anteeksi Vilander.
VILANDER. Hehehe! Ei mitään, ei mitään.
(Vasemmalle.)
SENAATTORI (seuraa; muut vasta sitten kuin hän ei enää ole näkyvissä).
HENTUNEN (menee tarjottimineen perälle. -- Näyttämö on muutamia
silmänräpäyksiä tyhjänä. Musiikki loppuu sointuvilla juoksutuksilla.
Peräoven kautta näkyy liikkeellä olevia herroja ja naisia, heidän
joukossa KÄKI ja MIILI, jotka verkalleen tulevat esille.)
KOLMAS KOHTAUS.
MIILI. KÄKI.
MIILI. Sinä et siis pidä tanssista, Yrjö?
KÄKI. En. Tuommoinen hyppiminen on minusta naurettavaa, eikä se sovi
henkilölle, joka hiukankaan arvosta pitää.
MIILI (on istuutunut). Sen vuoksiko sinä sitten olet noin tyly minulle
tänään?
KÄKI. Miten niin? Minä olen niinkuin tavallisesti. Minun luontoni on
nyt semmoinen.
MIILI. Ei, sinä olet koko illan ollut niin kummallinen ja se näyttää
siltä kuin tahtoisit minun seuraani karttaa. Mitä minä olen sinulle
tehnyt, Yrjö?
KÄKI. Mutta en suinkaan nyt tässä kaikkien nähden voi ruveta sinua
hyväilemään kun kihlaus ei vielä ole julistettukaan. Sehän näyttäisi
omituiselta.
MIILI. No, sehän kumminkin tapahtuu aivan heti. Ja mikä salaisuus se
sitä paitsi enää on -- tietäväthän sen jo kaikki. Mutta minä olen
ruvennut miettimään jotain.
KÄKI. No, mitä se nyt sitten olisi?
MIILI. Kuule, rakastatko sinä minua oikeastaan, Yrjö?
KÄKI. No, kaikkea nyt! Olenhan minä pyytänyt sinua vaimokseni.
MIILI. Niin -- mutta jos sinä olisit minuun kyllästynyt?
KÄKI. Mistä syystä minä olisin sen tehnyt?
MIILI. En tiedä. Kun minä olen niin lapsellinen -- -- Minä olen saanut
niin kummallisen aavistuksen -- -- En, en voi siitä puhua.
KÄKI. No, puhu nyt vaan.
MIILI. Niin, se tuntuu kuin tahtoisit päästä minusta erilleen.
(Nyyhkii).
KÄKI. Kuinka sinä nyt tuommoista joutavata -- -- Olenko minä millään
tavalla -- --? Rauhoitu nyt, rauhoitu!
MIILI. Minä olen siis erehtynyt. (Katsoo häntä suoraan silmiin.) Sinä
siis et tahdo minusta päästä?
KÄKI. No, sinä nyt olet merkillinen, se täytyy sanoa.
MIILI. Sinä et katso minua avonaisesti silmiin, Yrjö. Onko jotain
tapahtunut, joka tekee minut sinulle vastenmieliseksi, sano vaan
suoraan.
KÄKI. Vastenmieliseksi! Sinä pieni keijukainen!
MIILI. Jätetään nyt nuo korulauseet. Onko jotain muuta, joka sinun
mielestäsi tekee meidän yhtymisemme arveluttavaksi? Ehkä omaiseni ei
sinua miellytä? Ehkä Bertha -- --? Ehkä et pidä papasta ja mammasta?
KÄKI. Mutta kuka on istuttanut nuo hullutukset päähäni, Miili?
MIILI. Ei kukaan -- mutta yöllä kuin makasin valveellani -- tähdet
tuikkivat niin suurina ja kirkkaina -- ja ajatukset kävivät niin
vakaviksi. Minä ajattelin omiani, jotka minun kohta täytyy jättää --
että minä vielä olen niin lapsellinen -- että minä tarvitsen niin
paljon rakkautta. Enkä tiedä mistä syystä -- mutta minä purskahdin
itkuun -- hillittömään itkuun -- --
(Nyyhkii).
KÄKI. Mutta tämähän on todellakin sopimatonta. Ajatteleppas jos joku
tulisi.
MIILI (pyyhkii pois kyyneleitään). Mitä se tekee. Sano siis suoraan,
jos et minusta huoli -- eihän se vielä ole liian myöhäistä.
KÄKI. Minä kiellän sinua puhumasta tuommoista roskaa. Mitä ihmiset
sanoisivat -- mitä koko kaupunki -- --!
MIILI. Mutta jos ei noita ihmisiä olisi, eikä heidän puheitaan,
niin -- --?
KÄKI. No, tahtoisitko sinä sitten päästä minusta, Miili?
MIILI (pienen äänettömyyden perästä). Eihän se nyt minusta ole kysymys.
KÄKI. Mitä! Voisitko antaa minulle rukkaset! Minulle' Sinä loukkaat
minua, Miili!
MIILI. Enhän minä sitä ole sanonut. Mutta sinä olet käynyt minulle niin
kylmäksi ja tylyksi. Siihen on joku syy, sen minä huomaan. (Nousee
päättäväisesti.) Ja sen vuoksi vaadin nyt että sinä sen sanot minulle
koska olen kihlattusi.
KÄKI. Jassoo, vai vaadit. Mutta minä olen kohta miehesi, pääsi ja
järkesi ja minä vaadin että lopetat nuo jaaritukset. Jos tänään olen
kylmä, jota en luule, niin voi se tulla virkahuolista ja muista syistä,
joiden kertomisella en sinua tahdo vaivata --
MIILI. Sinä et tahdo sitä sanoa, sen huomaan kyllä. Mutta minä aavistan
että se on papan ekonoominen asema, joka sinua -- --
KÄKI (ankarasti). Vait, sanon minä, muuten minä suutun. Kas tuossa
tulee ihmisiä -- elä anna niiden mitään huomata. Tule pois saliin.
MIILI. En minä nyt jaksaisi -- --
KÄKI. Sinun täytyy.
(Menevät.)
NELJÄS KOHTAUS.
HENTUNEN, FIINA (tuoden virvokkeita, viiniä ja hedelmiä,
joita asettavat oikealle) VILANDER.
HENTUNEN. Hm! Näytti silta kun nuorella herrasväellä olisi ollut pientä
kinaa keskenään. Ei ennusta hyvää, hehehe! (Vetää viinin hajua
nenäänsä) Ah, hienoa sorttia, hienoa sorttia! No, hieno talo muutenkin.
Ja niin hienoja huonekalujakin, heheh! Eikö niin tyttöseni?
FIINA. Tietysti. Mutta mitä vahtimestari sillä tarkoittaa?
HENTUNEN. Muuten vaan -- muuten vaan sanoin, hehehe!
VILANDER (vasemman puoleisessa ovessa). Onko vahtimestari -- --?
Jassoo, tuossahan se onkin. Pian totivehkeet sisään. Senaattori on jo
levoton kun ei saa tuutinkiansa.
HENTUNEN. Paikalla, heti paikalla.
(Menee, FIINA samoin.)
VIIDES KOHTAUS.
VILANDER. AMELIE.
AMELIE. No, hyvä että tapasin sinut, Pontus. Aijoin juuri tulla
sanomaan että eiköhän jo olisi aika julaista kihlaus. Kaikki näyttävät
sitä odottavan ja kihlatutkin ovat jo vähän hermostuneita. Sinä pidät
pienen puheen, juomme heidän maljansa ja sitten on siitä päästy.
VILANDER. Niin, kyllä kai se on parasta, mutta odotahan siksi kun
ensimäinen robbertti on mennyt. Mutta mitä minä nyt sanon, minä en
juuri ole mikään puhuja, kuin tiedät.
AMELIE. No, ainahan sinä nyt muutamia sanoja löydät. Mutta eikös
kekkerimme ole onnistuneet, Pontus, vai mitä? Elegantti, valittu seura,
nuoruutta ja kauneutta, hyvä valaistus ja iloinen mieli! Mitä sitten
puuttuu? Ja kuuleppas, vanha paroonitar, joka on semmoinen
aristokraatti, pyysi saada sanoa minua sinuksi ja kutsui minua sitten
vielä kesällä maatilalleen, ajatteleppas! Ja sinä voit arvata kuinka
muut rouvat olivat kateellisia, varsinkin kamarineuvoksetar, joka aina
on niin olevinaan. Hän onkin niin tavattoman herttainen ja miellyttävä
tuo vanha paroonitar!
VILANDER. Veli senaattori on myöskin ollut niin ystävällinen ja niin
hauskalla tuulella. Tiedätkös hän sanoi minua vahingossa
Vigilanderiksi. Olisipa vaan sen tehnyt joku muu, niin kyllä minä
olisin häntä -- -- mutta mehän olemme vanhoja koulutovereita, hehehe!
Mutta tuo puhe -- mitä minä nyt oikeastaan -- --
AMELIE. No, mieti sitä nyt vähäisen. Minä menen vieraiden luo siksi
kuin suoritatte robbertinne. (Kääntyy takaisin.) Mutta miltä minä
näytän tänä iltana? Eikö pukuni vaateta minua? sanoppas Pontus.
VILANDER. Näytät kymmenen vuotta nuoremmalta, Amelinkkani. Tule tänne
niin saat muiskun, hehehe!
AMELIE (mennessään, nauraen). No, ei tule kysymykseenkään.
VILANDER (miettien puhettaan). Hm! Hyvät herrat ja naiset! Koska me nyt
olemme tänne kokoontuneet -- -- Ei, ei se passaa -- Sanotaan: ei ole
hyvä miehen olla yksinään -- -- niin sen vuoksi kun me nyt olemme tänne
kokoontuneet, niin -- -- niin -- -- No, kyllä se sitten menee kun on
lasi kädessä.
KUUDES KOHTAUS.
HAMARI (tampuurin ovesta), VILANDER, HENTUNEN.
VILANDER. No, myöhäänpä tulitkin, poikaseni.
HAMARI. Iltaa! Onko tämän näköistä miestä sitten täällä kaivattu? Olin
johtokunnan kokouksessa ja sanoin itseni irti. Olen saanut tuon paikan
Bakussa, josta teille kerran puhuin.
HENTUNEN (vie totitarjottimen vasempaan).
VILANDER. No, sepä helkkarin hauskaa. Mutta sittenhän me tulemme sinut
kadottamaan. Milloinka sinun pitää lähteä?
HAMARI. No, täytyy ensin järjestää asiansa täällä. Kirjaviahan nuo
ovat, mutta kun saan niin suuren palkan, niin ehkä pääsen kunnollisesti
lähtemään parin viikon päästä.
HENTUNEN (palaa ja menee ulos perältä).
VILANDER. Entäs Bertha?
HAMARI. Niin, antakaa nyt anteeksi appivaari, mutta kyllä minä menen
yksin.
VILANDER (raapii päätään). Niin niin -- kirottu juttu tämä! Mutta mitä
siihen nyt voi, kun asiat ovat niin kärjistyneet. No niin, ei mitään
ikävyyksiä tänään. Tule pois, niin saamme pienen lasin. Vai tahdotko
ehkä mennä naisia tervehtimään?
HAMARI. Pelkään etten ole mikään miellyttävä henkilö heidän silmissään.
Varmempi siis turvautua Bakkukseen.
VILANDER. No, tule sitten.
(Molemmat vasemmalle)
SEITSEMÄS KOHTAUS.
BERTHA. JUNG.
BERTHA (hyvin elegantti). Ajss, kuinka se piinaa minua että kaikkien
silmät meitä seuraa. Niinkuin me olisimme mitään kummituksia muka!
JUNG. No, mitä siitä välittää. Me tunnetut henkilöt, jotka aina olemme
yleisön huomion alaisina pian siihen totumme.
BERTHA. Minä tahtoisin jotain juotavata.
JUNG. Ehkä lasi vettä -- --?
BERTHA. Ei vettä, viiniä sen pitää olla. Kas tässähän onkin. (Ottaa
tarjottimelta täytetyn lasin) Maljanne!
(Juo lasin pohjaan yhdessä hengenvedossa)
JUNG (samoin). Maljanne, rouva!
BERTHA. Minä olen nyt semmoisessa omituisessa mielentilassa että huolin
viis siitä mitä muut minusta ajattelevat.
(Istuutuu sohvaan vasemmalle.)
JUNG (istuutuu hänen viereensä). Niin, sehän on luonnollista. Emmekö
ole vapaita indiviidejä, emmekö itse määrää elämästämme. Ja mitä nuo
muut ihmiset sitten ovat? Joukko outoja olennoita, joiden naamoja
tuskin toisistaan eroittaa. Kompakti massa, jossa ei yksilötä voi
huomata. Jotain semmoista, jota silmä kyllä pintapuolisesti havaitsee,
mutta jota ei sen koommin pane mieleen. -- Tiedättekö miltä tuntui
minusta kun yhdessä liitelemme valssin sävelien mukaan? Tuntui kun
olisimme kahden kesken koko maailmassa, ei muita ollenkaan. Kun
tanssisimme suuressa metsässä, jossa puut soittivat tanssimusiikkia,
kuu paistoi suurena kaarilamppuna eikä ollut menneisyyttä eikä
tulevaisuutta. Aikaa ei ollut.
BERTHA. Niin, sitä samaa minäkin tunsin -- vaikka kumminkaan en aivan
niin. Kun ajattelin tulevia päiviäni -- yksinäisyyttäni, niin tuntui
kuin veitsi olisi tunkeutunut sydämeeni. Mutta minä työnsin sen pois
tuon tunteen. Nauti sekunneista sanoin itselleni.
JUNG. Te tulette siis minua vähän kaipaamaan kun matkustan? Niin, minun
täytyy sitä uskoa. Nuo silmät eivät voi valehdella. Ja minun kun tästä
pitäisi tulla maailman onnellisemmaksi ihmiseksi, päinvastoin tulen
siitä vaan vielä onnettomammaksi.
BERTHA. Emme -- emmekö ole vapaita indiviidejä.
JUNG. Mitä -- mitä te sanotte?
BERTHA. Ei mitään -- mitä te luulette minun tarkoittaneen? Oh, tuo
viini meni varmaan päähäni.
JUNG. Kuulkaa rouva, te ette myöskään ole onnellinen.
BERTHA. Mistä te sen päätätte?
JUNG. Kun te olette niin vieras ympäristöllenne -- ei kukaan teitä
ymmärrä. Ja elämä on siedettävissä ainoastaan kun ollaan kaksittain --
kun saa sen jakaa jonkun hengenheimolaisen kanssa.
BERTHA. Sitähän minäkin välistä olen ajatellut -- mutta mitä sitä voi
kohtalolleen.
JUNG. Mutta päätimmehän juuri että ollaan vapaita indiviidejä. Itsehän
sitä kohtalonsa luo.
BERTHA. Niin, ehkä te miehet, mutta meidän naisten laita on toinen.
Meillä ei ole teidän lujuutta. Kohtalo meidät musertaa. -- Me elämme
hiljaista jokapäiväistä arkielämää, emme toivo, emmekä sure, kaikki on
yhdentekevää. Silloin tapahtuu jotain odottamatonta. Esimerkiksi joku
henkilö astuu meidän tiellemme, aivan tuntematon ennen. Mutta hän
vaikuttaa niinkuin olisimme hänet joskus ennen nähneet -- niinkuin
olisimme häntä kauvan kaivanneet -- niinkuin hän tulisi meitä noutamaan
kauvaksi, kauvaksi. Ja meidän kohtalomme on täytetty. Niinkuin
noiduttuna me häntä seuraamme ja -- -- Ah, mitä minä puhunkaan! Tunnen
semmoista väsymystä -- --
JUNG. Rouva Bertha -- -- en tiedä -- -- uskallanko -- --
BERTHA (korjaa pääkoristettaan). Tuo kukkakin tuossa tukassa niin
vaivaa minua. Se on varmaan rautalanka, joka -- --
JUNG. Minä autan -- minä autan -- jos saan luvan -- --
BERTHA. Niin, jos olisitte niin kiltti. Mutta hiljaa -- hiljaa -- --
JUNG. Tälläkö tavalla? Kas niin -- odottakaa -- --
BERTHA. Ai, ai, se pistää -- se pistää -- --
JUNG. Eikö nyt ole parempi -- --?
BERTHA. Ehkä -- en tiedä --
(Hän lähenee niinkuin vahingossa Jungia.)
JUNG (ottaa häntä äkkiä vyötäisiltä ja suutelee häntä rajusti). Bertha,
Bertha, seuraa minua Italiaan!
BERTHA (irtautuu hänestä). Mitä uskallatte!
JUNG. Bertha, sinä rakastat minua! Sinä seuraat minua!
BERTHA. Vait! Te olette hullu! Joku voi tulla!
JUNG. Sinä seuraat!
BERTHA. En koskaan.
JUNG. Huomenna me menemme -- yöjunassa -- ei kukaan tiedä mitään -- --
BERTHA. En, en -- --!
JUNG. Ja parin päivän päästä olemme jo kaukana tästä harmaasta
Suomesta. Uusi aika koittaa meille. Sinä tulet minua inspireeraamaan
uusiin teoksiin ja nimemme tulee loistamaan yhdessä kauvaksi
tulevaisuuteen asti.
(Aikoo suudella häntä. -- Musiikki ulkopuolella alkaa.)
BERTHA. Hiljaa, sinä villi poika! Hiljaa, sanon minä! Meidän pitää
mennä takaisin saliin etteivät mitään epäile. Annan sinulle sitten
merkin kun -- --
JUNG (yrittää taas suudella, mutta samassa ilmestyy LUNDSTRÖM
vasemmalta).
KAHDEKSAS KOHTAUS.
EDELLISET. LUNDSTRÖM.
BERTHA. Ah, siellä on joku! (Luontevasti ja nauraen.) Ei, herra Jung,
kyllä te erehdytte -- asia ei ole sillä tavalla -- ei suinkaan.
LUNDSTRÖM (ivallisesti). Pyydän anteeksi! En suinkaan häiritse?
BERTHA. Ei millään muotoa. Me lopetimme juuri intressantin keskustelun,
jossa olimme vähän eri mieltä. Tulkaa nyt, herra Jung, musiikki on jo
alkanut.
(Menevät.)
LUNDSTRÖM (katsoo heidän perään). »Eri mieltä!» Kiitoksia paljon, kyllä
minä sen uskon! Eikö tuo piru olisi häntä suudellut, jos en olisi
sattunut tulemaan. Täydellinen skandaali puhkeaa kohta, sen tunnen
sieramissani. Ja kyllä minä pidän huolta siitä että se tulee
tunnetuksi. Se on pieni yksityislystini, se. Hehe!
(Aikoo mennä perältä kun HENTUNEN tulee vastaan kantaen
tarjotinta laseineen.)
YHDEKSÄS KOHTAUS.
HENTUNEN. LUNDSTRÖM.
LUNDSTRÖM. No, vielä se vahtimestarikin vaan jaksaa olla mukana
passaamassa kuin ennenkin maailmassa.
HENTUNEN. Niin niin, tuntuuhan jalat jo vähän jäykiltä, mutta täytyyhän
sitä hankkia sivutuloja mistä niitä saa. (Panee tarjottimen pöydälle
oikealla ja järjestää lasit.) Köyhä mies, köyhä mies!
LUNDSTRÖM. Vai köyhä! Joka voisi ostaa koko tämän talon sisustuksineen,
kaikkineen. (Samassa putoaa Hentusen varomattomuudesta lasi
sisältöineen sohvalle.) No, kas nyt! Mitä te teitte! Hieno sohva meni
pilalle!
HENTUNEN. Voi voi, mikä vahinko, voi voi!
(Lankeaa polvilleen ja rupeaa kiireesti käsiliinallaan
pyyhkimään päällystä.)
LUNDSTRÖM. Antaa olla pyyhkimättä; se tulee siitä vaan pahemmaksi. Mitä
ainetta se oli?
HENTUNEN (pyyhkien). Taisi olla Sauternia.
LUNDSTRÖM. Siitä tulee pilkkuja. No, sepä nyt vasta kömpelyyttä!
Hentunen saa hankkia siihen uuden päällyksen. Antaa olla sen
pyyhkimisen, sanon minä.
HENTUNEN. No no, herra kamreeri, kuinka te nyt noin kiivastutte. Kyllä
minä assessorin kanssa tästä sovin.
LUNDSTRÖM. Mutta huonekalujen pitää olla kunnossa. Assessori saa muuten
niitä itse korjauttaa.
HENTUNEN (nousee). Mutta minä en ymmärrä mitä tämä asia kamreeria
liikuttaa.
LUNDSTRÖM. Mitäkö se minua liikuttaa! No, se on yhdentekevä --
liikuttaahan tuo vähän. Se on aina ikävää nähdä pilkkuja kauniilla
huonekaluilla.
HENTUNEN. No, siinä tapauksessa uskallan sanoa että tämä asia -- heheh
-- koskee minua hiukan enemmän kuin teitä, herra kamreeri.
LUNDSTRÖM. Teitä? Mitenkä niin?
HENTUNEN. Muuten vaan, muuten vaan. Kun tietysti saan korvata vahingon.
LUNDSTRÖM. Ei -- ei se sitä ole. Te olette niin salaperäisen näköinen,
Hentunen. (Itsekseen.) Ah, voisiko se olla mahdollista! (Ääneen.)
Kuulkaa -- tuota -- Onko assessori teille mitään velkaa?
HENTUNEN (avoimin suin). Häh?!
LUNDSTRÖM. Onko hän teille velkaa, kysyn? Oletteko saanut häneltä
mitään hypoteekkiä? Esimerkiksi -- esimerkiksi -- huonekaluja?
HENTUNEN. O-o-olen.
LUNDSTRÖM. Nämäkö tässä?
HENTUNEN. Salongin -- vierashuoneen -- --
LUNDSTRÖM (jatkaa). Ruokasalin ja makuukamarin -- --
HENTUNEN (samoin). -- »jotka vielä saan pitää luonani -- --»
LUNDSTRÖM (samoin.) -- »mutta jotka hän minulta saa periä -- --»
HENTUNEN (samoin). -- »jos en määrättyjen kolmen kuukauden kuluessa
suorita hänelle yllämainittua summaa 2,000 markkaa.» (Lyö kätensä
yhteen.) Herra Jessus siunatkoon!
LUNDSTRÖM. No, nyt on piru merrassa!
HENTUNEN. Se petturi! Se hävytön veijari! Se roisto!
LUNDSTRÖM. Hiljaa, hiljaa! Se teidän sopimuksenne, milloinka se on
päivätty? Sanokaa pian. Minun on kahden kuukauden vanha -- ja teidän?
HENTUNEN. No, sun suuri luoja! Ja minun on eiliseltä päivältä.
Sittenhän minä en saa mitään -- en niin mitään. En, minä en anna niitä
muille, ne kuuluu minulle. Minä menen hänen luokseen ja paljastan hänet
kaikkien kuullen ja kerron kuinka minua köyhää miestä on petetty ja
narrattu -- --
LUNDSTRÖM. Hiljaa, sanon minä! Mistä tiedätte että me olemme ainoat,
joille ne on pantattu, mistä te sen tiedätte. Hiljaa, ihmiset kuulevat
meitä.
(Pari herraa ovat näkyvissä perällä, mutta poistuvat sitten.)
HENTUNEN. En -- minä menen -- tulkoon sitten mitä tahansa, minä en
pelkää. Minä tahdon rahani pois -- rakkaat rahani, joita minä niin
suurella vaivalla olen koonnut -- -- --
KYMMENES KOHTAUS.
EDELLISET. HAMARI.
HAMARI. Mitä täällä niin vilkkaasti keskustellaan? Mitä on tapahtunut?
LUNDSTRÖM (selittää hänelle hiljaa mistä on kysymys).
HENTUNEN (sill'aikaa). Ja semmoinen lipevä teeskentelijä! Löi minua
olkapäälle ja sanoi, että se on aina niin hauska nähdä minua -- että me
niin hyvin ymmärrämme toisemme -- että minä kuulun heidän perheeseensä.
Kaunis perhe! (Itku suussa.) Saatanan roskaväkeä se on eikä mikään
perhe.
HAMARI (Lundströmille). Olkoon kuinka tahansa, niin vahtimestari on
saatava täältä pois -- Kuulkaapas vahtimestari, seuratkaa minua -- minä
selitän asiat -- tahtoisin puhua kahden kesken kanssanne. Tulkaa nyt,
niin -- --
(Ottaa häntä käsivarresta.)
HENTUNEN. Ei ei, minä tahdon puhua suuni puhtaaksi. Minä vaadin
oikeutta -- minä vaadin rahani takaisin. Ettehän te mitään tähän voi.
Eihän teillä ole rahaa -- köyhä lutikkahan te itsekin olette.
HAMARI. Eipäs tiedä, eipäs tiedä. Niin, ei tässä mikään auta. (Vie
hänet pois väkisin) Kas niin, vieraat kuulevat meitä -- --
HENTUNEN. En -- en tule -- Tämä on väkivaltaa -- -- (Ulkopuolella.) Voi
voi, sitä roistoa, sitä pirullista roistoa -- --!
(Vieraita on kokoontunut oviaukolle. Musiikki taukoo.)
YHDESTOISTA KOHTAUS.
VILANDER. LUNDSTRÖM.
VILANDER. Kuka täällä tämmöistä meteliä -- --?
LUNDSTRÖM (vie hänet syrjään). Tule tänne Vilander vähäisen. Vastaa
minulle suoraan ilman verukkeita. Onko huonekalusi pantattu muille,
paitsi minulle ja Hentuselle? Vastaa!
VILANDER (on pudota seljälleen säikähdyksestä). Mi-mi-mitä!
Kuinka -- --?
LUNDSTRÖM. Vastaa!
VILANDER. Mutta se -- sehän oli vaan muodon vuoksi -- kyllä
minä -- --
LUNDSTRÖM. Vastaa, sanon minä!
VILANDER. Eikä ole. Mutta -- --
LUNDSTRÖM. No, puhu suusi puhtaaksi. Soh! Pian!
VILANDER. Vanhan ystävyytemme nimessä -- elä tee mitään skandaalia,
Lundström! Minä olin niin kovassa pulassa -- ei auttanut muuta. Ne --
ne ei ole vielä maksettu.
LUNDSTRÖM. Hyvä, sen arvasinkin. Mutta jos et lankeemispäivänä lunasta
tuota vekseliä, niin syytä sitten itseäsi seurauksista, muista se.
KAHDESTOISTA KOHTAUS.
EDELLISET, AMELIE, PAROONITAR (keskustellen BERTHAN kanssa),
KAMARINEUVOKSETAR selittää jotain JUNGILLE, MIILI (seuraa
äitiänsä), KÄKI puhuu jonkun vieraan herran kanssa. Muita
VIERAITA saapuu vähitellen sisään. Viimein SENAATTORI.
KAMARINEUVOS ja nuo molemmat herrat. FIINA.
AMELIE (lasi kädessä). No, Pontus, ettekö jo ole valmiita. Minä olen
odottanut että tulisit sanomaan, mutta -- --
VILANDER. Jahah jahah, aijoin juuri tulla -- mutta sain vähän estettä.
Hentunen -- se tahtoo sanoa Lundström -- --
AMELIE. Niin, missä Hentunen on että tulisi tarjoomaan?
(Viittaa Fiinalle, joka seisoo syrjässä.)
SENAATTORI, KAMARINEUVOS ja molemmat HERRAT (vasemmalta).
AMELIE (Vilanderille puoliääneen). No, kuinka sinä olet noin
hajamielisen näköinen? Mitä sinulle on tapahtunut? Voitko pahoin?
VILANDER. En suinkaan -- en suinkaan. Olen vaan vähän hermostunut
kun täytyy puhua -- ja kun ajattelen että Miili nyt tulee meidät
jättämään -- --
MIILI. Pappa, siirretään tämä julistaminen toiseksi kerraksi. Ehtiihän
sitä vielä.
AMELIE. No kaikkea! Sepä vasta oikku! Kun juuri tätä varten on kutsuttu
vieraita. -- Kilistä nyt lasillasi ja sano pari sanaa, Pontus.
VILANDER (katsoo ympärilleen onko kaikki saaneet lasinsa ja kilistää).
Hyvät naiset ja herrat! Sanotaan ettei ole hyvä miehen olla yksinään.
Hm! hm! -- Eikä naisenkaan, hm! -- Hyvä herrasväki! Minulla on tytär --
minulla on kaksi -- mutta minä nyt en siitä toisesta puhu -- sillä hän
on jo onnellisissa naimisissa -- hm -- naimisissa. Minä puhun nyt vaan
nuoremmasta tyttärestäni -- sillä, niinkuin jo sanoin, niin minulla on
kaksi tytärtä -- toinen vanhempi ja toinen nuorempi. (Rykii; pieni
äänettömyys.) Hyvä herrasväki! Avioliitto on tärkeä askel elämässä --
tärkeä -- sangen tärkeä. Se voi onnistua -- ja se voi epäonnistua.
Niin, en minä nyt itsestäni puhu. Hm! -- Niin, ehkä herrasväki ymmärtää
mistä on kysymys. Eräs nuori mies omasta virastostani -- omasta
virastostani -- vahtimest -- hm -- herasöötinki Yrjö Käki on pyytänyt
tyttäreni Miilin vaimokseen -- ja saan sen vuoksi täten kunnian
julaista heidän kihlauksensa. Eläkööt siis kauvan ja onnellisesti
tyttäreni Miili ja hänen rakas sulhasensa herasöötinki Hent -- tuota --
Käki piti minun sanoman. Eläkööt!
(Naurua, onnentoivotuksia ja lasien kilistelemistä.)
(Esirippu lankeaa.)
KOLMAS NÄYTÖS.
Sama huone. Oviverhot lasketut alas. Näyttämö on tyhjä. Aika edellä
puolen päivää. Toisen ja kolmannen näytöksen välillä on kaksi päivää
kulunut.
ENSIMÄINEN KOHTAUS. VILANDER, AMELIE, FIINA sitten BERTHA.
AMELIEN ÄÄNI (oikealta). Fiina Fiina, missä sinä viivyt ihminen -- --!
VILANDERIN ÄÄNI (vasemmalta). Fiina! Eikös Fiina ole siellä? Fiina!
FIINA (kädessä tarjotin, jolla on rohtopulloja ja vesikannu). Taivaan
herra, enhän minä voi jakaa itseäni kahtiakaan!
(Oikealle.)
AMELIEN ÄÄNI. Fiina! Valeriaanani -- Valeriaanani --!
VILANDERIN ÄÄNI. Fiina, Fiina! Se kylmä vesi -- Fiina!
FIINA (tulee takaisin). No, tämäpä vasta meteliä! Hulluksihan tästä
tulee!
(Vasemmalle.)
BERTHA (vasemmalta, kävelypuvussa pieni laukku kädessä). Ei ketään
täällä. Hyvä, niin pääsen heitä tapaamasta. Kun nyt vaan näkisin tuon
Fiinan, että voisin hänelle tämän kirjeen --
(Ottaa taskustaan pienen kirjeen).
FIINA (tulee).
BERTHA. Ah, tuossa hän onkin! Kuule Fiina, minulla olisi sinulle pieni
asia. Tahtoisitko toimittaa sen minulle?
FIINA. Kyllä. Mutta koko talo on nyt aivan ylös alasin. »Pääkaupungin
lehdessä» on ollut pilakirjoitus, joka kuuluu koskevan meidän
herrasväkeä, vaikka nimiä ei ole mainittu. Puhutaan eräistä komeista
kihlajaiskemuista pari päivää sitten hienommassa perheessä, jossa
elettiin yli varojen ja jossa samassa tilaisuudessa tuli ilmi että
kaikki huonekalut olivat pantatut ja lisäksi kahdelle yhtaikaa eikä
edes maksettukaan vielä. Onko rouva sitä lukenut?
BERTHA. Kyllähän minä sen luin. Mitä siitä mitä sanomalehdissä seisoo.
Ja kuka sanoo että se on heistä?
FIINA. Kuuluupa vaan niin olevan. Assessorska on huutanut ja rähissyt
koko aamupäivän ja assessori on aivan suunniltaan. Hän valelee päätään
kylmällä vedellä ja on niin höperön näköinen että saa nähdä kuinka
hänen käy! Miili neiti itkee ja kulkee molempien välillä sovittaakseen
heitä, mutta assessorska on sulkeutunut huoneeseensa, ottaa rohtoja ja
on kieltäytynyt assessoria näyttämästä itseään hänelle. Eikös rouva
mene heitä katsomaan?
BERTHA. En nyt tällä kertaa -- ehkä myöhemmin. Kuulehan Fiina, tämän
kirjeen tässä sen sinä annat assessorskalle. Mutta ei vielä -- vasta 15
tai 20 minuutin perästä. Ja muista ettet näytä sitä kenelle muulle.
Ymmärrätkö?
FIINA (ottaa kirjeen). Mikä kirje tämä sitten -- --?