— Tyyne Juntto.
Mitä herkemmistä näyttelijäkasvoista on piirros suoritettava, sitä
vapisevammaksi käy piirtäjän käsi.
Että kuitenkin rohkenen tarttua esseistin keinoin naisnäyttelijän —
vieläpä niin yhä syvyyttä kohti herkistyvän taiteilijattaren kuin Tyyne
Junton — luonnekuvaan, johtuu pitkäaikaisesta perehtymisestä hänen
näyttämöhenkilöihinsä ja ominaiseen luomistapaansa.
Mutta sittenkin tunnustan, että seuraava luonnekuva on eräiltä osiltaan
syntynyt enemmän draaman tekijän kuin teatterimiehen temperamentin
läpi katsottuna. Koska minulla on ollut onni nähdä hänet useissa
omien näytelmieni henkilöhahmoissa, on pakostakin suhtautumiseni
hänen näyttelijäolemukseensa menettänyt jotain objektiivisesta
tarkkailijan-asenteestaan ja saanut lisää monissa harjoituksissa
yhteistyön leimaa. Tämä seikka tuonee mukanaan joitakin heikkouksia.
Mutta se antaa myös erään edun, se lyö tähän luonnekuvaan ilmeisen
erikoisleiman. Ja vaihteluhan virkistää! Emme siis joudu seuraavassa
ainoastaan ääriviivoja piirtelemään hiilikynällä, vaan myöskin
tunnustamaan näyttelijättären osuutta tekijän monesti heikkoihin
pyrkimyksiin. Tämä »intiimimpi» suhtautuminen, voi saada laajempaakin
kantavuutta sikäli että näyttelijän ja tekijän suhde yleensäkin joutuu
personallisin esimerkein valaistavaksi. —
Ensin heittäisin näyttelijäkuvan alkuhahmoitteluksi pari yleistä
attribuuttia: Luonnontuore naisellisuus, henkevä naisellisuus ja sitten
— ei älykäs naisellisuus, vaan — naisellinen älykkyys.
Näillä voimilla on Tyyne Juntto luonut ja luo edelleen, joskin
juuri se kauneus, jota sanomme henkeväksi, on vuosi vuodelta tullut
hänen taiteilijasielunsa voittavaksi elementiksi ja merkinnyt hänen
henkilökäsityksensä syventymistä.
En usko, että hän nyt näyttelisi esim. »Pohjalaisten» Liisan täysin
samalla luonnontuoreudella kuin Tampereen teatterissa toistakymmentä
vuotta sitten. Sen lapsellisesta välittömyydestä puuttunee nyt pisara,
mutta jotain on tullut lisää: kaikki-voittavan luottamuksen syventynyt
katse.
Liisan yhteydessä tulee välittömästi silmien eteen näyttelijättären
toinen havahtuvan ensilemmen luoma: »Sapphon» Melitta, niin toisen
leveysasteen ilmaa kuin tämä hengittääkin verrattuna hyperborealaiseen
sisareensa. Kummatkin he somistautuvat ensi kevääseensä, toinen
itkeäkseen pikaista syksyä, toinen astuakseen koko elämän täyttävään
kesään.
Niin, Tyyne Junton Melitta on eri kerroilla nähtynä huomattavasti
erisävyinen. Milloin heläjävämpi ja kirkkaampi, milloin totisempi ja
vanhempi, siis kauempana alkukuvastaan. Tämä ori inhimillistä, sillä
onnellisimmankaan temperamentin antautumisvoima ei voi olla joka hetki
yhtä suuri. Mikään tottumus tai valmeus ei Melittassa auta mitään. Hän
ei tee, hän on, hän ei puhu, hän sopertaa ja laulaa, hän tuskin elää,
hän vain — syntyy siellä, missä Afroditen jalkain alla nurmi paisuu.
Hän on heräävän kevään mitättömin ja kaunein ilmestys. Ken hänet
huomaa, on itse osa maallisesta kauneudesta ja tämän onnesta. Ken ei,
hän on puhtaan luonnon alapuolella, tai jumalattariin kuuluva.
Parhaimpina iltoinaan on Tyyne Juntto kyennyt herättämään katsojassa
tämänkaltaisen kuultavan ja kimmeltävän kuvan. Se merkitsee armoitettua
taiteilijatarta.
Voisin näiden luonnonlasten yhteydessä heittäytyä näyttelijättären
tyttökuvauksen koomilliselle puolelle, kuvailemaan hänen
hymyilyttävää hupakkoansa Naimia »Kuopion takana», vieläpä edetä
ranskalaiseen komiikkaan saakka väritellen hänen melkeinpä ainoata
soubrette-kuviotansa Molièren »Luulosairaan» Toinettena. Tämä olisi
kuitenkin luisumista pois hänen nykyisen näyttelijäalansa keskustasta
periferioihin tai ehkäpä jonkin myöhemmän ikäkauden valtauksiin. Vielä
ei voi hänen raikkaasta naurustaan ja — kissanpoikakomiikastaan puhua
varsinaisena näyttelijätaiteellisena komiikkana.
Sen sijaan tuo hän eteemme kaksi henkilöittensä ryhmää, joille Liisa
ja Melitta ovat eräitä alkuaihelmia. Niillä on kaikilla yhteiskohtalo:
ne ovat nekin tavalla tai toisella ensilemmen uhreja. Ne voitaisiin
sävypiirteiltään jakaa Pohjolan ja etelän lapsiin, edelliset balladin
raskaassa sävyssä liikkuvia, jälkimmäiset romanssin aurinkoisempia
tyttäriä. Kuvauksen kannalta tämä jako avaisi kynäniekalle
houkuttelevia mahdollisuuksia. Mutta se saattaisi vaikeuttaa
luonnekuvan psykologista luotettavuutta. Puhun siis mieluummin
ensiksikin hänen ehdottoman passiivisista ensilemmen-kärsijöistään ja
toisekseen saman naiskohtalon aktiivisemmista edustajista.
Iro, Agnes, Beata Kristiina, vieläpä Anna-Liisa kärsivät kaikki
traagillisenluontoisen kohtalon viattomina ja voimattomina karitsoina.
Heillä on yksi ainoa voima: Ensirakkauden hartaan antautumisen lahja
mutta ei itsensä varjelemisen, ei koston, ei teon. He eivät ole luotuja
elämän taisteluun, he pakenevat kaikkea muuta paitsi rakkautta. Ja kun
tämä yllättää nämä pakenevat sielut, he palavat hetkessä kuin pienet
linnut uhrialttarilla. Ja viimeisenä hetkenä on heidän rakkautensa
kirkkaimmillaan. Mitä on jokapäiväismoraalin nimessä ollut heissä
syntiä, se pyyhkäistään pois joko viimeisessä synnintunnustuksessa
(Anna-Liisa) tai viimeisessä suutelevassa henkäyksessä (Iro). Jos
heidän ruumiinsa näennäisesti jää vielä vaeltamaan ilmiölliseen
maailmaan, ovat he vain harhailevia varjoja (Beata Kristiina) tai —
ehkäpä — sydämessään vielä kalpeata onnen toivetta kantavia (Agnes).
Kenenkään elämänkriitikon naisviha ei heihin koske. Jokainen
teoreettinen tyhjyyden-oppi on heidän kohtalossaan tuhoutunut. He ovat
sitä, mikä vain voi olla jumalallista naisessa. He ovat Neitsyt Maarian
pienoissisaria.
Näiden »pakenevien» sielujen ilmentäjänä on Tyyne Juntto saavuttanut
ehkä herkempiä voittoja kuin kukaan muu samassa ikäpolvessa. Hän on
näyttelijä personallisuutena juuri näiden värisevien naisolentojen
sukulainen ja — mikä taiteellisesti merkitsee vielä enemmän — hän on
ollut koko näyttelijäuransa ajan heille hellittämättä uskollinen.
Vieläpä siinä määrässä, että hänen henkilögalleriastaan tuskin muita
hahmoja löytää. »Uskolliset näyttelijäkasvot» eivät ole siis turhia
sanoja Tyyne Juntosta taiteilijana.
Tämän synnynnäisen hengensukulaisuuden ja uskollisuuden voi ehkäpä
ilmeisimmin havaita draamantekijä, joka on joutunut seuraamaan
näyttelijättären luomistyötä askel askeleelta näiden runoluomien
parissa. Ne kypsyvät hänestä kuin siemen maasta, yhtä suurella
luontevuudella ja yhtä välttämättömästi. Ne voivat kasvaa hitaasti,
eräät silmut puhjeta vasta viimeisinä hetkinä, mutta ehdottoman
kasvuvoimaisesti. Tästä henkilöluonnoksen kasvutavasta johtunee myös,
että henkilön elämänkehityksen aukot ja muut probleemit ratkaistuvat
onnellisesti. Otettakoon esimerkiksi eräs Beata Kristiinaan liittyvä
näyttelijätaiteellinen vaikeus. Hän on ensimmäisessä näytöksessä
kuin häkkilintu, joka pääsee ensi kerran häkistään. Neljännessä
— oltuaan toisessa ja kolmannessa kohtaloltaan tietymättömissä —
hän on siipirikko, lepattava varjo. Näiden olentojen liittämiseen
yhdeksi kohtaloksi ei riitä pelkkä »hyvä maku», ei edes eläytyminen
tavallisessa mielessä, siihen tarvitaan juuri tuo edellä kuvattu
luonnonkasvin elimellinen varttumisvoima.
Niistä Tyyne Junton esittämistä nuoren lemmen uhreista, jotka kykenevät
puolestansa myöskin vihaan, uhmaan ja toisia tuhoavaan tekoon,
palautuvat mieleen m.m. »Velisurmaajain» Rauni, jonka mainitsen
etupäässä esimerkkinä hänen näyttelijäalueensa luonnollisista rajoista.
Kaikki mikä lappalaistyttö Raunissa on sisaruutta edellämainittujen
Iron, Agneksen ja Beata Kristiinan kanssa yhtyy ei ainoastaan Tyyne
Junton näyttelijäluonteeseen vaan myöskin hänen tekotaidollisiin
mahdollisuuksiinsa. Mutta siitä tilanteesta alkaen, jolloin
hän surmatun poikansa äitinä nousee barbaarisin raivoin surman
tuottajaa ja samalla rakastettuansa vastaan, hän ikäänkuin joutuu
näyttelijättären personallisuuden ulkopuolelle. Raunin primitiivinen
mielenpurkaus menee yli hänen muuttautumiskykynsä rajojen. Olen
useissa muissakin tehtävissä havainnut, että Tyyne Junton keinovarat
riittävät mitä värehtivimmästä ilmeilystä aina kovan kylmyyden ja
synkän tarmokkuudenkin rajalle — ehkäpä palavaan vihaankin saakka
— mutta alkuaikaisen raivon purkaus on ikäänkuin sovittamattomassa
ristiriidassa hänen sisäisen elämänsä ja oleellisimpien miimillisten
voimiensa kanssa. Näin oli hänen Raunissaan itkeväisyyttä siinä
missä piti olla alkunaisellinen äidin-raivo. Tämän tähden ei Tyyne
Juntto Raunissa tullut tekijälle yhtä läheiseen tulokseen kuin muissa
naisluomissani.
Mutta mikä on taiteilijattaren loistavin näyttelijäteko? Jokaisen
näyttelijätemperamentin synnyttämät ihmissydämet ovat pieniä aurinkoja,
joilla on kaikilla erisuuruinen valovoima ja polttavuus. Siis mikä on
Tyyne Junton naisolennoista unohtumattomin, sellainen, jota ei voi
muuten muistaa kuin ihmetellen ja tunnustaen?
Tämä ei saata olla muu kuin Beneventen »Väärän rakkauden» Acacia.
Näytelmän mestaruus ja erikoisesti Acacian kohtalon harvinaisuus ja
taiteellinen loisto saattavat vaikeuttaa näyttelijättären »ansioitten»
erottamista kirjailijan henkilön ja koko näytelmän valtavasta tehosta.
Mutta mitä enemmän on aika vierinyt tuosta unohtumattomasta ensi-illasta
nelisen vuotta sitten, sitä selkeämmin olen itselleni todennut, että
Tyyne Junton Acacia on »puhtaan näyttelijätaiteen» nimessä hänen
onnellisin näyttämötekonsa. Siinä hän on saavuttanut sen sisäisen
elämän ja ulkonaisten keinojen tasavertaisuuden, koko hermoelämän
hallitun jäntevyyden, mikä ei enää ole määrättyä omaa personallisuutta,
ei vain synnynnäistä ja annettua, siinä hän on suorittanut ensiarvoisen
näyttelijätaiteellisen »metamorfoosin»: sulattanut oman minän ja
»vieraan» kirkastuneeksi näkemykseksi ja toteuttanut tämän lihassa ja
veressä tinkimättömällä energialla.
Niinkuin koko näytelmä on ensinäytöksen alkukuviltaan kuin kirkas ja
hilpeä taulu, niin on Tyyne Junton Acaciankin kasvot ensinäkemältä
leikkivän lapsen ja kypsyvän neidon. Ne vain aavistuttelevat salaista,
»väärää» rakkautta isäpuoleen.
Koko näytelmän taistelu on kuin salatuissa onkaloissa myrsky. Niin
Acaciassakin. Salatun pohjavirran pakoittavan voiman peittävät syvät ja
kylmät äänet, joilla hän varjelee neitsyyttänsä viettelevänkauhistavaa
rakastettua ja itseänsä vastaan. Näinä hetkinä ilmeilyn totinen,
synkkä tarmokkuus ja joka askelen hallittu varmuus kokonaistavat kuvan
tytöstä, jonka sydämessä laulaa tulinen romanssi, mutta joka aavistaa
seisovansa tuhoavan kohtalon jyrkänteellä.
Benaventen näytelmää kannattaa runoilijan suuri usko ihmiseen, se
kulkee eteenpäin valtavana myötätunnon virtana, joka mahtavalla
elämänvoimallaan tuntuu huuhtovan pois hyvän ja pahan välisen
vastakohdan noustakseen päätössanoissaan ihanaan sovitukseen.
Ensi suudelmassa ja samalla tuhossaan nousee Tyyne Junton Acacia
tämän näytelmän yleistunnelman harjalle. Hän yhtyy nuoren lemmen
kaikkiuhmaavana liekkinä sokaisevaan virvatuleen, elää hetkessä ainoan
autuutensa, herää ja näkee ympärillään uhriverta ja aution elämän.
Tässä ratkaisevassa hetkessä muuttautuu Tyyne Junton Acaciassa
kauan salattu, pimeässä elänyt intohimo johdonmukaisesti kaiken
julki laulavaksi, päivänvalossa koreilevaksi ja ylpeileväksi naisen
rakkaudeksi, jolle äiti on vain vanheneva kilpailija. Hänen Acaciassaan
julistaa ikuinen syyntakeettomuus ainoata oikeuttaan, maksaakseen sen
seuraavassa hetkessä hädällä ja kalvavalla tuskalla.
Tällainen on Tyyne Junton loistavin luoma. Hän on tähänastisella
urallaan näyttämömaailmamme ensilemmen uhrien herkkäverisin edustaja
etten sanoisi ruumiillistuma. Beneventen Acaciassa hän on todistanut
taiteestaan polttavimmin ja totisimmin.