— Kaarlo Saarnio.
Oli kerran Suomenmaassa kaksi komeljanttia, jotka kasteessa olivat
saaneet porvarillisiksi nimikseen Lasse ja Kalle. Lasse oli näppärä
vitsiniekka ja koomikko sekä kulissien takana että näyttämöllä.
Kallesta lauloi kansa, ettei hän suinkaan kulkenut polkua kaitaa, ei
edes maantietä pitkin, vaan maantien laitaa, toisin sanoen jonnekin
katuojaa kohti.
Kalle on rappiolla! huusivat näyttelijäkaverit ja yrittivät pitää häntä
pilkkanaan.
Niin kerran, eräänä aamuna, kun Lasse tuli teatterille
aamupäiväharjoituksiin, oli hän keksaissut pienen jutun, jolla hän
aikoi pitää lystiä veljensä Kallen kustannuksella.
Ja Lasse esitti seuraavaa:
Hyvät teeskelijät ja teeskelijättäret, näin viime yönä kauhistavan
unen, joka surettaa minua syvästi veljeni Kallen vuoksi. —
Näin unta, että olin kuollut... vähän jälkeen veljemme Kallen
krematoriohautajaisten. Tulin — huomatkaa, en siedä vastaväitteitä —
tulin taivaan portille ja koputin poikkilautaan. Pietari tuli avaamaan.
Ilmoitin noin niinkuin tuttavallisesti naurahtaen ja huomatkaa,
moitteettomalla artikulatiolla, että olin näyttelijä Lasse Tinatsuinen
ja että olin saanut tosin enimmät apploodit Eno Sakerina, mutta elänyt
hurskaanpuoleisesti.
— Et pääse. Yksikään näyttelijä ei pääse taivaaseen, ärähti Pietari ja
aikoi paiskata oven kiinni. Mutta minä — tunnetulla plastiikallani —
tökkäsin jalkani väliin ja kurkistin taivaan pihamaalle. Ja totisesti,
tuosta poikki! Siellä kelliskeli Kalle autuaasti paitasillaan, pienet
siiventyngät selässä.
— Onhan siellä Kallekin! Se oli näyttelijänä siellä... yritin selittää
Pietarille.
— Jaa, jaa, se on eri asia. Kalle oli näyttelijä vain ammatiltaan eikä
luonnoltaan. Sellaiset lasketaan täällä kyllä säädyllisiksi ihmisiksi.
Pötki tiehesi!
Minä läksin ja heräsin. Mutta mitäs tästä taitaan arvella tämän Kallen
taiteilijasielusta? Minä vain kysyn!
Kaikki purskahtivat nauramaan. Mutta Kalle kehitti naamalleen syvän ja
ylpeän halveksumisen ilmeen.
Nyt voisi joku luulla, että tarkoitan tällä vanhalla teatterikaskulla
ja sen »Kallella» Kaarlo Saarniota varsinkin kun eräinä aikoina
juoruttiin teatterin liepeillä: Kaarlo Saarnio on auttamaton boheemi!
Rappiolla kukaties...
Tällainen luulo on kuitenkin valhe ja vihapuhe. Kaarlo Saarnio on
boheemi taiteilijaluonteensa armosta ja synnynnäinen taiteilija,
joskaan ei »Jumalan armosta» — koska kerran näyttelijäin taivasosuus
on yhtä niukka kuin lakimiesten ja prelaattien — niin ainakin oman
sydämensä armosta.
Tämä esseeni onkin apologia boheemille ja kritiikki taiteilijalle.
Jos Turun fransiskaaniluostari tai — vielä varmemmin jos Naantalin
birgittiiniluostari olisi vielä olemassa, olisi Kaarlo Saarnio
epäilemättä jommassakummassa veli Petruksena tai luultavimmin veli
Valentinuksena, rakastavaisten suojeluspyhimyksen kaimamiehenä. Ja
hän ruoskisi lapaluitaan hartaasti ja perinjuurisesti. Mutta yhtä
varmasti hän välillä karkaisi vaeltamaan maanteitä ja kyliä pitkin,
joiden viljapelloille ja nuorille tytöille hän saarnaisi Jukolan Laurin
nokkelaan malliin ja lopettaisi saarnansa hurskaan synnintunnustuksin:
»Niin, niin, nuoret naiset, vanha kissa tahtoo nuorta kermaa.»
Mutta ajan tullen hän palaisi jälleen yksinäiseen koppiinsa
katumusharjoituksiin.
Kaarlo Saarnio on tämänlaatuinen boheemi. Sitä todistavat hänen
näyttelijäuransa nousu-, lasku- ja jälleennousukaudet. Mutta ovat hänen
aivonsa hämärämmät tai kirkkaammat, aina hän on taiteilija.
Hän on uskollisimpia pienten luonnekuvien piirtelijöitä.
Aleksis Kiven Timo, Lauri, lautamies Mäkelä ja Eenokki räätäli,
Larin-Kyöstin »Aarteenkaivajien» Akiander, »Eliinan surman»
kerjäläinen, »Maunu Tavastin» kaniikki, »Puukkojunkkareitten» vaari
ja körttiläinen, »Wilhelm Tellin» Attinghaus, »Tunturi-Ejvindin»
kiertäjä, Kaiserin »Korallin» harmaapukuinen herra, monen monet ukko-,
pappi- ja renkityypit ja operetti-ilveilijät aina viimetalviseen
»Boccaccio»-operetin ryytikauppiaaseen saakka, kas siinä sarja hänen
uskollisen ja hartaan luonnehtimistaiteensa pieniä, mutta maukkaita
hedelmiä.
Nämä mitättömiltä näyttävät tehtävät ovat hänen taiteilijauransa
inhimillisin tulos. Vain herkästi huomioitseva ja tunteva näyttelijä,
jolla on lisäksi oikean nöyryyden lahja, kykenee löytämään taiteellisen
ilon tällaisista pienoiskuvauksista.
Kaarlo Saarniolla on välittömän myötäelämisen lahja suuressa ja
pienessä. Herkimpiä ilmauksia tästä on hänen kaniikkinsa »Maunu
Tavastissa». Hänellä on lausuttavaa tuskin paria repliikkiä koko
näytelmässä. Mutta hänen mykkä, hartaasti myötäilevä ilmeilynsä,
eläytymisensä koko näytelmän henkeen saa aikaan loppukohtauksessa
tunnelman siitä, että kaniikki on ollut teatteri-illan tärkeimpiä
luomia.
Ja saman tunteen kykenee hän herättämään katsojassa monilla ukko- ja
kerjäläistyypeillään.
Kaarlo Saarnion ääniaines ei ole ollut koskaan loistava, ei edes
tyydyttävä. Hänen orgaanissaan on ollut aina käheyttä ja sameutta,
eräänlaista ahdistavaa painetta, joka ei ole luotu kuulijaa
vapauttamaan. Mutta sillä on kuitenkin kaksi ominaisuutta, jotka
tekevät sen draamallisesti käyttökelpoiseksi. Siinä on etenevää
kiihkoa, joka tarttuu korvaan, kuten kaikkein parhaiten todistaa
hänen mainio kerjäläisensä »Elinan surmassa». Ja siinä on toisekseen
erästä jäyhähköä iskuvalmiutta — varsinkin niinä periodeina,
joina hän pystyy varmaan logiikkaan ja artikulatioon — paineen
draamallista purkautumiskykyä, mistä hänen monet etenkin liikemies-
ja trustiherransa ovat päteviä todistuksia. Näistä muistuu eritoten
mieleen Hasencleverin »Paremman herran» dialogisestikin varmaryhtinen
Kompas ja »Ikuisen kaupungin» pääministeri Bonelli.
Mutta Kaarlo Saarnion ohjelmistossa on ollut myös laajuudeltaan
eriarvoisia luonnetehtäviä. Pastori Jussilainen, arkkipiispa Shaw'n
»Pyhässä Johannassa» ja aivan viimeiseksi tsaari Paavali Neumannin
»Patriootissa», joiden voimasta hän on kohonnut »virallisestikin»
todelliseksi luonnenäyttelijäksi.
Kaarlo Saarnio ei ole sanan varsinaisessa mielessä koomikko. Tähän on
hänen huumorinlahjansa liian köyhä ja ne eräät kylläkin koomilliset
ilmeet, joilla hän muokkaa nokkelia tai hounamaisia narrinnaamoja
opereteissa, liian harvat ja elottomat. Hänen koomikko-kasvonsa
jäävät silhueteiksi ja profiilikuvaksi. Tämän vuoksi ei hänen
Jussilaisensakaan elä komedia-henkilönä, vaan köyhähkönä tyyppinä,
jonka kuitenkin oikeat psykologiset ilmeet ovat pelastaneet kokonaan
unohtumasta.
Mutta näyttelijän arkkipiispa on hänen loisteliaimpia suorituksiaan.
Korkean prelaatin ylimoraalinen älynleikki, hänen ylhäinen
suurpiirteisyytensä, hänen sanontansa diplomaattinen liukkaus ja
hienous, kaikki nämä vaikeasti tavoitettavat ominaisuudet tulivat
hämmästyttävän joustavasti näkyviin näyttelijän toteuttamassa
piispankuvassa. Tuo ilta oli Kaarlo Saarnion siihenastisessa
taiteilijaelämässä hänen suurin juhlansa.
Ken täyttää siinä määrässä luonteella, älyllä ja hallitulla intohimolla
muodoiltaan ja väreiltään mitä dekoratiivisemman draamahenkilön, hän on
ansainnut taiteilijalaakerin luonnekuvaajana.
»Patriootin» onneton tsaari kulkee näyttelijän ihmismaailmassa aivan
toista uomaa kuin hänen Reimsin-piispansa. Tämä yhtyy luonteeltaan
ja tekotavaltaan näyttelijän alussa kuvattuihin trustiherra- ja
ministeri-reliefeihin, kun taas hänen Paavali-tsaarinsa on tulos niistä
tunnelmallisesti säestävistä taustahenkilöistä, joita hän on luonut
milloin hyreksivän ukon ja jahkailevan rengin, milloin nöyrän kaniikin
ja sairaskiihkoisen kerjäläissaarnaajan tai slaavilaispalvelijan
hahmoissa.
Näissä skitseissään ja reliefeissään on näyttelijä elänyt —
ulkonaisesti katsoen — näyttämön taka-alalla, joskus aivan statistien
parvessa. Mutta hän on aina osannut olla uskollinen myös vähässä. Ja
lopulta, monenmonista pienoisharjoitelmista lähtien, on hän kehittänyt
näyttelijäluonteensa molemmat pääelementit kypsiksi näihin kahteen
pääluomaansa, arkkipiispaksi ja tsaari Paavaliksi.
Tuo Neumanin tsaari on slaavilaisdespootin patologinen ilmestys. Hän
on hermoheikko ja kurja votkan juoja, kaikkien delirium-asteiden uhri,
höperön rietas, raivokas ja julma, perinnäinen slaavilaisdespotian,
caesaropapismin edustaja. Mutta hänen luonteessaan on myös
slaavilaisveren positiivisia ominaisuuksia. Hänen raivosta vääntyneet
kasvonsa värähtelevät lapsen itkua. Hänen mielipuolinen tuijotuksensa
muuttautuu eräinä hetkinä ystävyyden, luottamuksen ja rakkauden
kaipuuksi. Hänen verenhimoinen raivonsa nousee sitä tärisyttävämmäksi,
mitä enemmän hänen lapsensydämensä itkee ja kauhistuu ympäröivää
petosta ja lähestyvää, veristä kohtaloa. Hänen mielenvikaisessa
raivossaankin on siis liikuttavaa ihmistä.
Kaarlo Saarnion tsaarissa tämä sammalteleva, uskollisesti tuijottava
veljenkaipuu, tämä riekaleiksi revitty ihmissydän oli nostettu
kunniasijalle ja hänen sielunsa sairas peto työnnetty taka-alalle,
siitä huolimatta, että teksti painostaa liiaksikin hänen luonteensa
karjuvaa pedonraivoa. Koko se herkkyys ja ihmisläheinen tuntemistapa,
josta tapaamme aihelmia näyttelijän monissa miniatyyriluomissa,
pääsi nyt tilavammin ja laajemmin oikeuksiinsa kuin koskaan ennen.
Ja näyttelijätaiteellinen tulos oli liikuttava, uskollisuudellaan
mieltäylentävä ja ihmiskohtalona tärisyttävä.
Tsaari Paavali on Kaarlo Saarnion näyttelijäelämässä eräs onnellinen ja
ansaittu täyttyminen.
Jos boheemin ja taiteilijan taivasosuus on todellakin epävarma, kuten
teatterikaskumme väitti, on Kaarlo Saarnion jos kenen turha tavoitella
Pyhän Pietarin erikoissuosiota.