— Aku Korhonen.
Näyttelijä, jonka kasvoilta et löydä etsijän ilmettä, on matkija.
Näyttelijä, jonka taiteilijakehitys ei ole samalla oman sisäisen minän
rakennushistoriaa, on epätaiteilija, käsityöläinen.
Kun Aku Korhonen viitisen vuotta sitten ensikerran saapui
helsinkiläiselle näyttämölle, tuntui kuin hän olisi tullut itseensä
tyytymättömänä. Hän näytti päässeen taiteessaan määrätyn kehitysjakson
päätekohtaan, mutta ei vielä yli uuden taitekohdan. Erehtyä ei voinut
kuitenkaan siitä, että etsijän levoton ilme, vieläpä yht'aikaa sekä
pelon alainen että uhkaava jännitys värehtivät hänen naamionsa alla.
Hän näyttelee Kambanin »Onnettomain» avioliittokamppailussa
Ernestiä, mutta hän ei voita ensi taisteluaan riidattomasti. Ääni —
soinnillisena ilmiönä — ja herkkä ilmeikkyys ovat hänen hallussaan.
Hän on lähelletuleva ja -päästävä. Mutta äänenmuodostus estää häntä.
Hän ei ole artikuloinnissa kylliksi rohkea. Häneen on juuttunut jokin
ennakkoluulo, jokin »luontevuuden» kunnioitus, joka estää äänen
pääsemästä oikeuksiinsa. Edelliseltä näyttelijäpolvelta peritty
näperrysrealistinen keskustelukieli näytti haittaavan hänen muuten
herkkää ilmeikkyyttään.
Ja sama miimillisen elävyyden ja lausunnallisen haparoimiin ristiriita
sekavoitti hänen professori-luonnekuvaansa vielä Herczegin »Eilispäivän
ritarissa».
Mutta äkkiä hän löi läpi sen murroksen, johon hän oli joutunut.
Tämä tapahtui kahdessa historiallisessa hahmossa: »Rouva Suorasuun»
Napoleonissa ja »Daniel Hjortin» Kaarle herttuassa. Hän ei enää
tavoitellut, hän loi.
Molempain jättiläisten historiallisten ääriviivojen rohkeus ja niiden
sielunelämän herpautumaton tahtojännitys kiihoitti näkyviin näyttelijän
kaikki voimat ja vapautti keinot. Varsinkin Kaarle herttuassa synnytti
hän luoman, joka »asiallisesta» totuudesta lähtien nousee rohkein
iskuin ja tavoittaa ylirealistisen idean. Se on hengeltään vääjäämätön
ja murtava. Ja keinoiltaan on se tosi katkovaan puhetapaan saakka,
jossa hän paussein ja lausesyöksyin ilmentää henkilönsä sisäisen
rajuuden ja hallitsijatahdon. Näyttelijä puhuu nyt rintaäänellä.
Luonnekuvaaja Aku Korhonen paljasti minulle itsensä siis
näyttelijäpersonallisuudeksi juuri historiallisten tahtoihmisten
tahtoenergiassa ja tahtoplastiikassa.
Olivatko siis hänen muut »hiljaisemmat» luomansa, hänen herkuttelevat
ukko-tyyppinsä ja puutarhurinsa, hänen narrinsa ja koomillinen
kelmiytensä jotain epäoleellista varjoa hänen näyttelijäkuvassaan?
Oliko sittenkin äidin perintönä tullut pohjalaisveri määrännyt hänen
koko taiteilijarytminsä korkeaksi ja jäyhäksi murtoviivaksi?
Hänen myöhempi taiteilijauransa on kuitenkin todistanut, että
hänen muhoilevat kansantyyppinsä ovat hänen näyttelijälaadulleen
yhtä oleellista kuin nuo hänen suurimmat tahtoihmisensä. Ne ovat
savolaiskomiikkaa, isän perintöä.
On melkeinpä opettavaista Aku Korhosen näyttelijäluonteessa havaita
niin selkeinä nämä molempain maakuntain rotutemperamentit. Se osoittaa
toiselta puolen suomalaisen kansasielun suuret vastakohdat ja
toisekseen tämän näyttelijän välittömän kasvun suoraan kansanomaisesta
sukuperinnöstään.
Kaikki mikä Aku Korhosessa on komiikkaa, on savolaista. Mutta
sittenkin — kaikeksi onneksi — niin herkullisiin muotoihin kuin hän
onkin iloittelijana päässyt, on hän koomikkonakin ennen kaikkea
luonnekuvaaja. Toisin sanoen: hän pysähtyy harvoin muototyyppiin.
Hän pehmentää irvikuvaisimpienkin tyyppiensä ääriviivat leppoisalla
savolaiskämmenellään vitaalisesti oleileviksi ja oljenteleviksi
ihmisiksi, takerruttaa heidän kasvoihinsa realistisia pikkupiirteitä
ja valaa koko heidän verenkiertoonsa unisen rauhallista, kesäisellä
pientareella nyhjöttävän savolaisflegmaatikon onnentunnetta.
Tässä savolaishuumorin paisteessa elää hänen mainio Mooses Jeremias
Myrkkynsä »Nuoressa myllärissä». Ja sama toljottavainen hyväntuulen
aurinko paistaa hänen Larssoninsa muheasta naamasta. Vieläpä
»Uskottomuus» näytelmän ukko Svart elää samankaltaisen leppoisan
elollisaistin varassa, joskin tämän henkilön kohtalonrytmin mukaisesti
siihen tuontuostakin liittyy kiihkeätä purkausta ja jäntevää
plastiikkaa. Abraham Svart on siksi Aku Korhosen merkillisimpiä luomia,
että siinä valautuvat harvinaisen kiinteäksi kokonaisuudeksi hänen sekä
pohjalais- että savolaistemperamenttinsa. Se on siis havainnollinen
todistuskappale edellä muokkaamani »teorian» puolesta.
Liikuttavimpia näyttelijän luomista on Lybeckin »Veli ja sisar»
näytelmän puutarhuri. Kärsivän ihmisperheen mielikuvitusmaailmassa sen
elävin kasvi. Ympäröivien ihmisten traagillisissa kohtaloissa hiljainen
myötäeläjä. Huumorin pilkahdus silmäkulmassa. Säälintunteisiin
tyrehtyvä, mutta ei kuitenkaan sentimentaalinen. Yksinkertainen, mutta
elämästä viisas. Siinä se harvinainen luoma, jonka näyttelijä loi
puutarhuristaan.
Savolainen vitaliteetti pääsi silloin taiteilijassa henkevöityneimpään
ilmaisuunsa. Sukuperintö nousi onnellisella tavalla hallituksi
kulttuuriteoksi.
Mutta tässä taiteensa toisessa pääsuunnassa — hiljaisten ihmisten
ja koomillisten flegmaatikkojen maailmassa — tavoitti Aku Korhonen
sittenkin erehtymättömimmän saavutuksensa sinä iltana — lukemattomina
iltoina — jolloin hän esiintyi »Volponen» Corbacciona.
Tämän renesanssikomedian burleskit tyypit oikeuttavat näyttelijän mitä
rohkeimpaan elämäniloon, niin, vieläpä irvokkaaseen elämänmässäykseen.
Vain yhden rajoituksen asettaa se jokaiselle henkilölleen: jokaisen
tulee maalata ja värittää juuri sitä intohimoa, jonka tekijä on
kullekin säätänyt oleellisimmaksi »synniksi».
Korhosen Corbaccio on sanan lihallisimmassa mielessä ahne irtstailija
rähjäisen ikälopun hahmossa. Se on maalattu paksuin värein. Sen
ääriviivat on vedetty hajoavin muodoin. Se on lynkkäävä, koukkuinen,
lahoava, sammaltunut ja samalla — kuiva ja sitkeä. Sen henkisenä
»aurana» tuntuu olevan ruumisarkusta löyhkäävä lemu. Se on intohimojen
viimeinen riekale.
Mutta mikä pitää kuitenkin tämän raajarikkoisen elämänhämähäkin koossa?
Mikä saattaa sen kuitenkin meistä näyttämään elävältä ihmiseltä, josta
saamme joka hetki selvän kuvan ja joka käänteessä naurunaiheen? Miksi
hän ei herätä meissä inhoa?
Koska hänen silmänpilkkeensä on elämänviisasta älyä, hänen suupielensä
kyynillisen kaikki-suvaitsevaa naurua ja hänen elostelijan-hipiällään
on huumorin iloinen leikki — tämän tähden hän kiinnittää itseensä
uteliaat katseemme. Eräänlaisena neropattina hän tulee meille jokaisen
kohtauksensa keskushenkilöksi.
Vieläpä on hänen sarkastisissa kommissaan — syyntakeetonta
luonnonlasta. Näyttelijän kannalta — savolaismallia! Tuo Corbaccion
kuuluisa repliikki: »Mitäs köyhät rahalla tekevät», paljastaa sen
kaikkein herkullisimmin.
Edellisiin näyttelijätaiteellisiin avuihin liittyivät lisäksi eräät
ulkonaisemmat illuusiokeinot, joita ei voi jättää — kokonaiskuvaa
piirtäessämme — mainitsematta. Eleilyn johdonmukaisuus »perusasentoa»,
jokaista onnahdusta ja huitaisua myöten antoi henkilöpiirrokselle sitä
tarkkarajaisuutta, joka esti sen hajoamasta elostelijaominaisuuksien
sekaan. Toiselta puolelta sen mahdottomimpienkin kierrosten ja
kiepausten huolettomuudesta sai katsoja kuvitelman, että ukko
hoiteli vuosikymmeniä sitten omaksuttuja tapojaan. Tämä plastillinen
luotettavuus yhtyi siis kiinteästi kasvojen älylliseen mimiikkiin. Ja
koko Corbacciosta oli tullut elävä ja ehjä personallisuus.
Se on toistaiseksi Aku Korhosen suurin näyttelijäteko. Siitä eteenpäin
siis on — näyttelijäkuvaa piirrettäessä — turha edetä. Vedettäköön vain
vielä kerran eräällä sarjalla sen profiili: Napoleon — Kaarle herttua
— Peer Gynt — Päivö ja toisella samat kasvot herkemmin ilmehtivinä, en
face: ukot — narrit — puutarhurit — Corbaccio.
Edellisen perusviiva on pohjalaisen jäyhä, jälkimmäisessä ilmehtii
savolaiskomiikka. Kokonaisuus paljastaa meille etsijän ja
luonnekuvaajan.