkojaarittelu, niin päteväksi kuin hän on
keskustelunsa kehittänytkin, on näyttelijälle vain eräänlaista
arkipäivähommaa eikä hänen henkensä todellisinta purkautumista.
Huugo Hytösen taiteen juhlapäivillä on aivan toisenlainen taivas
ja valaistus. Ne ovat täynnänsä pitkäperjantain Getsemane- ja
Golgatha-tunnelmaa tai pääsiäisaamun riemukasta ylösnousemusta. Niitä
vietetään suomalaisessa Lapinkorvessa Lallolan perukoilla tai mustien
kotain tuonenvirtojen lähettyvillä. Ja ilma hänen ympärillään väräjöi
alkuihmisten tuskaa, hätää ja katkeruutta ja hänen sankarinsa uhoavat
luontaisimmin juuri Kullervotunnelmaa.
Nämä suurimmat iltansa hän saattaa elää myös renesanssi-maailman
rikosten ja sankaritekojen keskellä. Othello- ja Macbeth-kohtalot ovat
varmaan hänen perusluontoansa, joskaan hän ei ole saanut »Macbethissa»
esiintyä ja on näytellyt »Othellossa» vain Jagoa, joka on vaikeasti
toteutettavissa hänen tekotavallaan ja on vieras hänen henkisellekin
näyttelijälaadulleen.
Kaikki massiivinen, mitoiltaan mahtava, kaikki se, mikä
tunne-elämältään mahtuu ekstaasin alle, on hänen laatuaan ja luontoaan.
Tämän tähden myös nykyaikaiset massaliikkeet, kollektiiviset
rintamataistelut, kivihiilen katku, koneiden pauke, suurlakkojen ja
työnsulkujen kiihkeän katkera ilmakehä ovat hänen henkensä maailmaa.
Hän on lepäävän voiman ja kapinallisen, raivokkaan tunnepurkauksen
haltija. Hän on suomalaisen korven loveen lankeava noita ja
samasta syystä sielunliikkeiltään kahdettakymmenettä vuosisataa:
massaliikkeiden ja työläisten »barbaarimetsän» — kuten Ossian-Nilsson
sanoisi — ilmetty ja peljättävä peikko.
On hänen yhteiskunnallinen elämänkatsomuksensa mikä tahansa,
olkoonpa se esimerkiksi työläisverellä ja Marxin teorioin pyhitetty,
on hän edellä mainitun noitaluonteensa vuoksi hengeltään mitä
perinpohjaisimmassa mielessä kansallinen taiteilijaluonne. Ja vaikkapa
se päinvastoin — liikkuisi suur-isänmaallisissa kuvitelmissa,
on se tuon mainitun massiivisen ja ekstaattisen perusluonteensa
vuoksi mitä selvimmin nykyaikaista ja kansainvälistä. — Esim. juuri
ekspressionistiset mammonapalvonnan Gobseck-hirviöt ja työläisarmeijan
kapinasankarit ovat saaneet hänestä luontaisvarman, intohimoiltaan
täysimittaisen tulkitsijan.
Toisin sanoen: hän on perisuomalaisesta maaperästä nouseva sangen
omalaatuinen tämän vuosisadan näyttelijä. Havainto-esimerkkejä Huugo
Hytösen taiteesta on olemassa jotenkin vähän. Osaksi siitä syystä,
että toimiessaan useilla pienillä maaseutunäyttämöillä hän on useimmat
henkilönsä näytellyt välittömälle yleisölleen eikä kuvailevalle ja
arvioivalle kritiikille, osaksi taas siitä syystä, että suomalaisen
teatterin farssien, operettien ja kansankuvausten jokapäiväiselämässä
hän on saanut verraten harvoin ruumiillistaakseen suurluomia, jotka
olisivat olleet hänen taiteilijaolemukselleen sylinmittaisia ja
täysipainoisia.
Ja kuitenkin on hänen näyttelijäkuvansa edessäni ilmielävänä, levein ja
voimakkain vedoin maalattuna, kuin freskot, sillä nähdä parikin kertaa
näyttämöllä hänen ekstaattinen tunnevoimansa koko valtavuudessaan
riittää syövyttämään lähtemättömästi mieleen nuo peikon ja noidan
kasvot.
Näin hänet ensi kerran »Lemmin poika»-näytelmäni Apsona, Ulappalan
ukkona. Tuo paheen inkarnatio, sankariuden vannoutunut vastahenki,
kaiken kaunan ja kateuden yksisilmäinen umpilampi ja toivoton raivo,
hän astui näyttelijän hahmossa vastaani peloittavana voimana, jonka
itsepaljastus syyllisyyksineen ja vastasyineen järkytti mieltä kuin
kaikesta kirjallisuudesta vapaa, itsenäinen, hirvittävä kohtalo.
Näyttelijä loi näytelmän hengessä ja samalla sen yläpuolella, vieläpä
joskus siitä huolimatta. Hän oli korven louhikoista irtautunut järkäle,
joka syöksyi omalla painollaan Tuonenvirran jyrkännettä, murskaten
alleen harhailevat ihmiset. Ja taas toisinaan hän tuntui nostaneen
hartioilleen jättiläislepakon siivet, joihin hän tukahdutti jokaisen
onnenhaaveen ja sankariaatoksen. Rikos liikkui edessäni lihamöhkäleenä
ja mustana verenä. Peikko oli ottanut haltuunsa henkilökuvitelmani,
noitarumpu kumisi korvissani, ja Lapinnoidan loveenlankeamisen hetki
oli tullut.
Hänen syventymistapansa näytelmähenkilöönsä tuli sekä harjoituksissa
että esitysilloissa näkyviin erittäin havainnollisella tavalla.
Harjoituksen kestäessä hän näytti odottavan jotain. Hän sai otteita
sinne ja tänne. Hän oli levollinen, melkeinpä veltto. Hänen työhönsä
luotti, vaikka kokonainen näkemys pysyi piilossa. Tuli pääharjoitus.
Sisäiset luomisen lähteet näyttivät kuin ihmeen voimasta auenneen.
Ne tulvivat vapaasti, laajoina ja kumpuilevina. Toisen näytöksen
Iro—Apso-kohtauksessa ne syöksähtivät uomistaan, samenivat,
myllersivät. Hänen harvinaisen laaja-asteikkoinen äänensä — muuten
läheistä sukua Axel Ahlbergin orgaanille — nousi ärjyvään raivoon.
Kävely, syöksähtely oli pesästään heränneen karhun kömpelöä ja samalla
pedon-notkeata hyökkäämistä. Häneen oli mennyt Apson henki. Ekstaasi,
haltioitumisen vimma oli tarttunut häneen ja nosti ilmoille kuohuvat
kosket. Nämä syöksyivät jo yli patojen, uhaten särkeä taiteellisen
itsehallinnan välttämättömät rajat. Jos koskaan, täyttyi silloin
näyttämö hänen kaikkia ulottavaisuuksia tapailevasta katkerasta
raivostaan. Edessämme ei tuntunut olevan ihminen. Me näimme vain
karvaisen pedonrinnan uhkaavan kuolemalla syytöntä, korpeen eksynyttä
tytär parkaa.
Mutta viimeisen näytöksen laajassa monologissa paljastuu näyttelijän
luomasta hirviöstä ihminen. Sen karjunta jatkuu, mutta äänen sävyihin
ilmestyy muinoisen onnenkuvitelman helliä ja ihastelevia kaikuja.
Vääntyneet kasvot valaistuvat silloin tällöin menneen, saavuttamattoman
haaveen kaukaisesta paisteesta. Tuo peto ja hirviö liikuttaa nyt
meitä kummallisesti nyyhkyttävänä ihmisenä, joka kerran oli saanut
käsivarsilleen rakkauden »vihannan linnun», mutta nähnyt sen vain
vapisevan ja jähmettyvän rumalla, karvaisella rinnallaan, josta alkaen
hänen sielunsa oli ollut vain »umpilampi, päältä talma, alta riitainen
raivo».
Mainitussa harjoitusillassa loi näyttelijän ekstaasi ilmoille
järkyttävän ja inhimillisesti liikuttavan tunnemaailman.
Mutta se sielunvoima, jota sanotaan ekstaasiksi, on omistajalleen ei
ainoastaan synnynnäinen armo vaan myöskin vaara. Sen alla uhkaa joka
hetki kaaos ja taiteen katastrofi. Se on alitajunnaisen unielämän ja
patologisten sieluntilojen sukulainen. Se saattaa syöksyä hetkessä
päivätajuntamme alueelle, rikkoa mielikuvaimme assosiatio-lait ja
sokaista arvostelevan silmämme kuin humalaiselta väkevä viina. Ekstaasi
on säihkyvän voiman ja äkkinäisen kuoleman kaksiteräinen miekka. Se on
taiteilijan ja profeetan suurin onni ja jokahetkinen tragiikka.
Ja tämän tragiikan taakkaa sai kantaa näyttelijä seuraavana
iltana, ensi-illassa. Eläähän näyttämöillä vanha taika, että
ensiesitys muodostuu tappioksi, jos pääharjoitus sujuu erinomaisen
onnellisesti. Tämän uskon alla on selvä psykologinen tosiasia.
Näyttelijä, joka on elänyt viimeisissä harjoituksissa harvinaisen
innoittuneen luomishetken, saattaa olla lamaantuneitten hermojensa
orja ratkaisevalla hetkellä. Ne värähtävät kuin väärin viritetyt
soittimen kielet, ne pingoittuvat luonnottomasti ensi-illan sähköisestä
ilmanpaineesta ja sisäinen väsymys heikentää itsehallintavoimaa. Tämä
tosiasia pätee erikoisesti n.s. vaistonäyttelijöihin nähden, niihin,
joilla esiintymishetkenä haltioituminen on ratkaisevana tekijänä. Ja
suurin on tietenkin tuo sielunmeren vuoksi ja luode haltioitumisen
korkeimmassa asteessa, ekstaasissa.
Huugo Hytösen Apso sortui ensi-illassa kaikki rajat rikkovaan
haltioitumisen raivoon. Hänen plastiikkansa oli väkivaltaista.
Hänen mimiikkinsä oli hermostuneesti vavahtelevaa, hänen puheensa
töksähtelevää tai karjuntaa. Näyttämöllä laukkasi mielipuoleksi tullut
peto. Eikä tämä kohonnut myöhemminkään ihmiseksi, vaan jäi »korennolla
keikkaavaksi» murhaajaksi. Ekstaasi oli voittanut taiteilijan ja
langettanut hänet loveen, syössyt kaaokseen.
Mutta tämä sama näyttelijä jälleen toisessa esitysillassa loi Ulappalan
ukostaan harmoonisen taideluoman jossa haltioituminen ja itsetietoinen
tarkoituksenmukaisuus ja teknillinen valmius taas loistivat
unohtumattomalla tavalla.
Huugo Hytönen paljastui minulle mitä tyypillisimmäksi alkuvoimaisen,
ekstaattisen näyttelijätaiteen edustajaksi.
En ole nähnyt näyttelijän leinolaista Lallia enkä hänen Kullervoaan.
Mutta hänen Apso-luomansa edessäni voisin kuvitella ne elävinä
näyttämölle. Näen selvästi kuinka hyväntahtoisesti hyreksien hän,
Lalli, istuskelee pirttinsä lämpimässä. Ja rauhallinen elämänvoima
uhoo hänestä. Ja tiedän näyttelijän kuvaavan mieleenpainuvasti Lallin
luonteen mietiskelijä- ja yksineläjä-ominaisuuden, sillä Hytösellä
on myös harvinaisessa määrässä hiljaista, oleilevaa elämiskykyä
näyttämönä, joskus silloinkin, kun se ei lainkaan esitettävään
henkilöön kuulu, kuten Jagossa tai kirjailija Korpissa »Pyhä Yrjänä»
näytelmässäni.
Edelleen näen, kuinka hänen Lallinsa lepäävässä voimassa piilee aste
asteelta yhä uhkaavampaa jännitystä, kunnes se — piispan käytyä —
nousee järähtävään raivoon ja hän karjahtaa permannon huojuessa:
»Kirves! verta! Maksa maalle!» Silloin on tullut näyttelijän
haltioitumisvoiman korkein hetki.
Samoin näen hänen Kullervonsa kasvot milloin synkän tuijottavina,
milloin raivosta venähtäneinä. Sekin on varmaan näyttelijälle
ominaisten lepäävän voiman ja raivokkaan ekstaasin, laaksojen ja
vuorien alkuperäistä rytmiikkaa.
Tätä kuvitelmaani hänen Lalliinsa ja Kullervoonsa nähden tukee —
paitsi edellä analysoimani Apso-luoma — myöskin hänen Gobseckinsa
Hasencleverin samannimisessä näytelmässä. Sillä tämä ekspressionistinen
Mammonan ruumiillistuma paljastaa hänen ekstaattisesta
näytteilijäluonteestaan samat voitot ja vaarat kuin perisuomalaisetkin
dramatiikan tuotteet.
Mikä on tämä Hasencleverin Gobseck, joka aiheeltaan liittyy Balzacin
samannimiseen saituri-luomaan?
Hän on kahdenkymmenennen vuosisadan peikko, katsottuna ekspressionistin
yksisilmäisestä näkökulmasta. Hän on sieluilla pelaava intohimo ja
erehtymätön logiikka, joka koronkiskurina silpoo uhrinsa kuin kone
ja jonka ainoa inhimillinen ominaisuus on siinä, että hän nauttii
velallistensa madontuskista ja valtansa määrättömyydestä. Hänen
huuliltaan purkautuu usein lukujen, vekselien ja timanttien runoutta:
»Kultani juoksee jättiläissuonissa, minä olen herra, sillä minä olen
sydän. Katso, öisin, kun kaikki nukkuvat, silloin minä muutan heidät
luvuiksi», sanoo hän eräänkin kerran.
Lempi on hänen mielestään tyhmyyttä ja sairautta: siihen kuollaan.
Kaikki nautinnot ovat katoavaisia. »Vain yksi on katoamaton: Kulta.»
Tämän voimalla on koko maailma hänen. Ja hänen määrätön voimantuntonsa
halveksii ihmisriekaletta ja maapallon mitättömyyttä. Hänen korkein
intohimonsa olisi nähdä tähtien läpi, näiden määrättömät kulta- ja
timanttiaarteet.
Tämä Gobseck on siis ylöspäin mittasuhteiltaan avaruuden korkuinen.
Mutta hän tunkeutuu myös alaspäin pohjattomiin syvyyksiin.
Lattianalainen komero on hänen aarrekammionsa, jossa makaavat timantit
ja kullat, kahvi- ja sokerisäkit, hienot öljyt ja Kypron viinit. Ja
tämä sadin on hänen viimeinen mahtinsa. Ketä hän ei muuten voita, sille
hän näyttää komeron säihkyvät aarteet, lupaa rikkauden ja nautinnot.
Ja kun uhri kullanhimossa astuu alas, suistuu hän syvyyteen. Aarteet
loistavat. Ruumiinlöyhkä etoo.
Kun tämä sairassydäminen ja jättiläisaivoinen peikko kuolee omasta
aarreluolastaan nousevaan savuun ja tuleen, huutaa hän viimeisiksi
sanoikseen: »Minä olen nähnyt tähtien loisteen. Aurinko nousee. Siniset
pilvet. Minä tulen! Minä tulen! Kaikki on kultaa.»
Hasencleverin näytelmä on konstruktio, jolla on sama tehtävä kuin
torvella: sen kautta purkautuu määrätyn ajan kärsimyshuuto, palkeina
tuhansien keuhkot.
Huugo Hytönen toteuttaa tämän Kapitaali-Mammonan hermosairaan
ruumiillistuman näyttämöllä äärimmäisiä mittoja myöten. Hänen
näyttelijäolemuksensa intohimomäärä, hänen kumiseva peikonrintansa,
hänen mahtavana paisuileva ja myöskin — tarpeen tullen — käheänä
kiihkona tulviva äänensä ja hänen koko taiteilijatemperamenttinsa
traagillinen pohjasävy täyttävät mitä suurimmassa määrässä
Gobseck-hahmon mittasuhteet, vieläpä senkin, mikä siitä on kirjailijan
käsissä jäänyt vain ekspressionistiseksi opinkaavaksi.
Tosin hän ei saavuta Gobseckin intohimon ohutta kylmyyttä eikä hänen
filosofiansa matemaattisen koneellista järkkymättömyyttä, siihen on
hänen näyttelijäverensä liian terve ja lämmin. Lepäävältä olemukseltaan
hän on varmastikin lähempänä tohisevan korven kuin kivihiilimaailman
tuhkanharmaata peikkoa.
Mutta Gobseckin intohimon sokeat vallantunnon purkaukset nostavat
näyttelijän alitajunnaiset noitavoimat hereille. Niissä saa hänen
peikonrintansa vapaasti riehua. Niissä hänen sielunsa haltian-elementti
yhtyy johonkin nimettömään, alkuperäiseen ja määrättömään, jossa kaikki
voimaihmiset — sekä epä- että yli-ihmisyyksineen — ovat yhtä pyhimysten
ja petojen kanssa, calibanien ja sankareitten yhteistä rotua.
Gobseckissa Huugo Hytösen alkuvoimainen ja perisuomalainen
temperamentti tulkitsee nykyaikaa ja kollektiivista tahtoelämää
vakuuttavalla voimalla.
Huugo Hytösen näyttelijäkohtalo on kulkea huipuilla, suurtehtävissä
ja voittaa tai yrittää jotain, joka on »siltä väliltä» — tyyppiä,
karrikatyyriä tai jokapäiväisluonnetta — ja epäonnistua täydellisesti.
Hän on harvojen tehtävien ja harvojen juhlailtojen mies, mutta sitä
suurempien taakkojen voitollinen kantaja.
Missä on se näyttämö, jolla hän loisi eteemme Calibanin järisyttävän
hahmon?