— Jussi Snellman.
»Hengenmiehen arvioinnissa ja tuntemisessa on
aina oleellista vain se synnynnäinen, yhtenäinen
ja muuttumaton hengenlaatu, jonka edustajana
hän esiintyy ilmiöitten maailmassa.»
_Schnitzler_.
Kun lueskelin yöllisenä hetkenä Arthur Schnitzlerin mietteliästä
teosta »Henki sanana ja henki tekona» muistui äkkiä mieleeni juuri
näyttelijä Jussi Snellman eikä kukaan muu. Oliko tähän pälkähtävään
assosiatioon syynä teoksen abstraktinen filosofia, sen eetillinen leima
vai ne diagrammit — kaksi vastakkain asetettua kolmiota — joilla hän
havainnollistaa perusväittämäänsä, en osaa tarkalleen sanoa. Ehkäpä
nämä kaikki seikat yhdessä — abstraktio, etiikka ja symbooli — nostivat
alitajunnasta näkyviin Jussi Snellmanin henkevät näyttelijäkasvot. Joka
tapauksessa saatan nämä tutut kasvot nähdä parhaiten juuri varmoina
ääriviivoina ja kuvioina, en nyt aivan ekliptikan ja ekvaattorin
kaltevuuskulmina, mutta ylimalkaan symbolisina kuvioina, joista
voi arvioida hänen hengen sisältöään ikäänkuin — astrologisesta
horoskoopista ihmisten kohtaloa ja luonnetta.
Se seikka, etten kykene niitä näkemään luonnonväreinä ja sykähtelevinä
ilmeinä, ei saata minua suinkaan päättelemään, että ne edustaisivat
näyttämöllä jotain epätaiteellista elottomuutta. Niiden määrättyyn
kalpeuteen liittyy nimittäin — katsonpa niitä aisti- tai muistikuvina
— eräs »henkinen valaistus», sanoisinko nimbus, joka ei voi olla vain
parrassähkön aikaansaamaa. En kuvittele tätä »sädekehää» suoraan
flagellanteilta tai pylväspyhimyksiltä saaduksi. Mutta olkoonpa se
vaikka vain henkevyyden, kulttuurin ilmausta tai elämän kiirastulen
tuomaa, juuri se on sittenkin Jussi Snellmanin erikoisleimaa, joka
eroittaa hänet muista omaksi personallisuudekseen. Sanalla sanoen:
väitän häntä aatteelliseksi näyttelijäksi.
Aatteenmies on sangen arveluttava epiteetti näyttelijälle, jonka
taiteen olemus on sanan tulemista eläväksi ja sykkiväksi ihmiseksi eikä
seremoniaksi ja puhetorveksi. Rinnastus tarvitsee siis, tullakseen
oikein ymmärretyksi, laajahkon perustelun.
Onneksi ei ole puutetta aineistosta, kun on puhe Jussi Snellmanin
näyttelijäurasta. Hänhän on neljännesvuosisadan taipaleellaan
suorittanut puolen kolmattasataa näyttelijätekoa, suppeita ja laajoja,
toiset muistista kalvenneita, toiset vieläkin unohtumattomia.
Kotimaisissa teatteri-illoissa hän on esiintynyt lukemattomissa:
»Seitsemän veljeksen» uneksivasta. Laurista ja romanttisesta »Simo
Hurtan» Syköstä aina Numersin pastori Jussilaiseen, Kiven Kristoon,
Jaakkoon, vielä Teemuun ja Nyyrikkiin saakka, joista etenkin kaksi
viimeksimainittua herättävät hämmästystä. Näyttelijässähän ei ole
synnynnäistä koomikkoa enempää kuin papinkokelaassa saarnastuolissa tai
roviolla kärventyvässä marttyyrissa. Hänen näyttelijäalansa tärkeimpiä
ja jyrkimpiä rajaviivoja onkin juuri tuo melkein kemiallinen puhtaus
kaikista koomillisista tekijöistä.
Lisäksi osoittavat hänen suomalaistyyppinsä, että hänen
taiteilijaolemuksessaan on sangen vähän suomalaista rotuleimaa. Hänen
varsinaisia voittomaitansa on meidän siis haettava muualta kuin
kansallisista pirteistä tai tukkijokien varsilta.
Hoveissa, ritarilinnoissa, sotakentillä ja »meren ja lemmen» aalloilla
hän on lukemattomat kerrat joutunut kantamaan ensirakastajan värikästä
viittaa. Hän on uinut Leanderina yli Hellespontoon, hullaannuttanut
pienen Kätchenin »Vanhassa Heidelbergissä», miekkaillut Romeona ja
seikkaillut nuorena Bertelinä Emmeritzien romanttisessa linnassa. Ja
melkeinpä yhtä useasti on hän saanut edustaa »toista rakastajaa»,
»Elinan surman» Uolevi Frillenä, nuorena syyrialaisena »Salomessa»
tai prinssi Verminana allekirjoittaneen »Sophonisbessa». Ja
kreikkalainen tunika, roomalainen toga, prinssinhattu ja ylimyslevätti
ovat sopineet kuin valettu hänen vartalolleen. Mutta ankarasti
arvostellen on tosiasia, että näistä hänen henkilöistään on puuttunut
todellisen rakastajaluonteen vitaalinen elementti, se välittömästi
valloittava luonnonvoima, joka sekä hurmaa että hurmautuu oman itsensä
ylenpalttisuudesta. Hänen rakastajainsa plastiikka on ollut aina siroa
ja joustavaa, heissä on ollut sitä traagillisenluontoista vakavuutta,
joka on merkki kaiken lemmenelämän kohtalokkuudesta. Mutta niissä on
sittenkin saavutettu yleensä vain kaunis muoto eikä sykkivintä ja
palavinta elämänilmaisua.
Luulenpa, että se suuri ensirakastajain lauma, jonka tulkitsijaksi
hänet predestinoitiin — luultavasti muotokauneuden perusteella
varsinkin uransa alkupuoliskolla, on ollut hidastavana haittana hänen
näyttelijätaiteellisen ydinolemuksensa kasvulle. Nyt kun on nähtävissä
koko hänen taiteilijatyönsä sangen eriarvoisine tuloksineen, on
helppo havaita, että hänen luova intohimonsa ei ole koskaan ollut
animaalinen sanan alkuperäisimmässä mielessä. Tämän tähden ei siinä —
eikä hänen henkilöissään — ole koskaan alempien tahtoasteiden sokeata
raskautta. Mutta juuri tämän voittopuolen vastapainona jää jäljelle
se tosi asia, että samoin kuin rakastajat, eivät myöskään elostelijat
ja alkuvoimaiset tahtoihmiset kuulu hänen henkilömaailmaansa. Joku
»Tituksen» Domitianuksen caesar-mielettömyyden edustajan, tai
»Kuninkaan-alkujen» Pietarin, sokean pyhäinhäväisijän, olemus on jäänyt
ja luultavasti jääkin hänelle vieraaksi ja saavuttamattomaksi.
Ilmavammista, eteerisemmistä maailmoista on haettava Jussi Snellmanin
parhaat ihmisluomat. Kevyehköstä satiirisesta iloittelusta
aatetragiikan edustajiin ja lunastajahahmoihin saakka! Siinä se
maailma, jossa luonnekuvaaja Snellman pääsee oikeuksiinsa. Hänen
liikkuma-alansa on luonnekuvaajanakin rajoitettu tai oikeammin: hän
tapaa parhaimman itsensä määrätyllä tasolla, siinä ilmakerroksessa,
jota sähköistää aate, moraalinen — usein juuri yhteiskuntamoraalinen —
taistelu. — Jussi Snellmanin yhteydessä jos kenen on paikallaan puhua
»eetillisistä tunteista».
Katsokaa hänen reviisoriaan. Se vapauttaa meidät kaksinkertaisesti
nauramaan ympäröiville rappiotyypeille siksi, että siinä — henkilön
huikentelevaisista seikkailijaominaisuuksista huolimatta — on juuri
Snellmanin tulkitsemana erästä aatteellista puhtautta. Samoin on hänen
Moscansa laita »Volponessa» ja Arlequininsä Beneventen »Veijareissa»,
vieläpä tohtori Knockina juuri tuo näyttelijän vakaa, sosiaalisesti
herännyt myötätunto lisäsi Romainin hatarahkosti ja hauraasti ilmaistun
unanimismin uskottavuutta.
Jos palautan mieleeni hänen nuoren Mariuksensa Huugo Jalkasen
samannimisestä tragediasta, palaa ylätajuntaan ehjimmin säilyneenä
vaikutelmana se syksyn kuulakas, epätodellinen ilmakehä, joka ympäröi
nuoren Gaiuksen kärsiviä kasvoja. Se on elottomuuden kauneutta, joka
ennustaa nopeaa murtumista kohtalon alle. Ja se juuri on alussa
mainitsemani Jussi Snellmanin näyttelijäpäätä ympäröivä nimbus,
joka syntyy kuin ilmestys hänen kuvatessaan elämänkatsomukselleen
läheisimpiä ihmisolentoja. Se on kaukana demokraattisesta »terveydestä»
ja vielä kauempana nousevain luokkain hyökkäävästä veljeydestä. Se
on riutuvan Hellaan tunnelmaa, se on kuin heijastusta salaisesta
kiirastulesta tai yksinäisen illan kelmeätä valoa. Sen kehässä liitelee
sairauden ja tuhon näkymättömiä bakteereja, joiden näkyvänä merkkinä on
sydämen ja ennenkaikkea hermoston kuumetila. Mutta se juuri on Jussi
Snellmanin taiteilijagloria ja hänen inhimillinen aatelismerkkinsä. —
Hän ei ole turhaan näytellyt Hamletia ja Don Carlosta.
Tässä yhteiskunnallisten kohtaloiden sarjassa on näyttelijä kuitenkin
noussut kaikkein illusoorisimpaan luomaansa Rollandin »Dantonissa»
Robespierrenä. Tämän kumousnäytelmän ensi-illassa hän nosti sekä
sisäisin että muotokeinoin vastustamattomasti katsojan mielikuvituksen
hereille. Syntyi »suuren yksinäisen» kuvitelma, tarkkapiirteinen kuva
ajattelijasta, jonka sydän ja logiikka ovat eroittamattomasti yhtä,
mutta jonka sydän ja elämänusko murtuu määrätyllä vallanportaalla
juuri rautaisen logiikan kammottavien tulosten murskaamana. Tuo mies
oli abstraktinen haave, ihanneyhteiskunnan loogillinen konstruktio,
ilmetty aate ja oman aatteensa marttyyri. Aatteen matemaattisen
tarkkana ruumiillistumana hän herätti kauhua ja sen uhrina sääliä. —
Harvoin on traagillisen kohtalon ylevyyden ja säälin tunteet nostettu
ehjään liikutusvoimaan kuin teki Jussi Snellman tässä luotettavimmassa
taideluomassaan.
Mutta sangen lähelle tätä nousee eräät muutkin hänen viimeaikaisista
luonnekuvauksistaan. Esim. »Liitupiirin» kiinalais-ylioppilas
Tshang-ling, jonka yhteiskuntapaatos oli todellisen kärsimyksen
täyttämää ja kiihkon ja vihan siivittämää. Ja lisäksi: hänen Kustaa
kuninkaastaan »Juudas» näytelmässäni käyttäisin attribuuttia
esimerkillinen, sillä sielunkuvaus ja muototekniikka yhtyivät siinä
merkillisen tiiviisti toisiinsa. Ylihienostunut kulttuuri, sairas
hermosto, itsevaltiaan ylpeys ja ihmislumoojan teeskentelytaito saivat
kaikki elävän ja samalla tietoisesti harkitun ilmaisunsa, puhumattakaan
siitä gustaviaanisen hovietiketin tyylikkäästä plastiikasta, joka oli
mitä taitavin teknillinen silaus tuolle sekä näytelmällisesti että
historiallisesti uskolliselle kuningaskuvalle. — En tiedä milloin
olisi näyttelijä tullut sen lähemmäksi draaman tekijän alkuperäisiä
tarkoituksia!
Onnellisimmat näyttelijätekonsa on siis Jussi Snellman tehnyt
luonnekuvaajana. Ja etenkin aatteiden edustajat ovat hänet innoittaneet
hartaimmin toteuttamaan eetillistä lunastaja-tehtäväänsä.
Sillä Jussi Snellman on koko henkiseltä olemukseltaan parakleetti. Hän
on tätä enemmän kuin mitään muuta, sekä ihmisenä että näyttelijänä.
Usko taiteilijan parakleetti-tehtävään yhteiskunnassa näyttää olevan
hänen taidekäsityksensä pohja ja perusta.
Voimmepa väittää: näyttelijänä hän on usein ollut liiallisessakin
määrässä tämän parakleetti-kutsumuksensa lumoissa. Toisin sanoen:
hän lähestyy usein saarnaajaa, joka puhuu totuutensa, ei dialogina
ja havaintomuodoin, vaan suoraan, personallisena paatoksellisena
lyriikkana.
Tämä ristiriita vie meidät pakostakin abstraktiseen filosofointiin,
johon jo alussa viittasin Schnitzlerin teoksen yhteydessä. Tämän
perusajatus on, että hengenmaailma on ylipääsemättömän kuilun
halkaisema kahteen valtakuntaan, synnynnäisesti luovien ja epäluovien,
ihmisten ja epäihmisten valtakuntiin. Käytännöllisessä elämässä
negatiiviset tyypit voivat anastaa luovain, positiivisten tyyppien
aseman ja nämä taas käyttää hyväkseen negatiivisten olentojen taitoja.
Mutta pohjimmaltaan ei synnynnäisen luova ihmistyppi voi muuttua
koskaan epäihmiseksi eikä päinvastoin.
Meitä huvittaa sovittaa tämä jako, jossa mielestäni piilee syvä ajatus,
myös näyttelijämaailmaan, koska siten pääsemme epäilemättä selventäviin
huomioihin. Luovain näyttelijäin valtakunnassa ovat tällöin perustavina
tekijöinä varmastikin synnynnäinen traagikko ja armoitettu humoristi.
Mutta epäluovassa alimaailmassa — saatanan valtakunnassa, sanoisi
Schnitzler — on näille olemassa vastaavina tyyppeinä onton paatoksen
traagilliselta näyttävä deklamoija ja yleisösuosiota helposti
kahmiva ilveilijä, joilta puuttuu todellinen taiteilijaluonne ja
-intohimo. Entä luonnekoomikko ja luonnenäyttelijä ylimalkaan?
Heilläkin on valheellisina vastapooleina pinnallinen vitsiniekka ja
käsityöläismäisesti näpeltelevä tyyppimaakari. Epäkriitillisessä
kielenkäytössä nämä kaikki käyvät luonnenäyttelijästä, vieläpä on
jälkimmäisillä, negatiivisilla tyypeillä, usein nopeampi ja suurempi
menestys kuin edellisillä, jotka todella luovina taiteilijoina
vain kamppailemalla löytävät itsensä ja saavuttavat välttämättömät
taitokeinot. Ja kuitenkin: hengessä on edellisten ja jälkimmäisten
välillä oleva kuilu ehdoton ja ylipääsemätön.
Ylinnä, luovan valtakunnan korkeimmalla huipulla on
sankari-parakleetti, lunastaja, totuuden julistaja, jota uskonnon
alalla vastaa profeetta. Mutta ehdottomallakin totuudensanojalla
on alamaailmassa parallelinen vastailmiönsä: villitsijä, riivaaja,
joka mitään karttamatta, loisteliain taituruuskeinoin, epäpuhtain
asein ja hurmaustaidoin hukuttaa katsojat lusiferiaanisten
virvaliekkiensä hekumaan. Jokaisella luovalla näyttelijällä on vastaava
matkijatyyppinsä, apinansa.
Mutta jokaisella näyttelijällä, kuten kaikilla taiteilijoilla on
oma elämäntragiikkansa, joka ei säästä ketään. Tämä on siinä,
että jokaisen luovan näyttelijän täytyy käyttää totuutensa
havainnollistamiskeinoina samoja taitoja ja ulkonaisia keinoja kuin
epäluovatkin näyttelijätyypit. Hän ei saa aikaan illuusiota ilman
yksityishavaintojen tietoisesti käytettyä varastoa, hänelläkin
täytyy olla matkimisen taitoa, nokkeluutta ja keinokkuutta, vieläpä
taituruutta, joilla hän lyö sisäisen näkemyksensä aistimin tajuttavaan
havaintomuotoon.
Juuri tällä näyttelijä-tragiikan spekuloinnilla olemme tulleet
Jussi Snellmanin taiteilijaprobleemin ratkaisuun. Hän on usein
luonnekuvaajana ollut ikäänkuin liiallisessa määrässä oma itsensä,
oma totuutensa. Parakleetti hänessä on tahtonut ilmaista itsensä niin
absoluuttisen puhtaana, että totuus on elänyt enemmän käsitteen varassa
kuin tietoisesti valmistetussa ja tarkoitetuin sävyin ja ominaisuuksien
elävöitetyssä näyttelijätaiteellisessa hahmossa. Hänessä on ollut
toisin sanoen suhteellisen vähän huomioidentekijää ja näiden huomioiden
ammatillista käyttelijää. Hän on ollut yläpuolella näyttelijätaiteen
välttämättömän tragiikan ja siksi juuri — kärsinyt tästä enemmän kuin
monet muut häntä pienemmät sekä taiteilijoina että hengenmiehinä.
Mutta aika ja kokemus on hänet nähtävästi vienyt mukaansa. Hän on
oppinut uhraamaan näyttelijätaiteen havaintovaatimuksille osan
parakleetti-kutsumuksestansa ja voittanut sen entistä ehjempänä
ja hedelmällisempänä takaisin. Näyttelijän kohtalo kilvoitella
itseuhrauksen ja taiteellisen voiton kiirastulessa on toteutunut
hänessä mitä selkeimmin ja kauneimmin.
Ylistettävän kauniisti, kun otamme huomioon hänen edelläkuvatut
kypsät ja unohtumattomat luonneluomansa, nuo hänen henkilönsä, joissa
tietoinen kuvaustaito ja puhdas aate yhtyvät sekä teknillisesti että
henkisesti korkeiksi _näyttelijä_saavutuksiksi.
Mutta ytimeltään, koko hengenlaadultaan hän on parakleetti. Hän on
jevreinovilainen ennen Jevreinovia! Tämän todisti hän kieltämättömimmin
sinä iltana, jolloin hän esitti tuon venäläisen kirjailijan »Kaikkein
tärkeimmässä» Parakleettia — omaa itseänsä niin näyttelijänä kuin
ihmisenäkin.