— Uuno Laakso.
Tässä maailmassa on paljon ihmisiä, jotka herättävät naurua, mutta
eivät suinkaan ole koomikolta.
Ja yhtä hyvin kuin keskiajan markkinateatterin vitsiniekat,
miekannielijät ja muut leikarit olivat useimmat vain naurattavia ja
naurettavia ihmisiä eivätkä koomillisia näyttelijöitä, ovat vielä
tänä hetkenä ei ainoastaan varieteeilonpitäjät ja kuplettiniekat vaan
myöskin näyttämökoomikot enimmäkseen vain koomikolta ylimalkaan, mutta
eivät koomillisia taiteilijoita.
Hyviä näyttelijöitä on perin vähän, mutta todellinen koomikko on
ainutlaatuinen harvinaisuus, sillä sanomattoman harvoin saa sama mies
sekä onnellisen taiteilijatemperamentin että huumorin kultaisen lahjan.
Näyttelijä Uuno Laakso on näiden harvojen valtakunnassa ensimmäisiä,
vieläpä koomikko-ominaisuuksiltaan niin vääjäämättömän selväpiirteinen,
että hän kelpaa melkeinpä havaintokuvaksi näyttelijätaiteellisesta
komiikasta ylimaikaankin.
Uuno Laakson näyttelijäkasvot hymyilevät ja paistavat ehkäpä
täysimmällä valollaan juuri rahvaanomaisessa komediassa. Hänen eno
Sakerinsa, hänen Tolarinsa ja Kekkosensa, Salttunsa ja Luukas Filemon
Roikaleensa on voinut luoda vain ihmiskuvaaja, siksi paljon ylempänä
ne ovat tavallista tyypintekoa. Niiden profiilikuvan on tosin — kuten
tuleekin — piirustanut herpautumaton, johdonmukainen käsi, joka vetää
jyrkin ja karrikoivin viivoin. Mutta katsokaa noita samoja kasvoja
myöskin edestäpäin, en face! Näette niiden loistavan vastaanne
monilukuisin ilmein ja vivahduksin täynnä sitä itkevää ja nauravaa
elämää, jota me sanomme inhimilliseksi. Juuri tuo sovittava paiste
valaisee hänen eno Sakerinsa hajoavaa olemusta ja yleensä kaikkia
niitä hänen henkilöitänsä joiden osana on ränsistyminen ja rappion
»romanttinen» kohtalo.
Uuno Laakso ei liene näytellyt »Nummisuutarien» Topiasta. Mutta
tiedän, että hän jos kuka nousisi liikuttavaan huumoriin Topiaan
ikimuistettavissa sanoissa: »Ryypin otamme ja itkemme ja nauramme
yht'aikaa elinkautemme retkille.»
Nostaa inhimillisestä tuhosta esiin inhimillinen kauneus, se teko
on koomikon korkein saavutus. Havahduttaa sydämissämme liikuttava
myötätunto narrimaisuutta kohtaan, se on komiikan suvaitsevaisuutta.
Edellisen korkeimman huipun kykenee Uuno Laakso parhaimpina hetkinään
tavoittamaan. Ja jälkimmäistä — anteeksiantajan tehtäväänsä —
hän suorittaa melkeinpä säännöllisesti onnistuen, sillä hänen
näyttelijäolemuksensa raikas lapsenmieli pettää hänet sangen harvoin.
Suomalaisen kansankomedian edelläkuvattuja tyyppejä sangen lähelle
nousevat hänen eräät henkilöhahmonsa, joita hän on esittänyt
historiaa romantisoivissa tai nykyaikaisaiheisissa näytelmissä.
Erikoisesti ovat »Regina von Emmeritzin» Larsson ja herra ministeri
samannimisessä näytelmässä osoittaneet samankaltaisia näyttelijäavuja
kuin hänen supisuomalaiset rahvaan tyyppinsä. Ja syytä on juuri tässä
yhteydessä tuoda esille myös hänen viimeisin luomansa: vanha Ekdal
»Villisorsassa». Vaikkakaan tämä ibseniläinen henkilö ei ole suinkaan
kansankomedialajiin kuuluva tyyppi, liittyy se elämänkohtaloltaan
läheisesti edelläkuvattuihin rappiotyyppeihin. Uuno Laakso ei tosin
esitä Ekdaliansa symbolisoivasti. Siltä puuttuukin vertauskuvallista
suurpiirteisyyttä, ja samassa mielessä on sen ibseniläinen leima
heikonpuoleinen. Mutta sitä runsaammassa määrässä on siinä samaa
perussävyä kuin hänen koomillisissa kansan tyypeissään: lapsenmieltä
ja luonnonlapsen elävää raikkautta, jonka koroittaa liikuttavuuteen
toivoton haaveellisuus.
Näin ollen: juuri luonnonlasten valtakunnat — ehkäpä myöskin ihan
Hölmölän tanhuat — ovat Uuno Laakson parhaita voittomalta.
Mutta, niin hämäläinen kuin hän syntyjään onkin, ei hän ole lainkaan
lautapäisen Esko-komiikan edustaja. Siihen hän on liian vähän
flegmaattinen ja älyllisesti liian vilkas. Hänen temperamentillaan
ei voida tavoittaa sitä jäyhää kuorta ja yksitotista tukevuutta,
mikä on Eskon olemuksen eräänä välttämättömänä puolena. Tällaiseen
ei hänellä ole malttia eikä tarpeellista hitautta. Samoista syistä
ei hänen »Seitsemän veljeksen» kanttorinsa liene hänen onnellisimpia
näyttelijätekojaan.
Mutta joskin toiselta puolen hänen komiikkansa alaa rajoittaa laiskan
flegmaattinen ja jäyhän jykevä huumorillisuus, laajenee se toiselta
puolen sitä pitemmälle: nykyaikaisen keskustelukomedian älyleikki on
oleellista hänen näyttelijätemperamentilleen.
Suomalaisten näyttämöhumoristien joukossa on Uuno Laaksolla omana
erikoispiirteenään ilmeinen älyllinen kiihko, joka on kaiken
keskustelutaidon välttämätön edellytys.
Kun hän esim. Shaw'n näytelmässä »Lääkäri pulassa» astuu sir Ralf
Penningtonina näyttämölle, ilmaisee — jo ennen repliikkejä — koko hänen
plastiikkansa innokasta väittelytahtoa ja säkenöivää maailmanmiestä. Ja
keskustelussa sinkoavat hänen repliikkinsä kimmoisasti, katkeamattomana
ilotulituksena, iskevinä ja tarttuvina, mikä todistaa, että todella
samanhetkisesti lausunnan kanssa tapahtuu myös energinen aivotoiminta.
Hänellä on näin ollen keskustelijalle välttämätön taito luoda illuusio,
että repliikit syntyvät ja saavat muodon juuri näyttämöllä eikä jossain
lukukammiossa sitä ennen. Myös hänen Satininsa Gorjkij'n »Pohjalla»,
tohtori Knockinsa ja monet muut keskustelijatehtävänsä osoittavat samaa
edellä kuvattua älyllistä kiihkoa ja aivoenergiaa, mikä on suhteellisen
harvinaista supisuomalaisessa komiikassa.
Kaiken kaikkiaan: Uuno Laakson ilmeinen koomillinen lahjakkuus,
hänen personallinen erikoisleimansa ja hänen pitkälle kehittynyt
näyttämöllinen valmeutensa, joka ulottuu erinomaiseen naamioimistaitoon
saakka, on tehnyt hänestä taiteellisesti merkittävän ja sangen
käyttökelpoisen näyttelijän.
Tosin hänellä, kuten jokaisella taiteilijalla, on »vaaransa». Pieniä
merkkejä maneerisiin taipumuksiin voi jo nyt hänessä silloin tällöin
havaita. Jossain kaukana voi häntä uhata ehkäpä taituruudenkin vaara,
s.o. esiintymistapa, joka tuo näytteille esiintyjän omia erikoistapoja
ja taitoja siinä määrässä, että uskollisuus kuvattavaa kohtaan lopulta
lakkaa.
Tällainen taituruus on surmannut taiteellisesti monen etevän
näyttelijän, sillä juuri eteviin taiteilijoihin nähden tämä vaara on
suurin.
Tänä hetkenä on kuitenkin vakaa uskomme, että Uuno Laakson kaltainen
luonnonlahjakkuus ja energinen kyvykkyys on yhtä herkentyvä ja nouseva
eikä kaavoittuva tai kangistuva.