Tarkoitukseni on esittää eräitä ajatuksia nykyhetken suomalaisesta
sivistyskriisistä ja viitata niihin tehtäviin, joita eritoten
teatterilla on edessään sen onnelliseksi selvittämiseksi omalta
osaltaan.
Tarkasteluni pyrkii olemaan etupäässä kansapsykologinen. Mutta
tämänlaatuisen käsittelyn tueksi ja perustaksi on minun aluksi
heitettävä näkyviin eräs historiallinen vertauskohta ja pari
personallisenluontoista historiallista kuvitelmaa, joiden mahdollinen
yhtäpitäväisyys ydintuloksen kanssa lisännee tuon samaisen käsityksen
luotettavuutta.
Nykyisen asemamme vertauskohdaksi sopii sangen hyvin Haminan rauhan
jälkeinen aika, jolloin Suomi oli joutunut sodan seurauksena Ruotsin
vallasta Venäjän vallanalaisuuteen ja päässyt sisäisesti itsenäisempään
asemaan kuin ollessaan eräänä Ruotsin maakuntana.
Miten arvioivat silloin maan kaukonäköisimmät miehet isänmaansa
muuttuneen aseman ja tämän vaatimukset? A.I. Arwidsson, varhaisemman
kansallisen herätyksen miehistä nerokkain ja rohkein, määrittelee
Åbo Morgonbladissa 1821 uuden aseman luoman tunnelman m.m. seuraavin
sanoin: »Entiset siteet on revitty rikki, uusia oloja on syntynyt
ja nuortunut Aura (Suomi) katselee _hämmästyksellä_ ympärilleen,
tottumattomana ympäristöönsä.»
Entä mitä vaatii kansalta hänen mielestään tämä uusi asema? Tähänkin
hän vastaa selvin sanoin: »Muuttunut tila vaatii aivan uusia
voimanponnistuksia sekä verrattomasti suurempaa henkisten lahjain
kehitystä kuin entinen.» Ja edelleen: »Uusi aika on alkanut ja uusia
voimia on kehitettävä.» Kokonaan uusi sukupolvi on hänen mielestään
kasvatettava, sukupolvi, jolla olisi tietoisempi ja lujempi hengenvoima
kuin mitä isillä oli ollut.
On siis huomattava, että Arwidsson, kuten muutkin kansallisen
herätyksen miehet, käsittivät syntyneen kriisin ennen kaikkea
sivistyskriisinä, henkisenä ilmiönä.
Jos nyt jo se aste-ero, mikä oli olemassa Suomen maakunta- ja
kansakunta-aseman välillä, ajan etevimpäin miesten silmissä merkitsee
vaativaa sivistyskriisiä, tuntuu luontevalta ajatella, että
nousumme itsenäiseksi valtakunnaksi merkitsee jo sellaisenaan myös
sivistyksellistä murroskautta, joka asettaa kovalle koetukselle sekä
sydämen että aivot ja tahdon, kansamme kaikki elämänvoimat. Sanalla
sanoen: tämäkin aika vaatii juuri henkisten voimain ponnistusta mitä
tinkimättömimmässä mielessä. Hengenelämämme uudesti luominen on yhtä
välttämätön tosiasia kuin muutos ulkonaisessa asemassamme.
Mutta uudistusliike tarvitsee suunnitelmaa. On nähtävä selkeästi
sivistysolojemme heikot kohdat, koko sivistyskehityksemme luoma tulos
sekä valo- että varjopuolineen ja toiselta puolen ajan ja itsenäisyyden
asettamat eetilliset vaatimukset.
Jos edellämainitun vertauskohdan lisäksi arvioimme — vaikkapa vain
vapain näkemyksin — Suomen historian kuvaamaa ihmistä, näyttää
hänkin ominaisine kohtaloineen ja luonteineen todistavan, että
nykyinen historiamme käännekohta on samalla välttämättömästi henkistä
pulmakautta.
Minusta on tuntunut aina joutuessani liikkumaan Suomen historian
piirissä, että sen kuvaama ihminen on kuin traagillisen kohtalon
alaiseksi joutunut viattomuus, jonka vain ihme saattaa pelastaa
marttyyrikuolemasta.
Hänen taivaltamansa tie on täynnä nälkätalven kuvia. Hän on
tuontuostakin nietokseen uupumaisillaan nälästä, verenvuodosta ja
väsymyksestä. Mutta tiepuoleen uuvahtaneessa on sitkeä elämänvoima,
hänen ruumiinsa on kärsimyksen karaisema. Hän nousee ja jatkaa
taivallustaan, ja tulevan kevään lempeämmät ajat kiihtävät näkyinä
häntä ponnistamaan eteenpäin.
Mutta aina on minusta tuntunut myöskin siltä, että tuo nääntynyt
olento saa voiman nousta ja jatkaa vasta viimeisellä hetkellä. Tähän
saakka hän on antanut sallimuksen kuljettaa itseään kärsimyksen tietä
jotakuinkin tahdottoman näköisenä, vailla tietoisia voimia nousta
ajoissa uhkaavaa tuhoa vastaan.
Monen monta kertaa olen näissä kuvitelmissani nähnyt suomalaisen
perheen olevan pakomatkalla korven sydämeen, piilopirtti päämääränä ja
takana risteilevät kasakkalaumat. Suomalainen perhe pakomatkalla! Tuo
näkemys on historiastamme syöpynyt mieleeni lähtemättömiin. Eikä ole
tuo kuva ainoastaan historiallinen, se on melkeinpä kansatieteellinen.
Sen ohella muistuu niin helposti mieleen Volgan rannoilla asuvan
sukulaiskansamme, votjakkien, perintätapa ja uskomus, jonka mukaan
heidän on joka neljäskymmenes vuosi muutettava asuinpaikkaa, painuttava
syvemmälle korpeen, muuten uhkaa koko heimoa tulipalo, nälkä ja rutto.
Koko suomalaisessa rotusielussa on pakomatkan mielikuva pysyvä ja
sitkeä.
Entä Suomen historian kuvaama mies? Hänkin on usein pakomatkalla
takanaan väennostajan virkavalta ja tämän oikeus vaatia miestä
sotiin vieraisiin maihin. Tuskin voimme väittää, että hän pakenee
pelkuruuttaan. Hänhän on monen monella taistelukentällä osoittautunut
mitä parhaimmaksi sotilaaksi. Mutta — jälleen on huomattava — vasta
sitten, kun hänet on viemällä viety vieraisiin maihin. Hänellä,
suomalaisella miehellä, ei ole ollut aktiviteettia lähteä, mutta kun
hän joutuu kovan eteen saattaa hän osoittaa hirvittävää alkuperäistä
voimaa, iskuvalmiutta ja riuhtaisevaa nopeuttakin.
Nämä suomalaisen ihmisen ja perheen pakomatkat pois nälkäkuoleman
alta ja vieraitten tieltä ovat tietysti alistetun kansan
itsesäilytysvaistoa. Mutta tuossa paossa on pohjimmalta muutakin tai
oikeammin: tuo itsesäilytysvaiston ilmenemistapa on huomattavassa
määrässä passiivisen luontoista.
Se on omaan kuoreensa vetäytymistä, se on omaan itseensä sulkeutumista,
se on omaan pesäänsä kaikkoamista, hautautumista ja havahtumista
vasta sitten taisteluun, kun pesän suulla uhkaa vieras, metsämies ja
viimeinen taistelu.
Tähän viime taisteluunsa saakka on suomalaisen kansasielun olennainen
piirre passiivisuus, monivuosisataisten kokemusten ja olosuhteitten
luoma passiivisuus, joka ei kuitenkaan ole merkinnyt samaa kuin
elämänvoimattomuus, sillä tuon passiviteetin eräinä määreinä ovat
olleet sellaiset supisuomalaiset ominaisuudet kuin sitkeys ja sisu
ja myhäilevä leppoisuus. Tuo passiviteetti on ollut sekä myönteisine
että kielteisine ominaisuuksineen — voi sanoa — historiallinen
välttämättömyys alistetulle ja monesti alennetulle kansalle. Mutta
toinen asia on, riittääkö se enää nyt itsenäiselle sivistyskansalle.
Varma käsitykseni on, että se ei riitä. Niinpä saattaisikin nykyhetken
sivistyskriisin alustavasti määritellä ehkä juuri seuraavasti:
Saavutettu itsenäisyytemme jo sellaisenaan vaatii tietoista
aktiviteettia tinkimättömämmin ja suuremmassa määrässä kuin sitä on
ollut ja vieläkin on suomalaisessa kansasielussa.
Jos taas koetamme lukea Suomen kansan herkintä ja elävintä historiaa,
runoutemme tuotteita, havaitsemme suorastaan hämmästyttävän
yhteensattuvasti, että niiden perisuoomalaisimmat ihmishahmot
edustavat juuri tuota unisen rauhallista tai vääjäämättömän sitkeätä
passiivisuutta, joka vain puristavasta tilanteesta riehahtaa raivoksi
ja riehahtaa siilon niin koleerisesti, että järki sammuu ja vain
vaistojen myllerrys jää jäljelle. Voisin tässä suhteessa viitata
Aleksis Kiven Kullervo-tragiikkaan ja Jukolan veljeksistä erikoisesti
Tuomaan elämänrytmiin. Samoin Eskon hidas jukuripäisyys, lauta- ja
härkäpäisyys, joka Karrissa ja kotomatkalla on kypsä heilahtamaan
hävitystyöhön ja murhaan, kuuluu samaan sarjaan. Vieläpä »Pakolaisten»
Uutelan ilomielisen vapaassa hämäläisolennossa ovat tuo pysyvästi
tyynimielinen yleistunnelma ja vaistoelämän sekaannus kohtalon
lyödessä ilmennetyt mitä selkeimmällä tavalla. Mutta erikoisesti on
kiinnittänyt huomiotani tämän probleemin yhteydessä kirjallisuutemme
Lalli-aiheen käsittely. En tarkoita niinkään kansanrunoutemme laulamaa
»Piispa Henrikin surmaa», joka yksinkertaisen kertovasti, osittaisine
legendasävyineen, esittää tapauksen sellaisenaan, enkä myöskään Evald
Ferdinand Janssonin viime vuosisadan 70-luvulla kirjoittamaa »Lalli»
näytelmää, jonka valheidealistisuus ja Wilhelm Telliä mukailevan
päähenkilön yleistyyppisyys ei suinkaan kelpaa suomalaisen rotuhengen
ilmentäjäksi. Tarkoitan Eino Leinon käsittelemää Lallia samannimisessä
näytelmässä.
Lallissa on suomalais-passiivinen luonne ehjimmillään, herkimmillään ja
kauneimmillaan.
Hän edustaa meille ensiksikin sitä samaa suomalaista
passiivisenluontoista periluonnetta, jota todisti myös äskeinen
silmäyksemme historiaan. Toisekseen se osoittaa, että tuollaisen
suomalais-passiivisen luonteen heilahtamisessa murtavaan tekoon
on pohjimmaltaan ja välttämättömästi jotain traagillista. Ja
melkeinpä yksinkertaisinkin logiikka todistaa samaa. Tasaisen,
väistyvän passiviteetin ja epätoivoisen taistelun, raivon välillä on
heilahduskulma siksi laaja, ettei ihmisolento eikä kansa voi sitä
heilahdusta vahingoittumatta kestää. Voimakkaassa suomalaisessa
kansasielussa on — kuvallisesti puhuen — jokin tyhjä aukko, pimeä
kohta, josta uhkaa synkkä raivo, mieletön hulluus ja välähtää viiltävä
puukko ja murha. Suomalaisessa kansasielussa ei mielikuvamaailman
ja tahtotoiminnan välillä ole harmonista suhdetta. Tai oikeammin:
verenvoimat, tunne-elämä heilahtaa määrätyissä tilanteissa
flegmaattisuudesta koleerisuuteen sellaisella äkkiryntäyksellä,
että aivot pimenevät ja järki lakkaa hallitsemasta alitajunnaista
sielunelämää.
Mutta tässä on myöskin itsenäisyytemme luoman sivistyskriisin
psykologinen määritelmä: Itsenäisen sivistyskansan asema vaatii
sivistyselämältä paljon enemmän tietoisia tahtovoimia, kuin tähän
saakka on ollut meillä mahdollistakaan tai edes tarpeen. Tuo
suomalaisen kansasielun epäsuhde vaistoelämän ja ylemmän tahtotoiminnan
välillä on korjattava, niiden välinen tyhjä tila on täytettävä
aloitekykyisellä aktiivisuudella, joka kykenee hallitsemaan sisäistä
energiamäärää. Sanalla sanoen: uudella aktiviteetilla on suomalainen
kansasielu muokattava harmonisemmaksi.
Nyt rohkenen väittää, että koko kirjallisuutemme ja koko
kansanvalistuksemme alueella on juuri draama koko olemukseltaan
läheisimmin ja välttämättömimmin luotu juurruttamaan tämän kansan
sieluun puuttuvia, tietoisia tahtovoimia. Juuri luova ja esittävä
teatteri, tuo eetillisen taistelutahdon oleellisin ilmentäjä, on nyt
astuva tämän kansan kasvattajaksi, jos se ei hukkaa etsikkoaikaansa.
Samalla kun se on välttämätön osa edellä esitetystä aktiviteetin
vaatimuksesta, on se myös tänä hetkenä itsenäisen Suomen,
sivistysprobleemissa välttämätön tekijä.
Mutta ollakseen tätä myös hedelmällisessä teossa on teatterilaitoksemme
kyettävä ensiksi ja ennen kaikkea kokoamaan voimansa. Nämä ovat
vielä mielestäni arveluttavassa määrässä hajalla, joskin eräitä
oireita yhteispyrkimyksiin on havaittavissa. Teatterilaitoksemme
eri tekijät, sen esittävä puoli, sen organisointielimet ja luovat
voimat eli näytelmäkirjailijat eivät ole kyenneet ennakkoluulottomaan
yhteistyöhön. Päinvastoin: epäluulo ja vähäksyntä, liian-taiteellinen
irritabiliteetti, on näytellyt vielä viime vuosinakin huomattavaa
komediaa, jossa me olemme saattaneet joutua esittämään osaa jos
toistakin. Erikoisesti ovat esittävä ja kirjoittava teatteri olleet
liian kaukana toisistaan, mikä on tullut näkyviin toiselta puolen
kotimaisen näytelmän syrjäyttämisenä ohjelmistoista ja toiselta puolen
kirjailijain voivotteluna ja katkeruutena. Näistä sekatunteista — niin
draamallisia kuin ne lienevätkin — on päästävä. Uudistus on aloitettava
teatteri-ihmisen omasta järjestä ja sydämestä. Sekä teatterilaitoksemme
ulkonainen asema että taiteellinen tuloksellisuus vaativat sitä
tinkimättömästi. Tarkatkaamme aluksi edellistä.
Poliittisessa elämässämme en ole nähnyt todistuksia siitä, että sillä
taholla olisi nähty taloudellisen ja henkisen kulttuurin elimellinen
yhteenkuuluvaisuus. Päinvastoin itsenäisyytemme 10-vuotiskautena
on kansakunnan elämä ollut ilmeisen yksipuolisesti suunnattuna
tavoittamaan vain aineellisia arvoja. Tämän on kyllä teatteri saanut
tuntea, esittävä teatteri ja samalla kirjailija luonnottomana ja
häpeällisenä huviverona, jonka tuottamia vaurioita saadaan vielä
kauan korjata. Ja näytelmäkirjailijat! Niin osattomaksi kuin he
ulkonaisesta turvasta ja avusta ei ole meilläkään jätetty koskaan
mitään taiteilijaryhmää. Heidän asemansa yksityiskohtainen kuvaaminen
olisi suorastaan tuskallista. Lisäksi on aivan viime aikoina
tekijänoikeuslain käsittely sekä valiokunnissa että eduskunnassa
todistanut suorasta haluttomuudesta järjestää kirjallisuudellemme
turvatumpaa tulevaisuutta. Tuon lakiehdotuksen käsittely on paljastanut
kertakaikkiaan tämän »edelläkävijämaan» radikaalisuuden onttouden.
Se tarttuu yhteiskunnassa ja omistusoloissakin ratkaiseviin ja usein
onnellisiin uudistustekoihin. Mutta kun tuli kysymykseen henkisesti
laajanäköisen perspektiivin toteuttaminen, lakkasi puolueitten ohjelman
radikaalisuus, ja halu ottaa mainitussa lainsäädännössä taka-askeleet
oli ilmeinen puolueisiin katsomatta, paria ilahduttavaa poikkeusta
lukuunottamatta. — Valheradikaalisuutta!
Toiseksi: esittävä teatteri on jakaantunut kahtia: työväen
teatterilaitokseen ja n.s. porvarilliseen. Tämä seikka tekee sen aseman
ulkonaisesti edullisemmaksi kuin näytelmäkirjailijoiden, sillä kahtia
jakaantuneen kansan politiikka ottaa huomioon kumpikin puoli omansa.
Mutta runoluomisen olemukseen kuuluu nousta ja pysyä ehdottomasti
yläpuolella puolueita ja ohjelmia. Suomen näytelmäkirjailijat eivät voi
eivätkä tahdo jakautua esim. kokoomuslaiseksi, maalaisliittolaiseksi
ja sosialistiseksi liitoksi, jolloin puolueet tietenkin ryhtyisivät
niitä erikseen tukemaan. Sen täytyy vain kestää ja luoda aikaa, jolloin
puolue-elämä kypsyy tunnustamaan henkiset ja inhimilliset arvot
sellaisinaan välttämättömiksi kansakunnan elämässä.
Mutta siihen saakka kärsii myös koko teatterilaitoksemme. Jos yksi
jäsen runnellaan ja jätetään hoidotta, kärsii koko ruumis. Näin
ollen: Teatterimme kaikkien tekijöitten yhteisrintama on välttämätön
ulospäin. Jos jatkuvat vaatimukset työmahdollisuuksien parantamiseksi
eivät lähde meistä itsestämme, ja meistä kaikista, ei niitä myöskään
puolue-elämässä oteta varteen.
Ja sisäisesti. Suomalaisen kansasielun epäsuhta ja henkinen pulma
eivät tule voitetuiksi edes siltä osalta, mikä kuuluu teatterille,
jollemme kykene luottamuksellisempaan yhteistyöhön. Mitä auttaa esim.
se, että esittävä teatteri arvioi kotimaisen tuotannon varsinkin
tekniikaltaan heikoksi. Tässä väitteessä on paljon totta, mutta
paras keino sen korjaamiseksi on näytellä kotimaista ohjelmistoa,
sillä näyttämö juuri opettaa varmimmin kirjailijalle tekniikkaa. Ja
mitä auttaa kirjailijoitten taholta yksin sen seikan toteaminen,
että näyttelijätaide ei ole vielä läheskään kyennyt selviämään siitä
murroskaudesta, johon se varsinkin lausunnallisesti on ajan pakosta
joutunut. Kirjailijan on toteamisen lisäksi pyrittävä ohjaajain
ja näyttelijäin kanssa kiinteämpään yhteistyöhön ja pidettävä
huolta siitä, että asiaankuuluva teatteriteknillinen kirjallisuus
heidän käsissään karttuu valaisemaan näyttelijätaiteelle tietä sekä
lausunnallisesti että muuten. Meidän teatterikirjallisuutemme on perin
niukka.
Tämän koko kirjoitelman tarkoituksena onkin ollut toiselta puolen
osoittaa, että todellakin meillä on nyt kansapsykologisista syistä
ja uuden aseman luomista vaatimuksista sivistyskriisi ja että se
laatunsa vuoksi asettaa juuri teatterin suurien tehtävien eteen, mutta
että tämä vain kasvamalla lujaksi kokonaisuudeksi, kaikilta osiltaan
elimelliseksi organisatioksi, kykenee etsikkoaikansa käyttämään oikein.