— Arvi Tuomi.
Näyttelijä — kuten jokainen muukin hengenmies — joka ei kykene
pyhittämään sanojansa omalla elämäntotuudellaan ja sävyttämään niitä
eläväksi omalla ominaisella hengenlaadullaan ja -taidoillaan, ei löydä
koskaan tuota yksinkertaista ja vaikeaa tietä ihmissydämeen. Olkoon
tuo puhtaasti ja ehdottomasti »oma» jonglöörin nopsa palloleikki,
katkeava sävel, herättäjän saarna, nokkela sana ja narrin tiuku tai
sankarihahmo, jokaisen esittäjä on parakleetti, lohduttaja, jos hän
kykenee avaamaan hetkeksikin jokapäiväisen ahdistuksemme vankilanportit.
Kullakin ajalla on ominaiset parakleettityyppinsä. Mutta kaikki
nämä ovat helposti toisiinsa verrattavissa. Erikoisesti Arvi Tuomen
näyttelijäkuvan taustasta häämöittää keskiaikaisia näyttämöhahmoja.
Ken maalaisi sen värein ja muodoin, hän hahmoittelisi sen tummahkolle
pohjalle pari liturgisen näytelmähenkilön ääriviivaa. Sieltä
pilkistäisivät myöskin markkinateatterin jokulatorit ja commedia dell'
arten arlekiinit ja muut. Mutta hänen kasvojensa peilikuvasta katsoisi
vastaan kiertävän trubaduurin huoleton naama!
En kuvittele Arvi Tuomea trubaduuriksi siksi, että hän on joutunut
esiintymään paljon laulunäytelmissä. Kaikkein vähimmin otan
huomioon hänen operettiuransa, joka on ollut vain esteeksi hänen
taiteilijakehitykselleen. Heitän hänelle epiteetiksi »trubaduurin»
sangen myönteisessä mielessä. Tarkoitan hänen näyttelijäolemuksensa
raikkautta ja koko näyttelijäkielensä hereätä laulavuutta. Hänen
luomissaan ei ole huomattavaa detaljirunsautta, hän ei loistele
sielullisilla finesseillä, eivätkä hänen henkilönsä tahtoainekseltaan
edes lähesty draamallisia sankariluomia. Mutta hänessä on tuo
trubaduurin romanttisoiva piirre, määrätyn tunnelman valtaamiskyky,
joka on sävyiltään ja temperamentiltaan juuri häntä eikä ketään muuta.
Nämä trubaduurin ja ritarin piirteet ovat selvimmin paljastuneet hänen
sellaisissa henkilöissään kuin ovat »Daniel Hjortin» Juhana Fleming ja
»Othellon» Cassio.
Mutta vieläkin luontevammin kuin trubaduurin hatun sulka sopii
tälle 'teeskelijälle' — kuten näyttelijätä sanottiin suomeksi vielä
50-luvulla — jokulatorin eli leikarin klowninlakki. En taaskaan
tarkoita sitä klowniutta, jota hän — onnettomuudekseen — on joutunut
edustamaan melkeinpä kaikilla Arnold Bachin tai muiden farssitehtaitten
reklaamimessuilla.
Ei, hänen leikari-ilonpitonsa on noussut todella koomilliseksi
näyttelijätaiteeksi aivan toisenlaisessa 'teeskelmälaadussa', eräässä
henkilö-sarjassa, joka paljastaa hänen näyttelijäkasvonsa oleellisimman
ja mieleenpainuvimman ilmeen. Tämä koomillinen sarja voidaan parhaiten
merkitä seuraavilla nimillä: »Seitsemän veljeksen» Eero, »Kihlauksen»
Jooseppi, »Pyhän Yrjänän» Polle sekä Shaw'n »Pyhän Johannan» Dauphin ja
»Volponen» Mosca.
Kun kuvaan hänen Eeronsa, olen samalla luonnehtinut hänen Jooseppinsa
ja Pollensa, vieläpä Dauphininsä, sillä näyttelijän psykologinen
peruskäsitys on kaikissa näissä samansukuinen.
Oletteko nähneet toukokuisessa maalaiskylässä poikaliudan
juoksentelevan kevätkosteata sulaa maata tai notkelmien kaljamaisia
jäätiköltä pitkin »variksensaappaat» kintuissa? Entäs, jokainen
lie seurannut samaisen poikajoukon nappiteikkahommia paisteisella
seinävierustalla ja kuunnellut sen sopuisaa tai ärhentelevää
keskustelua? — Tuskinpa on kyläpahaista ja ruipelokinttuista
poikajoukkoa, jossa ei olisi Eeroa, piskuista mutta lannistumatonta
neropattia. Hän on tavallisesti vääräsäärisin ja hintelin, mutta
piipertää siinä missä muutkin ja nakkaa lantin nappikuoppaan
hävyttömän tarkasti. Jos sattuu saamaan selkäänsä, maksaa hän sen
niin käärmeellisin sukkeluuksin, sellaisella »virnailun» taidolla,
että useimmat katsovat viisaimmaksi elää hänen kanssaan jalossa
sovussa, varsinkin kun myös hänen kivennakkaustaitonsa on erehtymätön.
Tällaisella Eerolla on usein kasvoilla hounan leima. Mutta se on kaikki
valhetta, naamiota. Se odottaa vain hetkeä ilmehtiäkseen nokkelan
vilkkaasti. Hänen silmänsä harrittavat hetken »pöllämystyneinä», mutta
seuraavassa hetkessä ne vilhuvat koirankurisesti ja tekevät huomioita
tarkkaavaisina ja terävästi. Aivot pyörivät kuin elävä hyrrä, ja
kieleltä sinkoo — kuin vahingossa — sukkeluus, kompa ja terävä leikkaus
kaverin arimpaan paikkaan.
Tällaisen kuvitelman kykeni minussa synnyttämään Jukolan Eeron
lapsuudesta Arvi Tuomen näyttämöllinen luonnekuva.
Yleensäkin on määrätyn henkilökuvan taiteellisen pätevyyden
parhaimpia kriterioita tarkkailu, missä määrässä se kykenee avaamaan
perspektiivejä taakse- ja eteenpäin ajassa ja paikassa. Jos näyttelijän
aikaansaama luonnekuva ikäänkuin vetää näyttämön ahtaan paikan ja
ajan sisäpuolelle myös henkilön lapsuutta ja elämänkohtalon niin
kokonaisena näkemyksenä, että se saattaa meidät ennustamaan yksinpä
hänen tulevankin elämänsä, silloin on näyttelijä todellakin kyennyt
herättämään meidän mielikuvituksemme toimintaan. Perusnäkemyksensä
luotettavuudella hän saa meidät tuottavasti kiintymään henkilöönsä. Hän
sijoittaa sen niin luontevasti ympäristöönsä, että sen ympärille syntyy
todellinen ilmakehä. Hän elävöittää sen niin realistisin — olkoonpa se
perusrakenteeltaan vaikka kuinkakin tyylitelty — pikkuvivahduksin, että
se yhtyy kuin huomaamatta meidän omiin muistikuviimme samansukuisista
ihmisolennoista, ja seurauksena on tuo perspektiivien avautuminen
henkilön elämässä taaksepäin ja tulevaisuuteen.
Vasta silloin, kun näyttelijä kykenee meidät johtamaan tällaiseen
omatehoiseen, paisuvaan kuvitelmaan, on hän synnyttänyt illuusion sen
korkeimmassa mielessä, tullut kohtalokkuuteen.
Ei mikään ole näyttämöllä harvinaisempaa kuin kohtaloksi avartuva
illuusio. Sen tavoittaminen edes jossain määrin säännöllisesti on
parhainta mestaruutta. Lahjakkuudelle sen saavuttaminen joskuskin on
harvinainen, usein ainoaksi jääpä onnentapaus. Sen synnyttäminen ei
riipu draamahenkilön sankaruudesta tai vähäpätöisyydestä. Se tapahtuu
onnellisen luomisen hetkessä sekä suuressa että pienessä.
Arvi Tuomella on Jukolan Eerossa ollut tällainen hetki, joka todistaa
hänen huomattavaa lahjakkuuttaan.
Mutta lisäksi on hänen Eerossaan eräitä ominaisuuksia, joiden
avulla kykenemme viimeistelemään — melkeinpä lopullisesti — hänen
näyttelijäkuvansa. Tarkoitan hänen Eero-komiikkansa erikoista
laatua, johon jo edeltävässä kuvauksessa parilla sanalla viittasin.
Hän kätkee henkilönsä älyn terävyyden ja nokkelasanaisuuden tuon
tuostakin hölmöläisnaamion taakse. Tämä »suojaväri» on hänen Eeronsa
inhimillisyys. Mutta se on samalla harvinainen teatteriesteettinen
ilmiö. Arvi Tuomi on Eerossaan _näyttelijätaiteellinen iroonikko_.
Hän säilyttää naamiollaan ympäristönsä ja katsojain ylemmyydentunteen
ja taistelee sen suojaavasta varjosta jokaisen Jussin mahtailevaa
typeryyttä vastaan.
Tämä iroonikontahto lyö hänen näyttelijäkasvoihinsa näiden
herkimmät sävyt. Sen voimalla hän puolustaa paikkaansa taiteilijana
näyttelijöittemme parhaimmiston joukossa, huolimatta siitä, että
hänen muut näyttämölliset avunsa ovat verraten niukat ja hänen
liikkumisalansa psykologisesti huomattavan ahdas ja harvasävyinen.
Tämän iroonikon hölmöyden ja neropatin kaksoisilmiö on tälle
näyttelijälle niin oleellinen, että saatamme hänen parhaat luomansa
heittää melkeinpä säännölliseen sarjaan sen mukaan kuin kumpikin
»elementti» on kulloinkin voitolla. Hänen oppipoika Jooseppinsa mitä
hounamaisimmasta perusilmeestä lähtien saan helposti kuultaviini
»Pyhän Yrjänän» parturi Pollen älyttömän järjen älylliset repliikit.
Siitä alkaa näkyä Jukolan kuopuksen pojannaama, jossa älyn väike
on suunnilleen tasavertainen oman varjonsa kanssa. Ja vihdoin:
Volponen renesanssikomiikassa, iloisena juoniniekkana Moscana, on
naamioitunut iroonikko melkein kokonaan kadonnut ja suorat satiiriset
älynvälähdykset valaisevat inhimillistä narriutta, ja risteilevät
juonen punaisina lankoina.
Arvi Tuomi on trubaduurina huoleton ja vapaa. Leikarina hän on
ennenkaikkea näyttämön iroonikko. Koko hänen näyttelijäkuvansa
taiteellisin piirre on juuri tämän salaavin kaksoisilme. Tätä ilmettä
vailla olisi hänen kuvastaan muokkaantunut vain miellyttävä —
operettisankari!