— Hilda Pihlajamäki.
»Parempi jäädä aikansa velkojaksi
kuin velalliseksi, joka vaivoin maksaa
edes korkonsa.»
_Juhani Siljo_.
Hilda Pihlajamäen osaksi on tullut yllä olevan tunnuslauseen ylpeä
onni. Suuremmassa määrässä kuin kenellekään muulle näyttelijättärelle
on tämä polvi ja aikamme teatteri velallinen juuri hänen edessään.
Puhtaasti näyttelijätaiteellisesti arvioituna on hän ainoa
näyttelijättäristämme, joka on liioittelematta verrattavissa
Ida Aalbergiin ja tämän taiteilijasaavutuksiin. Tätä hänen
näyttelijäkuvansa asettamista suurimman näyttelijättäremme rinnalle
ei häiritse lainkaan se seikka, että kaikessa ulkonaisessa: maineen
laajuudessa, ympäröivän ihailun ja innostuksen suuruudessa ja kaikessa
mikä kuuluu juhlitun primadonnan loistoon, jää Hilda Pihlajamäki
hyvinkin himmeään valaistukseen suuren sisarensa kuvan rinnalla. Tämä
johtuu, paitsi eräistä personallisten ominaisuuksien eroavaisuudesta,
ennenkaikkea niistä sangen erivoimaisista ja erisävyisistä
ajanjaksoista, joissa kumpikin näyttelijätär joutuu luomistyönsä
suorittamaan. Heidät eroittaa toisistaan kolme vuosikymmentä, mitä
tulee astumiseen kansallisen pääteatterin palvelukseen, ja lähes
puolitoista vuosikymmentä taiteilijauran alkamiseen nähden. Tämä
heitä eroittava välimatka ajassa juuri on kohtalokas: Ida Aalbergilla
on kantovoimana nuorekas kansallinen innostus, vasta syntyneen
suomenkielisen teatterielämän usko ja tuoreus. Bergbom-sisarukset
seisovat ja toimivat parhain voimin uranuurtajatyönsä alkutaipaleella,
he ja koko suomalainen sivistyneistö suhtautuvat huolehtivalla
hellyydellä jokaiseen näyttelijälahjakkuuteen. Sen ajan kansallinen
innostus teki oikeutta nopeasti nousevalle näyttelijänerolle, avasi
hänelle mahdollisuuksia ja nosti hänet ansaittuun maineeseen.
Hilda Pihlajamäen astuessa Kansallisteatteriin ovat sen luojat
vaipumassa hautaan. »Ensimmäisen seurakunnan» uskoninto on menettänyt
apostolinsa, ja eräänlainen tyhjempi, epäromanttisempi välikausi alkaa.
Tämä selittää osaksi sen, miksi Hilda Pihlajamäen suuret taiteelliset
lahjat, vaikka hänellä tullessaan pääkaupunkiin oli jo vuosikymmenen
maineikas teatterityö takanaan maaseudun teattereissa, eivät ole
luoneet ympärilleen samankaltaista tunnustuksen ja ihailun ilmakehää
kuin oli hänen suurella edeltäjällään. Mutta — kuten sanottu — se ei
näyttelijätaiteellisessa rajankäynnissä tee epäasialliseksi edellä
esiin heitettyä vertausta. Päinvastoin: se todistaa sen sitäkin
ansaitummaksi. Hilda Pihlajamäen seuraava luonnekuva pyrkii osaltaan
todistamaan, että me olemme ja jäämme hänen velallisikseen.
Hilda Pihlajamäen näyttelijäluonnetta ei voi määritellä sekundäärisin
ominaisuuksin, vaan käyttämällä hyväkseen näyttelijätaiteen
oleellisimpia perusarvoja. Hänen taiteensa vaakalaudalla on
painavimpana punnuksena vain armoitetuille suotu, mitä laajimmalle
ulotettu muuttautumiskyky, kaiken näyttelijätaiteen sisäinen perusehto
ja todellisen näyttämöilluusion perustekijä. Vain tämä selittää hänen
luomainsa henkilöiden melkeinpä rajattoman monimuotoisuuden ja samalla
niiden erehtymättömän illusorisen voiman. Vain tuo muuttautumisen
mystillinen lahja, joka näyttelijän tekee kykeneväksi luomaan
annetun henkilöluoman ja oman olemuksensa välisestä taistelusta,
kiirastulesta, jonkin kolmannen, omana itsenään täysin sieluin ja
verenkierroin elävän »»teatraalisen» ihmisen, vain se on tehnyt
mahdolliseksi taiteilijattaren tuhatmuotoiset ja kuitenkin aina omaa
täyteläistä elämäänsä kärsivät ja iloitsevat ihmiset. Näin onkin hänen
taiteilijakokemuksensa ytimenä tuo taiteellinen ja samalla korkeimmasti
inhimillinen voima, joka voitaneen yksinkertaisimmin ilmaista
vanhalla totuudella: Itsensä kieltäminen on itsensä löytämistä, tai
aforistisemmin: ken hukkaa sielunsa, hän pelastaa sen.
Tämä muuttautumiskyky on laajennettavissa energialla ja työllä, ja
sen on näyttelijätär tehnyt mitä perinpohjaisimmin. Mutta sekin jää
usein pelkän tekniikan ja taituruuden varaan, jos taiteilija vuosien
varrella sisäisesti tyhjenee. Hilda Pihlajamäellä ei ole koskaan ollut
tätä kaavoittamisen vaaraa, sillä muuttautumiskyvyn alitajunnaisempi
sisar, draamallinen vaisto, on pysynyt hänessä jatkuvasti elävänä. Tämä
vaisto on juuri tuon äskenmainitun »kolmannen» välitöntä tajuamista,
se on innoittumista puhtaasta draamallisuudesta ja yhtä synnynnäinen
kuin maalarilla väriaisti. Yksin sen avulla välttyy näyttelijä olemasta
teatraalinen totuuden kustannuksella tai esittämästä totuutta
teatraalisen kauneuden kustannuksella.
Kun muistelen niitä näyttelijättären sankaritarluomia, joista muutamia
näin jo poikaiässä: Kirstiä, Reginaa, Judithia, Noraa ja Monna Vannaa —
voin kyllä, palauttamalla mieleeni niiden selkeinä säilyneet kuvat ja
arvioimalla niitä näin »kriitillisemmällä iällä», väittää, että niissä
oli vielä joskus tuota ulkonaista teatraalisuutta, joka äänessä ja
plastiikassa loisti totuuden kustannuksella, siis teatraalisuutta sanan
kielteisessä mielessä. Mutta tämä niin sanoakseni primadonna-kausi
on vain osa Hilda Pihlajamäen taiteilija-urasta. Sen jälkeen oli
tuleva kärsimyksen ja inhimillisen syventymisen aika. Ja tämä nosti
hänet siihen draamalliseen vaistoon, fantasian, muuttautumiskyvyn ja
teknillisen taidon tasasuhtaisuuteen, jonka voimalla hän on kehittynyt
— en epäile sitä sanoa — taiteelliseen erehtymättömyyteen. Tällä
kärsimyksen ja kypsymisen kaudella tarkoitan sitä, ulkonaisesti
katsoen, syrjäyttämisen ja vähäksymisen aikaa, jolloin hän joutui
esittämään hiljaisia, kärsiviä rouva- ja ruustinna-osiaan Papin
perheissä ja Kuopion takana tai vieläkin syrjäisemmillä näyttämön
laitapalkeilla. Mistä lienevätkin syntyneet syyt tähän välikohtaloon,
onnellinen tosiasia on, että taiteilijatar käänsi tuon »alennuksen»
kauden sisäiselle itsellensä voitoksi. Oltuaan siihen saakka
näyttelijänä kypsä ja voimakas hän siitä alkaen nousee lisäksi
henkiseen kirkkauteen, jonka vertaista sisäisessä säteilyvoimassa,
keinovarojen hallinnassa ja koko taiteilijaolemuksen harmoniassa
saa Hyperboreastamme etsimällä etsiä minkä taiteen alalta tahansa.
Taiteilija ja ihminen löytävät hänessä tällöin toisensa ratkaisevasti.
Hänen personallisuutensa ei edusta nyt vain teatterihistoriaa,
vaan myöskin sielunhistoriaa. Tällöin, nykyisasteellaan on hänen
muuttumiskyvyllään enää vain ulkonaisia rajoja, ei henkisiä
rajoituksia. Ja tämän tähden hän hallitsee suurella varmuudella
psykologisesti katsoen mitä rajattominta henkilömaailmaansa:
traagillisista naishahmoista kirpeimpään karrikatyyriin saakka
— muistakaamme vain hänen nerokasta opettajatartaan »Kaikkein
tärkeimmässä» — ja toiselta puolen nykyajan vaimotyypeistä Shakespearen
vereviin naisiin saakka. Hänen viimeisen kypsyyskautensa ilmentämästä
taiteilijasielusta tekisi mieli kuvitella, että siellä vallitsee
alinomainen pyhä yö. Siinä on yön tummuutta ja turvallisuutta ja sitä
elämänharmoniaa, jonka vaistomaisesti tunnustamme pyhäksi.
Hilda Pihlajamäki elää näyttämöllä kuin hän liikkuisi yksinäisellä
harjanteella edessä laajat lintuperspektiivit ja vastassa suuret tuulet
tai ylpeä kangastus. Hänen henkilönsä kykenevät säännöllisesti avaamaan
katsojalle laajoja näköaloja eteenpäin ja taaksepäin. He eivät elä
koskaan vain hetkessä ja tämänkertaisessa asumapaikassaan. Heistä saa
sen tunnelman, että he ovat jo paljon eläneet ja kamppailleet ja nyt —
draamassa — nousseet ratkaisevaan elämänkohtalonsa vaiheeseen. Hilda
Pihlajamäki on toisin sanoen mitä korkeimmassa mielessä draamallisen
kohtalokkuuden näyttelijätaiteellinen toteuttaja.
Ja tällä hengenkyvyllään pääsee näyttelijätär myös draamakirjailijan
uskollisimpaan ilmentämiseen. Sillä vain kohtalokkuuskuvitelman
synnyttämällä täyttää näyttelijä kirjailijan perustarkoituksen.
Näytelmänsä alkukuvissahan runoilija lähtee henkilönsä koko
elämänkohtalosta. Draaman ankarain imperatiivien mukaisesti hän esittää
hänen kehityksensä näennäisesti vain katkelmina, vain »tihennetyissä»
tilanteissa. Mutta näiden maaperänä on tuon henkilön kokonainen
kohtalonprosessi. Draaman oleellinen luonne ja rakenne ajavat siis —
ehdottoman objektiviteetti -vaatimuksen lisäksi — kirjailijan ahtaan
muurinaukeaman sisäpuolelle, jossa hänen tulee loihtia näkyviin
ihmisen elämäntarinasta määrätty taival ja jakso. Mutta saman elämän
muurintakaisten kohtalontuulten on päästävä luomaan ilmakehä myös
rajoitetun näyttämöalueen ja tämän karvain tapahtumain ympärille.
Missään tapauksessa ei saa näyttämön sisäinen tilanne ja henki olla
vastakohdassa henkilön aikaisemman elämäntarinan vaiheisiin, vaan
näihin jatkuvassa ja läheisessä yhteydessä, yhtä elimellisessä kuin
on heilimöivä tähkä oraaseen ja siemeneen. Näyttämöelämän ja koko
elämäntarinan anekdootit — käyttääkseni Thomas Mannin ilmaisutapaa —
ovat samaa sarjaa. Mutta »realisesti» katsoen on draamantekijä sidottu
näyttämöpalkkien valaistun vankilakopin kaltaiseen ahtauteen.
Jos nyt näyttelijä kykenee lainalaisen draamapoljennon lomitse avaamaan
meille näkökulman tuohon henkilön koko elämänmaisemaan, menneisyyteen
ja tulevaisuuteen, on hän plastillisesti toteuttanut draaman
muotovaatimukset, mutta henkisesti katsoen — yhtärintaa runoilijan
kanssa — murtanut sen muodon rajoitukset, nuo ahtaat näyttämön muurit,
ja saattanut meidät illuusiossaan kirjailijan alkukuvan yhteyteen.
Tämän kohtalonvoiman saavuttaa persoonalliseen tekotapaan kehittynyt
näyttelijä vain onnellisina innoituksen hetkinä. Sen saavuttaminen
pysyvästi merkitsee mestaruutta.
Hilda Pihlajamäki on jo monien vuosien aikana korostanut useimmat
näyttämöhenkilönsä tähän mestaruuden kuulakkaaseen ilmakehään ja on
tehnyt sen vakuuttavammin kuin yksikään muu nykyhetken näyttelijätär.
Ja se juuri on hänen kunnia-asemansa kieltämättömin ja vahvin kulmakivi.
Välittömimmin, personallisen läheisesti opin tässä valossa ymmärtämään
hänen taidettaan »Synti»-näytelmäni ensi-illassa, jossa hänen Leena
Pirjetantyttärensä astui eteeni elämänkohtalonsa koko menneisyyden ja
nykyiskärsimyksen sielussaan kantaen sovituksen porrasaskelmalle saakka.
Sellaiset hetket ovat näyttelijän ja draamantekijan onnellisinta
elonkorjuuta, jonka muistokin on elämää täynnä.
Hilda Pihlajamäen elämäntyössä olisi ainesta laajaan tutkielmaan.
Tällä erää päädymme vain viittaamaan siihen henkiseen vaikutukseen,
mikä tällaisella suvereenilla taiteilijapersonallisuudella on ollut ja
on koko teatterielämäämme. Hilda Pihlajamäki jos kuka todistaa koko
taiteilija-laadullaan ja -kehityksellään, että muuttautumiskykyyn
kuuluva herkkyys ei suinkaan kiellä näyttelijältä tietoista
elämänkatsomusta, mikäli tällä ei tarkoiteta poroporvarillisen
totunnaismoraalin »hyvää» ja »pahaa». Juuri vakaumuksensa
järkkymättömyydellä hän on herättänyt meissä henkilöluomiinsa
uskon, niinkuin hän herkällä muuttautumisvoimallaan on ollut meille
esimerkillinen ehjän illuusion synnyttämisessä. Luja vakaumuksellisuus
ja taiteilijaelävyys ovat vastakohtia vain sulautuakseen yhdeksi
kokonaisuudeksi. Tämän vastakohtien yhdistämisen, joka pohjimmaltaan
on luomisen ihme, on Hilda Pihlajamäki meille osoittanut
vakuuttavammin kuin yksikään hänen näyttelijäsisaristaan. Hän on
katsonut hellittämättä sisäistä ihmettä kohti. Siksipä juuri hänen
näyttelijäkuvansa on vailla karkean selvästi vedettäviä ääriviivoja: se
himmenee mystiikkaa kohti. Sen vakaitten kasvojen ympärillä on pyhä yö.