Produced by Tapio Riikonen
KIHLAJAISKEMUT
Näytelmä 4:ssä näytöksessä
Kirjoittanut
R. KILJANDER
U. W. Telén & Co., Kuopio, 1909.
HENKILÖT:
ASESSORI VILANDER, alipäällikkö eräässä keskusvirastossa.
AMELIE, hänen vaimonsa.
BERTHA | heidän tyttärensä.
MIILI |
HAMARI, insinööri, Berthan mies.
LUNDSTRÖM | virkamiehiä Vilanderin virastossa.
KÄKI |
JUNG, runoilija.
Senaattori |
Paroonitar |
Kamarineuvos | Vieraita.
Hänen rouvansa |
Tukkukauppias |
Asianajaja.
Kisälli.
Suutaripoika.
HENTUNEN, vahtimestari.
FIINA, palvelijatar.
Toinen palvelijatar.
Vieraita.
Tapahtumapaikka Helsingissä Vilanderin luona. Kolmannen ja neljännen
näytöksen välillä on viisi vuotta kulunut.
ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
Hienosti sisustettu sali. Perällä oviaukko kartiinineen, joiden väliltä
näkyy toinen hieno sali tauluineen ja kandelaabrineen. Ikkuna molemmin
puolin. Oikealla (näyttämöltä) ovi, joka vie naisten puolelle,
vasemmalla kaksi ovea, lähempi herran kamariin, toinen tampuuriin.
Oikealla etunäyttämöllä sohva ja pöytä, vasemmalla pienempi sohva
palmukasvien suojassa. Sanomalehtihylly kulmassa vasemmalla. Koko
huonekalusto uusi ja modeemi sekä maukkaasti järjestetty. -- Aika
päivällä noin 12 paikoilla.
ENSIMÄINEN KOHTAUS.
FIINA. HENTUNEN.
FIINA (oikealta, kantaen kahvitarjotinta, jonka hän panee pöydälle.
Rupeaa järjestämään kuppeja.)
HENTUNEN (salkku kainalossa ilmestyy tampuurin ovessa. Hän on noin 60
vanha, kettumaisen näköinen ja puhuu lempeällä äänellä). Hyvää huomenta
lapsukaiseni, hyvää huomenta!
FIINA. Päivää, vahtimestari, päivää! Ei ole ketään kotona. Rouvat ja
neiti menivät muotimakasiineihin ja asessori missä lienee asioillaan.
Tuleeko vahtimestari passaamaan meidän huomisissa kekkereissä.
HENTUNEN. Vai ei asessori ole kotona. No, kyllä kai hän pian tulee
koska hän on kutsunut minua. Vai niin, vai teillä on taas kemut, vai
niin.
FIINA. Niin, ja oikein komeat sitä paitsi. Tulee senaattoreja,
parooneja ja muita ylhäisiä, tanssitaan, syödään hieno illallinen
viineineen ja julaistaan Miili neidin ja herrassöörinki Käen kihlaus,
vaikka kyllähän siitä jo koko kaupunki tietääkin.
HENTUNEN. Niin niin, muistan kuulleeni. Herasöötinkihän palvelee siellä
meidän virastossa. Säännöllinen mies, säännöllinen mies.
FIINA. Hyi! Ylpeä ja ikävä! En ymmärrä kuinka se söötti ja herttainen
Miili-neiti on voinut rakastua semmoiseen pökkelöön. Ei, toista se on
tuo vanhempi vävypoika. Niin hauska ja ystävällinen.
HENTUNEN. Hm! saattaa olla. Huonot asiat muuten. Kerrotaanhan sitä
paitsi että hän aikoo erota rouvastaan.
FIINA. Se on rouvan syy, joka ei milloinkaan pysy kotona ja istuu
kahviloissa taiteilijain kanssa aamuun saakka ja antaa heidän
kurttiseerata itseään, niinkuin tämä runoilijakin esimerkiksi, joka
aina hyppii hänen kintereillään ja tulee tänne häntä tapaamaan kun hän
ei uskalla käydä hänen omassa kodissaan. Ei, jos olisin insinöörin
sijassa, niin kyllä jo aikoja sitten olisin hankkinut eron.
HENTUNEN. No, mitä sanovat vanhemmat tästä?
FIINA. Vanha rouva on aina nuoren rouvan puolella ja väittää ettei
insinööri voi vaimoaan käsittää hän kun muka on liian sivistymätön
siihen. Ja asessori pitää korviaan ja huutaa, että hän ei jaksa kuulla
heidän riitelemistään, kun hänellä on kylliksi muistakin huolista.
Onkohan se totta kun sanotaan että asessorilla on niin huonot asiat.
HENTUNEN. Mistä minä sen tiedän. Hyvä että tässä matoisessa maailmassa
voi pitää huolta omistakin asioistaan, ettei aivan keppikerjäläiseksi
joudu.
FIINA. No, kaikkea! Vahtimestarilla kuin on suuri kivitalo ja rahaa
pankissa ja -- --
HENTUNEN. Ja kultakaivoksia ja niin edespäin, ja niin edespäin. Niin,
kyllä minä ne huhut tunnen. Ilkeiden ihmisten levittämiä vaan, että
saisivat köyhää miestä enemmän taksoittaa, ho hoo!
FIINA. Niin, sanoin vaan kuinka kaupungilla puhuvat. Mutta ei
vahtimestarin ainakaan tarvitse juosta vippaamassa ja vigileeraamassa
niinkuin se meidän herra, jota sen vuoksi sanotaankin Vigilanderiksi.
HENTUNEN. Hehehe, ei ole pahasti keksitty, ei olekaan. Vilander --
Vigilander! Hehehe! Mutta onhan palkkansa koko lailla suuri ja sitä
paitsihan hänellä on siellä Oulun seudussa vanha, upporikas ja
kivulloinen täti, jonka hän saa periä ja josta hän aina puhuu. Kuinka
hän sanookaan? Täti Beata, joka -- joka --
FIINA. »Täti Beata, jonka luonnon lakien mukaan kohta pitäisi heittää
henkensä.» Hahaha! -- Mutta tässä minä seison ja rupatan vaikka kello
on jo yli 12 ja herrasväki paikalla on täällä. Vahtimestari on hyvä ja
odottaa siksi kuin -- --
HENTUNEN. Hm! Ehkä vien ensin nämä kirjeet tässä postiin ja tulen
sitten uudestaan. Näkemiin asti vaan.
FIINA. Hän pyytää teitä tulemaan passaamaan, se on hänen asiansa.
HENTUNEN. Vai niinkö luulet. (Itsekseen ennenkuin menee.) Niin kyllä
passaamaan. Mutta entäs jos ei minun puolestani passaisikaan, hehe!
(Vasemmalle).
TOINEN KOHTAUS.
FIINA. LUNDSTRÖM (vasemmalta, josta hänen äänensä kuuluu
ennenkuin hän tulee näkyviin).
LUNDSTRÖM (noin 40 ijässä oleva vanha poika. Elähtäneen näköinen,
kaljupää, käyttää monokkelia). Päivää, päivää, Fiinaseni! Mitä kuuluu,
mitä kuuluu? Tulen edelläratsastajana. Tapasin rouvat Magasin des
Dames'issa ja ne lähettivät minut edeltäpäin kahvia tilaamaan. Mutta
tuossahan se jo onkin pöydällä näen mä. -- No kuinkas nyt on tuon pikku
sydämen laita, kultanuppuseni?
(Ottaa Fiinaa leuasta.)
FIINA. Hyi, että kamreeri kehtaa! Vanha mies!
LUNDSTRÖM. Vai vanha mies! Paraimmassa ijässäni. Eikä reumatismia eikä
mitään. Ja aina naisten uskollinen ritari ja ihailija.
FIINA. No, miks'ei kamreeri sitten ota itselleen rouvaa?
LUNDSTRÖM. Ehee! Ei mene Matti hirteen. Kyllä minä tuon onnen tunnen.
Riitaa alinomaa, mustasukkaisuutta, manna-ryynipuuroa, lapsia,
lankomiesten vekseleitä -- -- Ehei, se on liian kallis lysti minulle.
Ja sittenhän en enää saisi hakkailla kauniita tyttöjä ja -- --
FIINA. Hyi, kuinka jumalattomasti kamreeri puhuu. En viitsi sitä
kuunnella enkä joudakkaan kun täytyy mennä (perälle).
LUNDSTRÖM (itsekseen). Jos tuota tyttöä koettaisin vähän urkkia talon
asioista. (Ääneen.) No, no, pikku kultaseni älä suutu. Tuleppas tänne.
Teillähän on huomenna suuret kemut, eikö niin?
FIINA (tulee takaisin). Niin on. Tuleehan kamreerikin tänne?
LUNDSTRÖM. Tulen kyllä, tulen kyllä.
FIINA. Niin, ne kekkerit, ne ne vasta ovat rouvan elämätä. Jos hän ei
ole poissa, niin pitää olla vieraita kotona, muuten hän ei tule
toimeen.
LUNDSTRÖM. No, ymmärtäähän sen. Rikkaita ihmisiä!
FIINA. No, en tiedä mitenhän lieneekään sen rikkauden laita oikeastaan.
Näkyyhän tuo pieni palkkanikin välistä istuvan hyvinkin kovassa, sen
olen huomannut.
LUNDSTRÖM. Ai, ai, nuppuseni, ei pidä puhua pahaa isäntäväestään. Mutta
saihan asessori rouvansa mukana suuret myötäjäiset, monta tuhatta
markkaa, niinkuin kerrotaan.
FIINA. Siitähän se rouva kyllä kuuluu ylvästelevän. Mutta kerran
kuuntelin oven takana kun ne siitä riitelivät ja herra suuttui viimein
ja sanoi että tuo rouvan puhe niistä suurista myötäjäisistä on paljasta
pötyä, sillä niitä oli vaan muutamia satoja ja ne käytti rouva omiin
tarpeihinsa ja koristuksiinsa. Niin sanoi herra.
LUNDSTRÖM. Ai ai ai, ei saa kuunnella oven takana, silloin syntyy aina
erehdyksiä. Mutta sitä paitsihan he saavat periä tuon rikkaan tätinsä,
tuon kuuluisan täti Beatan, »jonka luonnon lakien mukaan -- --»
FIINA. »kohta pitäisi heittää henkensä», niin. Mutta minulla on
musteri, joka vielä elää vaikka on 92 vuoden vanha. Mutta tietääkö
kamreeri kuka se on tuo Kalle Petter?
LUNDSTRÖM. Kalle Petter Johanssonko? Miten niin?
FIINA. Vai sekö se on se iloinen ruotsalainen herra, joka niin monasti
on käynyt meillä ja naurattanut kaikkia.
LUNDSTRÖM. Niin no, mitä hänestä?
FIINA. Muuten vaan. Herrasväki puhui tänä aamuna Kalle Petteristä ja
konkurssista ja vekseleistä ja herra näytti niin huolestuneelta ja
sitten hän otti hattunsa ja meni kaupungille.
LUNDSTRÖM (erikseen). Kalle Petter konkurssissako! Siitä en mitään ole
kuullut. Hänen paras rahaystävänsä ja asettajansa! (Ääneen.) Vai niin,
vai niin. Ja se hyväluontoinen asessori meni häntä siis lohduttamaan.
Eikö niin?
FIINA. Mistä minä sen tiedän, näytti kun herra itse olisi tarvinnut
lohdutusta, Minusta on sääli herraa, sillä hän on hyvä mies ja
Miili-neidistä minä myöskin pidän, mutta rouvia en voi kärsiä. Heille
ei voi tehdä mieliksi, vaikka kuinka koettaisi ja -- --
LUNDSTRÖM. Hiljaa, hiljaa jo, nuppuseni, enhän minä ole tänne tullut
kotijuoruja kuuntelemaan, en suinkaan. Sinä olet nätti tyttö, mutta
sulla on paha vika, et puhu oikein kauniisti herrasväestäsi, minun
parhaimmista ystävistäni! Ja sen vuoksi rankaisen sinua nyt pienellä
muiskulla -- --
(Vilkasta keskustelua kuuluu ulkopuolelta.)
FIINA. Kas niin, siellä ne nyt tulevat.
(Juoksee ulos perältä.)
KOLMAS KOHTAUS.
LUNDSTRÖM (yksin).
Vai Kalle Petter konkurssitilassa? No, miks'ei. Suuria asioitahan
hänellä on ollut ja kuka niitä ulkomaalaisia oikein tuntee. Olisipa se
aika kolaus Vilanderille jos tuossa olisi perää, asiat kun muutenkin
ovat niin hunningolla että jo palvelusväkikin sen huomaa. Sais' nähdä
kuinka hänelle silloin kävisi. -- No, enhän minä kumminkaan tulisi
mitään kärsimään. Se meidän 2,000 markan paperi kyllä lankeaa kuukauden
perästä, mutta onhan minulla pantti. Niin, on se vähän koomillista
ajatella ettei kukaan tiedä että kaikki nämät hienot huonekalut näissä
komeissa huoneissa oikeastaan ovat minun, hahaha!
NELJÄS KOHTAUS.
LUNDSTRÖM. AMELIE. BERTHA. JUNG. MIILI. KÄKI.
FIINA (kantaen paketteja, kaikki perältä.)
AMELIE. Ahaa, kamreeri on jo täällä! Sepä hauskaa! -- Fiina panee
paketit tuonne tuolille ja tuo sitten kahvin sisään.
FIINA (oikealle).
LUNDSTRÖM (kumartaa). Terve tultua, hyvä herrasväki, terve tultua!
BERTHA (hattu päässä). Sano sinä mitä tahansa, Miili, minä olen aina
pitänyt enemmän Magasin Françaisesta. Se on paremmin varustettu ja
palvelus on kohtelijaampi. Ja sitten se hienonhieno yleisö, jota siellä
näkee!
(Ottaa hattunsa pois ja panee sen pöydälle.)
AMELIE. Niin, huomasitteko kuka siellä istui sivuhuoneessa? Se oli itse
kenraalikuvernöörskä, ainakin se oli hyvin hänen näköisensä.
MIILI. Mutta minä näin kassöörin miinin kun puotineiti ilmoitti hänelle
että ostoksemme pannaan laskuun. Se oli niin ivallinen niinkuin hän
olisi luullut ettei niitä maksettaisikaan. Oikein minua harmitti.
AMELIE. No, kaikkea! Hävetköön semmoinen herra!
FIINA (tuo kahvikannun ja kerman ja rupeaa kaatamaan kuppeihin).
AMELIE. Mutta istukaa nyt hyvät ihmiset! Kahvi tulee maistumaan oikein
hyvältä kaiken tämän hyppäämisen perästä. Olkaa niin hyvä!
(Istuutuu oikealle sohvaan, LUNDSTRÖM tuolille hänen viereensä,
BERTHA ja JUNG toiselle puolelle pöytää.)
FIINA. Onko rouvalla mitään muuta -- --?
AMELIE. Niin, sano köksälle että panee tulelle buljonki-kattilan ja
tule sitten ilmoittamaan minulle.
FIINA (menee).
MIILI (Käelle). Me istumme tähän pieneen sohvaan kahdenkesken,
kultaseni, eikö niin? Odotappas, minä serveeraan sinulle.
(Tekee niin.)
KÄKI (noin 27 vuotta, hyvin jäykkä ja täsmällinen). Kiitos! Jos olet
niin hyvä.
LUNDSTRÖM (Amelielle). Huomenna siis saamme oikein virallisesti
toivottaa onnea näille nuorille rakastuneille, jos on totta mitä huhu
tietää kertoa? (Kun Amelie antaa hänelle kupin) Kiitos!
AMELIE. Niin, me ajattelimme että kun meidän kumminkin joskus pitää
nähdä luonamme muutamia parhaimpia ystäviämme, kaikessa
vaatimattomuudessa vaan, sen vakuutan, niin meneehän tuo julistaminen
samassa, vaikka minun mielestäni sitä vielä olisi voinut lykätä
tuonnemmaksikin. Olkaa hyvä, enemmän näitä keksiä, herra kamreeri.
(Keskustelu jatkuu hiljaa.)
BERTHA (Jungille, jolle hän on tarjonnut kupin). Te olette tänään niin
totinen, herra Jung.
JUNG (22 vuotta, pitkä tukka, suuri kaulahuivi ja muuten puettu
huomiota herättävällä tavalla, käsi otsalla). Antakaa anteeksi --
seuraelämä minua välistä piinaa. Minulla on par'aikaa niin suuret,
syvät ajatukset.
BERTHA. Te mietitte runoa, eikö niin? Oi, jos kerran saisi kurkistaa
sisään runoilijan aivoihin ja nähdä kuinka ideat siellä liikkuvat ja
välähtävät! Se olisi ihanata!
JUNG. Ei maksaisi vaivaa. Mitä siellä näkisitte? Ei muuta kuin surua,
pettymystä, toivottomuutta.
BERTHA. Ja niin te puhutte, vaikka kohta olette matkalla tuonne
päivänpaisteeseen ijäti viheriöitsevään Italiaan, runouden ja laulun
luvattuun maahan. Eikös tuo ajatus yksin jo saa teidän mielenne
kirkastumaan. Minut se panisi aivan tanssimaan ilosta.
JUNG. (painavasti) Minun suruni seuraa minua.
LUNDSTRÖM (juoden kahvia, Jungille). Niin, sehän on totta. En ole
muistanut onnitella teitä siitä suuresta matkastipendiosta. Muutamat
tietysti ovat siitä vimmassa ja haukkuvat runoja aistillisuuden
ylistysvirreksi, mutta minä ainakin olen lukenut niitä suurella
nautinnolla, oikein suurella nautinnolla. Mitä naiset pitävät
»Unettomista öistä»?
AMELIE. Hm! Minulla on niin vähän aikaa tutustua kirjallisuuteen --
olen joka päivä aikonut ottaa kirjan käteeni, mutta miten lie sitten
jäänyt -- --
MIILI. Minä olisin niitä kyllä lukenut, mutta Yrjö sanoi ett'ei ne
minulle sovi. Eikö niin, Yrjö?
KÄKI. Niin. Ei sovi.
LUNDSTRÖM. Ai, ai, kylläpä te jo aikaiseen tulette holhoojan alaiseksi
neiti Miili. Muutenhan sanotaan että tuo »Helmi», jolle runot on
omistettu, olisi eräs meidän piirissämme hyvin tunnettu nuori, kaunis
rouva. Niin niin, en minä tahdo teidän salaisuuttanne urkkia, herra
runoilija, hehehe, en suinkaan. Mutta mitä Bertha rouva niistä sanoo?
BERTHA. Minä -- minä niitä ihailen.
JUNG (arvokkaasti). Yksinkertainen kiitokseni näistä sanoista!
LUNDSTRÖM (rykii). Hm, hm! (Amelielle.) Veli asessori ei taida olla
kotona?
AMELIE. No, ei ole. Hän meni jo aikaisemmin ulos asioille. Hän on nyt
vähän semmoinen hoppu, Vilander parka. Joku oli kertonut hänelle että
Kalle Petter Johansson aikoisi luovuttaa omaisuutensa velkojilleen ja
nyt hän heti tuli siitä niin levottomaksi että juoksi Kalle Petteriltä
kysymään onko tuossa huhussa perää. Minä kyllä kielsin, mutta hän meni
vaan. Onko kamreeri kuullut siitä mitään?
LUNDSTRÖM. En sanaakaan. Olisiko heillä sitten affäärejä keskenään?
AMELIE. Eiköhän ole. Se Vilander se on aina niin valmis auttamaan ketä
tahansa, vaikka minä kyllä olen häntä varoittanut ettei menisi kaikkein
ihmisten papereille. Mutta syyttäköön itseään jos vahinko tulee, minä
pesen käteni.
(Puhelua jatketaan hiljaa.)
MIILI. Mutta tiedätkös sinä mitä, Yrjö, että nyt kun kihlauksemme
julaistaan niin tuntuu minusta aivan kuin tulisi rakkautemme niin
jokapäiväiseksi ja tavalliseksi. Ennenkuin ihmiset eivät mitään
tietäneet niin oli kaikki niin sanomattoman jännittävää ja hauskaa ja
romantillista. Niin, eikö se ole totta Yrjö?
KÄKI. Mutta kuinka sinä voit noin puhua, hyvä Miili? Minä oikein
ihmettelen sinua. Kohtahan sinusta tulee arvokas rouva, virkamiehen
rouva, ja vielä on päässäsi tuommoisia lapsellisia ja typeriä houreita!
Minusta taas ovat tämmöiset salakihlaukset jokseenkin sopimattomia.
MIILI. Sopimattomia! Voi voi sentään kuinka te miehet olette erilaisia
kuin me naiset. Niin jäykkiä ja viisaita. Milloinkahan minäkin voin
tulla viisaammaksi? En suinkaan koskaan.
KÄKI. Sinä olet vielä vähän kypsymätön, Miili. Mutta jos sinä tarkkaan
otat vaaria minusta ja minun neuvostani, niin kyllä kaikki vielä tulee
hyväksi. Pää-asia on ettei anna mielikuvitukselle liika paljon sijaa,
sillä se on meidän asemassa sopimatonta.
(Keskustelu jatkuu äänettömästi.)
JUNG (Berthalle). Jos tahdotte, niin kyllähän minä sen voisin teille
lausua, se on vaan semmoinen pieni pätkä -- tuommoinen miniatyyrikuva
vaan.
BERTHA. Te tekisitte minut hyvin onnelliseksi, jos antaisitte minun
kuulla sen.
JUNG. Niin no. Se kuuluu näin, (lausuu):
Synkkä on yö ja lamppu se palaa,
Purppuravuoteella makaa hän,
Silkkinen peite se vierii salaa,
Valkoiset rinnat näin välkkyvän.
Ulos ma riennän ja musta on yö,
Kuulen kun kello 12 lyö.
(Puhuu.) Siinä on kaikki.
BERTHA. Kiitos, herra Jung! Siinä on stemninkiä, siinä on koloriittia.
Kiitos!
JUNG. Oh, minä pyydän. Mutta täytyyhän minun myöntää ettei se ole niitä
huonoimpia mitä olen kirjoittanut. Huomatkaa nuo kaksi viimeistä riviä:
Ulos ma riennän ja musta on yö, kuulen kun kello 12 lyö. -- Eikö niissä
ole kamala sointu?
BERTHA. Aivan niinkuin jotain tragillista samassa hetkessä tulisi
tapahtumaan, niin. Ja ketä te olette ajatellut tuota kirjoittaessa?
Onko se salaisuus?
JUNG. Oi, elkää kysykö!
BERTHA. Mutta minullehan te sen kumminkin -- --
JUNG. Olen ajatellut häntä, jonka jätän tänne kun matkustan.
Runottareni.
AMELIE (Lundströmille, joka on noussut). Niinkuin jo sanoin, kaikessa
yksinkertaisuudessa vaan, että nuoriso saisi vähän tanssia. No,
täytyykö kamreerin siis lähteä?
LUNDSTRÖM. On jo virastoaika valitettavasti. (Kumartaa.) Hyvät naiset,
hyvät herrat! Näkemiin!
AMELIE. No, terve tuloa sitten huomenna, terve tuloa!
LUNDSTRÖM (tapaa tampuurin ovessa Hamarin). Ah, herra insinööri! Juuri
parhaiksi kahville, hehe!
VIIDES KOHTAUS.
EDELLISET (paitsi Lundström). HAMARI.
HAMARI (noin 30 vuoden vanha. Reippaan ja terveen näköinen). Päivää
anoppi ja kaikki tyyni!
AMELIE (pistävästi). Kas vävypoikani! Sepä harvinainen vieras!
HAMARI. Minulla on vähän asiaa.
AMELIE. No, sitähän minäkin. Sillä kuinka meillä muuten olisi se
kunnia.
JUNG (joka Hamarin tullessa on tullut levottomaksi tekee lähtöä). Minun
täytyy myöskin -- --
HAMARI. No, minnekkä kiire? Ei pidä minun antaa häiritä.
JUNG. Ei suinkaan -- ei suinkaan. Mutta minulla on työtä. Eräs idea,
joka on pantava paperille -- --
HAMARI. Ah! No, siinä tapauksessahan se olisi suuri rikos
kirjallisuudelle ruveta viivyttämään -- --
JUNG (vähän nolona). Minä menen sitten. (Kumartaa.) Hyvästi ja
kiitoksia!
HAMARI. Niin, kiirehtikää nyt ennen kuin ideea haihtuu. Kiirehtikää
hiiessä!
AMELIE. Hyvästi, hyvästi! Tervetuloa huomenna, herra Jung!
JUNG. Kiitoksia!
(Katsoo pitkään Berthaan lähtiessään.)
KUUDES KOHTAUS.
EDELLISET (paitsi Jung).
HAMARI. Onkos appivaari kotona?
AMELIE. Ei ole.
HAMARI. Vai niin. No, kai hän kohta tulee.
AMELIE. Niin, jos ei seuramme ole sinulle hyvin vastenmielinen, niin
voithan sinä jäädä tänne häntä odottamaan. Mutta elä suinkaan tee sitä
kohteliaisuudesta meitä vastaan.
HAMARI. Jään tänne koska minulla on toinenkin asia. -- Minä tahtoisin
myöskin puhutella Berthaa.
(Lyhyt äänettömyys.)
AMELIE. Omista asioistanne voitte puhua kotonanne, eikä tulla tänne
niistä riitelemään ja meidän kotirauhaamme häiritsemään.
HAMARI. Mutta hyvä anoppini, kun en Berthaa enää tapaa kotona, missä
minä sitten voisin häntä -- -- Sitä paitsi, en minä ole tullut tänne
riitelemään. En karta mitään niinkuin joutavata kinaa.
BERTHA (nousee). Vaaditko että heti tulen, niin kyllä minä olen valmis.
HAMARI. Vaadin! Herra Jumala, enhän minä mitään vaadi. Ajattelin vain
että jos sinulle sopisi että me kerran puhuisimme suumme puhtaaksi.
KÄKI. Tämä on vastenmielistä. Jos meidän läsnäolomme teitä vaivaa, niin
kyllä me Miilin kanssa -- --
AMELIE. Täällä ei saa minkäänlaisia draamallisia kohtauksia esitellä,
sen sanon. Meillä on todellakin paljon tärkeämpiä asioita ajateltavina
huomispäivän suurten kihlajaisten johdosta, ja se on hyvin rumasti
tehty vävyltäni valita tämmöinen hetki purkaakseen meille huonon
humöörinsä. Semmoista ei olisi odottanut sivistyneeltä mieheltä.
HAMARI. Huonolla tuulella en milloinkaan ole. Maailma on niin hassu ja
naurettava ettei sitä järkevä mies voi ottaakaan muuten kuin
koomilliselta kannalta. Minä jään siis kiltisti odottamaan siksi kuin
sopii Berthalle ja täytyyhän minun sitä paitsi appivaariakin -- --
MIILI (nousee). Mutta kuulkaa, ettekö tarjoo kahvia Niilolle. -- Ethän
sinä vain minullekin ole äkäinen, Niilo?
HAMARI. Vieläkö sinullekin! Me kuin aina olemme olleet niin hyvät
ystävät, pikku Miili.
MIILI. Niin niin, eikö se ole totta. Ja minäkin olen aina pitänyt
sinusta niin äärettömästi, niin äärettömästi että oikein -- --
KÄKI (rykii ja tekee kärsimättömän liikkeen).
AMELIE. Niin, pitääkö olla kahvia, niin ole hyvä.
HAMARI. Kiitos, en välitä. Katson tässä sill'aikaa vähän sanomalehtejä.
(Menee hyllyn luo.)
AMELIE. Entäs te muut? -- Vai ei. No, tuo sitten nuo paketit tuosta,
Bertha, niin avataan ne ja katsotaan. (Puoliääneen.) Kuule, sinun
täytyy käyttäytyä varovaisemmin tuota herra Jungia kohtaan, jonka
kauheita runoja ei kukaan nainen kehtaa lukea. Käytöksesi herättää
huomiota.
BERTHA. Herättäköön. Minä olen jo siksi vanha että itse vastaan
itsestäni.
MIILI (on taas istunut Käen luo). Mutta onhan hän minun oma lankoni,
mitä pahaa siinä on --?
SEITSEMÄS KOHTAUS.
EDELLISET. VILANDER.
VILANDER (perältä, hattu päässä ja hansikkaat irroillaan vasemmassa
kädessä; vilkkaat ja hätiköitsevät liikkeet). Huomenta, huomenta,
kaikki koolla näen mä. Ja sovussa ja rauhassa, sepä hauskaa. -- Niin,
totta se on. Simson ja K:ni Hullissa on tehnyt kuperkeikan ja Kalle
Petterin täytyy nyt tehdä samoin. Se vekseli on nyt huomenna maksettava
tahi hankittava siihen uusi nimi kun ei Kalle Petterin enää kelpaa. --
Onko täällä ollut ketään minua hakemassa? Puh puh, kylläpä tuli oikein
kuuma, puh puh!
(Panee hatun pöydälle ja pyyhkii otsansa.)
AMELIE. No kas niin, se oli oikein sinulle! Enkö minä aina ole
sinua varoittanut? Olisit neuvotellut minun kanssani, niinkuin
velvollisuutesi olisi ollut, niin -- --
VILANDER. No no, kyllä hommataan rahaa, kyllä hommataan. Eikö
vahtimestari ole käynyt minua tapaamassa?
AMELIE. Mistä minä tiedän. On oltu makasiineissa ja muissa kaupoissa
kun on vielä niin paljon ostamista huomispäivää varten. Mutta sinä vaan
panet kaikki minun niskoilleni ja hyppäät kaupungilla aamusta iltaan.
Viinitilauskin on vielä tekemättä ja -- -- --
VILANDER. Viinitilaus? Jaa jaa, kyllä minä sen paikalla -- -- Ei ole
tullut kirjettä Beata-tädiltä?
AMELIE. Ei suinkaan, ei minun tietääkseni. Sinähän sanoit kuulleesi
että hän on sairastunut influenssaan.
VILANDER. Niin, siitä syystähän hänelle kirjoitinkin. Ajattelin että
kun emme moneen aikaan ole antanut mitään tietoa itsestämme, niin --
MIILI (joka Käen seuraamana on mennyt oikealle kun paketteja ruvettiin
aukaisemaan). Voi voi, jos täti kuolisi, niin sitten me tulisimme
rikkaaksi!
AMELIE. Kuinka sinä noin, Miili --?
BERTHA (nauraen). Suoraa puhetta, hahaha!
MIILI. Niin no, kun pappa aina valittaa kuinka surullista se on että
täti on niin vanha ja kivulloinen, niin olisihan se parasta että täti
parka saisi muuttaa taivaaseen ja pappa pääsisi huolistaan ja sitten
olisivat molemmat tyytyväiset.
AMELIE (Miilille). No, jos sinä tädin kuolemata rupeat odottamaan, niin
kyllä saat olla kärsivällinen. Kyllä hän elää kauvemmin kuin me kaikki
tässä, se vanha höpsäkkä, siitä voit olla varma.
VILANDER. Niin niin, emmehän me tädin kuolemata toivo, mutta
luonnonlakien mukaan, niin -- --
MIILI. Katsos eikö tämä bluussikangas ole ihmeen viehättävä, Yrjö? Eikö
se minua vaateta --?
(Tarkastellaan ostoksia ja keskustellaan äänettömästi.)
VILANDER (menee Hamarin luo). No, joko sinä kävit? Mitenkä onnistui?
HAMARI (tulee Vilanderin kanssa etunäyttämölle). Enpä tuo juuri
minkäänlaisia hauskoja uutisia.
VILANDER. Bakk?
HAMARI. Melkeinpä. Menin ensin Karjalan pankkiin. Ei ollut väkeä
ollenkaan. Hiljaisuus vallitsi. Vedin esille paperimme ja hiljaisuus
kävi jos mahdollista vielä juhlallisemmaksi. »Niin, kyllähän meillä ei
ole mitään näitä nimiä vastaan -- eikä se summakaan ole niin suuri --
mutta kun olemme päättäneet ettei nykyään ollenkaan osteta yksityisiä
papereita, niin -- -- Olkaa hyvä ja tulkaa takaisin parin, kolmen
kuukauden perästä, niin saamme sitten nähdä jos -- --» Selvällä suomen
kielellä se olisi tietysti kuulunut näin: Teillä on jo täällä niin
monta yhteistä paperia, menkää hiiteen elkääkä enää näyttäkö naamaanne
täällä.
VILANDER. Peeveli! No entäs sitten?
HAMARI. Sitten menin Maalaispankkiin. Täällä oli väkeä kaikenlaista.
Ihmiset häärivät ja papattivat. Viipyi kotvasen aikaa ennenkuin voin
paperimme antaa. Pääpöpö omassa persoonassaan otti sen vastaan.
VILANDER. No, mitä hän sanoi?
HAMARI. Käänteli sitä verkkaan sormiensa välillä, veti pukinpartaansa
ja sanoi hymyillen: Taitaa olla herrojen aikomus myydä tämä paperi
pankille. Surkuttelen ett'emme voi ryhtyä tähän kauppaan.
VILANDER. Pirullista! No, se on hänen kaltaistansa.
HAMARI. Mutta rehellistä peliä. Ei antanut aihetta minkäänlaisiin
illusiooneihin. No, sieltä vaelsin Pääkaupungin pankkiin. Siellä oli
vähemmän väkeä, että heti sain asiani toimitetuksi. -- »Niin, no,
kyllähän nimet ovat tunnettuja». -- Sen kyllä luulen kun meillä
on siellä viisi paperia entuudestaan -- »mutta tämmöisiä
virkamiesvekseleitä ei juuri mielellään osteta» -- mikä virkamies minä
olen? Siviili-insinööri -- »mutta jos hankkisitte tänne kolmanneksi
jonkun affäärimiehen, niin voisimme ehkä» j.n.e. -- Niin no, siinä on
tulos näistä operationeista. Mitä appivaari nyt aikoo tehdä?
VILANDER. Vai kolmas nimi, jahah, jahah. Mutta mistä sitä juuri
nyt -- --? No, täytyy miettiä. Sitä paitsi minulla on toinenkin tuuma
varalta. Puh, puh, kun hikoilen, puh puh! -- Eikös nyt kukaan ihminen
tiedä onko Hentunen käynyt täällä?
KAHDEKSAS KOHTAUS.
FIINA. EDELLISET.
FIINA. Köksä käski sanomaan, että kyllä rouva voi tulla jo.
AMELIE. Jassoo, no se on hyvä.
(Nousee.)
FIINA. Ja sitten kävi vahtimestari hakemassa asessoria ja lupasi tulla
takaisin vähän ajan perästä.
VILANDER. Jahah, jahah. Hyvä! Oikein hyvä!
AMELIE. No, tulkaa nyt tytöt! (Vilanderille.) Mitä tärkeitä asioita
sulla on tuolle Hentuselle kun sinä niin -- --?
VILANDER. Mitäkö tärkeitä -- --? Virastoasioita tietysti -- mitä
muuten. Pyydän häntä samassa tulemaan huommenna passaamaan.
AMELIE. Niin, sehän on luonnollista. Ukko on kyllä jo vähän kömpelö,
mutta onhan hän muuten tottunut serveeraamaan. (Käelle, joka on ottanut
hattunsa). No, täytyykö Yrjönkin jo lähteä?
KÄKI. Sehän on tietty. Virastoaika!
MIILI. Voi voi, sitä virastoa kuinka minä sitä vihaan. Minä tulen
saattamaan sinua tampuuriin.
KÄKI. Hyvästi!
(Yleinen jäykkä kumarrus.)
VILANDER. Hyvästi, hyvästi! Tulen perästäpäin kun vaan muutan vähän
päälleni.
AMELIE. Mutta muista, ensin se viinilista.
YHDEKSÄS KOHTAUS.
VILANDER. HAMARI.
VILANDER (aikoo mennä vasemmalle, mutta kääntyy takaisin). Mutta se on
totta. Oletko jo puhunut Berthan kanssa?
HAMARI. En ole vielä saanut tilaisuutta.
VILANDER. Niin, onhan tämä nyt hyvin ikävä asia, hyvin ikävä asia. Eikö
sitä nyt millään muotoa voisi muulla tavalla järjestää?
HAMARI. Minä luulen että hän itsekin sitä haluaa.
VILANDER. Jaa jaa, ne naiset, ne naiset! Kuka heitä ymmärtää? Ja se
skandaali sitten, joka siitä syntyy!
HAMARI. Mutta sehän on nykyään aivan modeernia, appi hyvä.
VILANDER. No, tee kuinka tahdot. Sinä olet liika hyvä hänelle, sen
sanon vaikka hän on oma tyttäreni. Toivon ettei ystävyytemme tästä
syystä tule rikkoutumaan. Jäätkö tänne?
HAMARI. Minä odotan häntä täällä.
VILANDER. Jahah, jahah, tee niin.
(Vasempaan).
KYMMENES KOHTAUS.
HAMARI. KÄKI.
HAMARI. Ukko parka, olet sinäkin joutunut kaikenlaisiin ikävyyksiin!
KÄKI (päällystakissa, raottaa tampuurin ovea ja tulee sisään kun näkee
että Hamari on yksin). Kuulkaapas herra insinööri! Sanokaapas minulle,
kuinka se oikeastaan on asessorin affäärien laita?
HAMARI. Mitä varten te minulta sitä kysytte?
KÄKI. No, kun te kuulutte perheeseen ja nähtävästi olette asioissa
hänen kanssaan, niin tahtoisin kuulla teidän mielipiteenne.
HAMARI. No, minun mielipiteeni on se että ne ovat huonolla kannalla.
Mutta ettehän te mennyt tyttären kanssa kihloihin rahojen vuoksi.
KÄKI. Ei suinkaan, kuinka te niin voitte puhua? Mutta jos nyt jotain
tapahtuisi, esimerkiksi konkurssi, niin sehän vaikuttaisi huonosti
hänen prestiisiinsä ja ylennykseensä.
HAMARI. Se on tietty. Ja teidän prestiissiinne myöskin. Eikö niin?
KÄKI. Tietysti, aina vähän.
HAMARI. Niin, sillä hänen suosituksistaan olisi silloin vähempi hyötyä,
vai mitä? Olette menetellyt hiukan varomattomasti herra herasöötinki.
Olisitte ensin hankkinut otteen konttorikirjoista ennenkuin tyttöä
pyysitte.
KÄKI (äreästi). Minun täytyy sanoa että tämä on vakava asia eikä tässä
ole naurulle sijaa.
HAMARI. Päinvastoin. Kaikki me olemme naurettavia. Vaikka kuinka
peittäytyisimme arvokkaisuuden viittaamme, niin se inhimillinen
luonnollinen hassutus aina pistää esille, vaikka tosin emme itse sitä
aina huomaa.
KÄKI. Jos tuo on tarkoitettu minulle, niin valitan etten sitä ymmärrä.
HAMARI (kohottaa olkapäitään). Niin, siinähän se juuri onkin.
KÄKI. Herra insinööri, tämä on sopimatonta -- tämä on -- Hyvästi!
(Menee kiivaasti.)
HAMARI. Adieu, mon frere! Ja tuohonkin tomppeliiniin ja
tsjinovnikkasieluun on tuo pikku Miili rakastunut! Sekin kuuluu niihin
elämän hassutuksiin.
(Menee ottamaan sanomalehden hyllyltä.)
YHDESTOISTA KOHTAUS.
BERTHA. HAMARI.
BERTHA (joka ei huomaa Hamaria). Hyvä että hän meni. Missä hattuni? Kas
tässä.
(Ottaa hattunsa ja aikoo mennä.)
HAMARI (tulee esille). Jos minua tarkoitat, niin kyllä minä vielä olen
täällä. (Pieni paussi.) Ja koska nyt kerran sattumalta olen
tilaisuudessa puhua kahdenkesken kanssasi, niin käytännöllisenä miehenä
sen käytän ja puhun suoraan kuin tapani on. -- Niinkuin ehkä olet
huomannut, niin suhde välillämme on jo kauvan ollut jokseenkin kylmä ja
yhä kylmentynyt, että se nyt jo voi olla noin 40 asteen paikoilla.
Kahvikuppeja emme vielä ole heittäneet toistemme silmille, mutta riita
ja kina on usein käynyt fortissimossa. Sinua en siitä syytä. Meillä on
kumpaisellakin vikamme ja ominaisuutemme. Työni päätettyä minä pidän
rauhallisesta kotielämästä, se on minun omituisuuteni. Sinä taas
ulkomaailman loistosta ja huumauksista, se on sinun omituisuutesi. Me
siis nähtävästi emme oikein sovi toisillemme, me menemme eri teitä. Ja
luuletko sinä että nuo tiet milloinkaan yhtyvät? Sanoppas lystin
vuoksi.
BERTHA (kylmästi). Eipä se siltä näytä.
HAMARI. No, sittenkai se on jokseenkin järjetöntä ja turhaa jatkaa tätä
rinnakkaista vaellusta vai kuinka?
BERTHA. Tarkoitatko eroa?
HAMARI. Niin, kyllä minä tarkoitan eroa.
BERTHA. Saanko luvan kysyä, eikö siihen ole mitään muuta syytä kuin se
ettemme sovi toisillemme, niinkuin sanoit?
HAMARI. Minusta siinä on jo kylliksi syytä.
BERTHA. Eipä taida ollakaan. Uskallankohan sanoa sen oikean syyn?
HAMARI. Mielelläni minun puolestani. Olen todellakin utelias.
BERTHA. Oh, elä tuossa ole olevinasi. Sinä olet mustasukkainen, siinä
kaikki.
HAMARI. Erehdys. Mustasukkainen en ole. Mustasukkaisuus perustuu
rakkauteen, mutta minä en rakasta sinua.
BERTHA. Hävytöntä!
HAMARI. No, rakastatko sinä minua?
BERTHA (pienen paussin jälkeen). En, en, tuhatkertaa en.
HAMARI. Niin no, katsos nyt! Mitä se sitten hyödyttää pitkittää
tämmöistä yhteiselämätä, josta meille molemmin puolin on vaan harmia.
Minä sen vuoksi olen ajatellut näin. Matkustan pois pitemmäksi ajaksi.
Olen nimittäin hakenut toisen paikan kaukana täältä ja paljon
mahdollista että sen saankin. Sinä panet sitten Viralliseen lehteen
ilmoituksen siitä tavallisesta »vuoden ja yön kuluessa» -- minä en
saavu, ero on laillisesti vahvistettu ja minut tuomitaan maksamaan
sinulle niin ja niin paljon vuotuista korvausta ja -- --
BERTHA. Ettet häpeä! Maksaa minulle kuin mille tahansa
rakastajattarelle, josta ei enää huoli.
HAMARI. Sinä erehdyt taas, mehän olemme kristillisessä avioliitossa,
josta pappi garantteerasi meille niin paljon onnea ja siunausta. Mutta
muutenhan tuo korvausasia on vaan sivuseikka. Pääkysymys on nyt vaan
suostutko sinä minun ehdotukseeni?
BERTHA. En -- en suostu.
HAMARI. Et siis tahdo erota?
BERTHA. Tahdon, tahdon kyllä, mutta -- --
HAMARI. Mutta sinä odotat ensin kuinka asiat tulisivat muodostumaan.
Eikö niin?
BERTHA. Mitä sinä sillä tarkoitat?
HAMARI. Kuule, minä sanon vielä etten ole mustasukkainen. Sinä et ole
vielä ihan varma ihailijastasi, ja sen vuoksi sinä -- --
BERTHA. Kuinka sinä uskallat -- --!
HAMARI. Elä nyt näyttele, vaan kuule mitä minä sanon. Niin pian kuin
saan varmuuden teidän oikeasta suhteestanne, niin se olen minä, joka
pyydän eroa. Sen nyt sanon tässä kaikessa ystävyydessä. Päätä siis!
BERTHA. Minä halveksin sinua.
(Aikoo mennä.)
HAMARI (ottaa häntä käsivarresta). Päätä ensin.
BERTHA. Ai, ai, aijotko sinä minua tappaa!
HAMARI (työntää hänet luotaan). No syytä itseäsi sitten!
BERTHA. Kyllä se nyt on viimeinen kerta kuin minä tämmöistä -- --!
(Menee).
KAHDESTOISTA KOHTAUS.
MIILI. HAMARI. VILANDER.
MIILI. Voi, voi, oletteko taas riidelleet --! (Koputtaa Vilanderin
ovelle.) Pappa pappa, nyt vahtimestari on täällä.
VILANDER (ulkopuolella). Hyvä! Tulen heti. Pyydä häntä sisään.
MIILI. Mistä te nyt taas -- --?
HAMARI. Keskustelimme vaan vähän vilkkaasti eräästä päivän
kysymyksestä. Mutta oletko sinä sitten aina yhtä mieltä sulhasesi
kanssa, Miili?
MIILI. Tietysti. Hän kun on niin viisas.
HAMARI. Vai niin. Minusta hän on typerä.
MIILI. Hyi, kuinka sinä sanot! Tänään olet oikein ilkeä, Niilo. Tule
nyt pois sopimaan Berthan kanssa, niin -- --
HAMARI. En, tarvitsen raitista ilmaa. Hyvästi!
(Vasemmalle.)
MIILI (yksin). Voi voi, kuinka heidän epäsopunsa on ikävä ja kuinkahan
se viimein loppuukaan.
(Ulos perältä.)
KOLMASTOISTA KOHTAUS.
VILANDER sitten HENTUNEN.
VILANDER (sisääntullessaan hänellä ei vielä ole nuttu täydellisesti
hihoissa). Lainata rahaa omalta vahtimestarilta, onhan tuo nyt vähän
nöyryttävää, mutta eihän siitä kukaan saa tietää. Kun nyt ukko vaan
suostuisi minun ehdotukseeni, se vanha kettu. Jos ei, niin on siihen
viimeiseen keinoon turvauduttava, vaikka se minua vähän peloittaa.
Mutta ei auta, rahaa minun pitää saada, muuten olen hukassa.
HENTUNEN (tampuurin ovesta). Täällä minä nyt olen, herra asessori.
VILANDER. Jassoo, Hentunen. No, astukaa sisään, astukaa sisään.
(Kävelee muutamia askeleita.) Frisches Wetter, niinkuin saksalainen
sanoo. Raitis ilma tänään.
HENTUNEN. Niin, käyhän siellä semmoinen kylmä viima.
VILANDER. Mutta Hentunen tulee nyt istumaan. Olkaa niin hyvä, kas tässä
tuoli.
HENTUNEN. Kiitoksia nöyrimmästi, kyllä minä seisonkin.
VILANDER (kävelee taas pari askelta; sitten pienen paussin perästä
keveästi ja luontevasti). No, onko Hentunen jo ajatellut sitä meidän
asiaa?
HENTUNEN. Niin, kyllähän minä, mutta -- --
VILANDER. Mutta?
HENTUNEN. Niin, tuota, katsokaapas nyt. Assessorin ei pidä
pahaksua -- mutta mitä hyötyä minulla oikeastaan olisi tuosta
henkivakuutuskirjasta?
VILANDER. Sepä kysymys! Jos minä sill'aikaa kuolen, niin saattehan
nostaa tuon summan. Kaikissa tapauksissahan minä kolmen kuukauden
kuluttua maksan teille takaisin nuo 2,000.
HENTUNEN. Hm, minun täytyy sanoa, minä en tätä asiata oikein ymmärrä.
Olen vanha mies ja nämä henkivakuutukset ovat semmoisia uuden ajan
keksintöjä, joista ei minun nuoruudessani tietty. Luulen sitä paitsi
että tekisin syntiä jos ottaisin vastaan tuon vakuutuskirjan.
VILANDER. Syntiä! Mistä syystä?
HENTUNEN. Olen köyhä mies, vallan köyhä, senhän kaikki tietävät, ja jos
nyt pienistä säästöistäni lainaan asessorille tämän summan, niin sen
teen ainoastaan sen hyvän ja ystävällisen kohtelun vuoksi, jota
assessori aina on minulle osoittanut.
VILANDER (tekee kieltävän liikkeen). Noo noo.
HENTUNEN (jatkaen). Mutta nämät 2,000 ovat minun oloissani paljon
rahaa, hyvin paljon rahaa, herra assessori, ja minä pelkään, että
minä haudan partaalla oleva vanhus suuressa heikkoudessani ja
levottomuudessani, kun tämä pantti on tämmöistä laatua, rupeisin
taivaasta rukoilemaan toisen ihmisen kuolemata -- teidän kuolemaanne!
herra assessori, josta Jumala varjelkoon. Eikö se olisi kauheata! Ja
sen vuoksi minä en -- --
VILANDER. Hahaha, kylläpä te otatte tämän vakavalta kannalta, Hentunen,
enkä tietysti voi luvata kuolla tällä ajalla, hahaha! Mutta jos ette
luota minuun, niin -- --
HENTUNEN. luotanhan minä, luotanhan minä -- eihän muuta voi tulla
kysymykseenkään. Mutta tämä tapa vaan tuntuu minusta niin
vastenmieliseltä. -- Puhuihan herra assessori eräästä toisestakin
pantista, jos oikein muistan.
VILANDER (säpsähtää vähän). Niin, siitä toisesta. (Rupeaa kävelemään.)
Te ette siis pidä tuota vakuutuskirjaa vastaavana panttina?
HENTUNEN. Kyllä kyllähän -- miks'ei. Mutta kuten jo sanoin, niin -- --
herra assessorin ei pidä tykätä pahaa, mutta -- --
VILANDER. No, olkoon menneeksi sitten, vaikka tämä on naurettavaa,
varsinkin kun ajattelee minun yhteiskunnallista asemaani. Mutta
rauhoittaakseni teitä, niin olkoon menneeksi vaan. Mutta muistakaa:
suurimmassa salaisuudessa ainoastaan, muistakaa se. Muutenhan voisin
joutua koko kaupungin pilkaksi, hahaha!
HENTUNEN. Ei se minun kauttani ilmi tule.
VILANDER. Onko teillä ehkä rahat mukananne, Hentunen?
HENTUNEN. Pistinhän ne tänne lompakkooni, jos niin että -- --
VILANDER. No, antakaa tänne. Minä kirjoitan teille pienen todistuksen,
niin asia on päätetty.
(Istuutuu pienen pöydän ääreen.)
HENTUNEN. Niin, kyllä minä semmoista pyytäisin.
VILANDER (kirjoittaa). »Täten todistan että -- --» (Viskaa kynän pois.)
Ei!
(Rupeaa kävelemään.)
HENTUNEN. No, jos ei assessorille passaa, niin en suinkaan minä -- --
VILANDER. Passaa! Miks'ei, passaahan se. (Istuutuu taas ja puhuu
kirjoittaessaan). Tuumin vaan että mikähän ajatus Hentusella on
minusta, kun tämmöisiin välipuheisiin ryhdyn -- mutta sattuuhan joskus
jokaiselle tämmöinen pikkuinen rahapula, varsinkin näinä ahtaina
aikoina, enkä minä muihin olisi kääntynytkään, mutta kun tunnen
Hentusen rehelliseksi mieheksi, joka voi säilyttää salaisuuden,
niin -- -- Kas tuossa, nyt se on kirjoitettu. Lukekaa se jos se kelpaa.
HENTUNEN (lukee selvällä äänellä). »Täten todistan, että minä
allekirjoittanut vahtimestari Kristoffer Hentuselta olen saanut
lainaksi 2,000 markkaa, josta kolmelta kuukaudelta maksan provisioonia
ja korkoa yhteensä 120 markkaa, sekä annan hänelle pantiksi salongin --
vierashuoneen -- ruokasalin ja sänkykamarin huonekalut, jotka kumminkin
vielä saan pitää luonani, mutta jotka hän minulta saa periä, jos en
määrättyjen kolmen kuukauden kuluessa suorita hänelle yllämainittua
rahasummaa 2,000 mk. Sanoo 2,000 mk. Helsingissä 1 p. Huhtik. 1908.
Pontus Vilander, asessori ja ritari.» (Kääntää paperin kokoon.) Kiitos,
se on oikein.
VILANDER (joka silläaikaa on kävellyt edes takaisin). No, onko
vahtimestari nyt rauhoitettu, hahaha.
HENTUNEN. Kyllä. Tässä olisi nyt rahat. Mutta assessorin ei pidä
suuttua jos minä edeltäpäin olen vetänyt pois tuon pienen provisioonin,
sillä -- --
VILANDER. Mitä? -- No, sehän on yhdentekevä -- aivan yhdentekevä.
(Ottaa rahat ja rupeaa niitä lukemaan).
HENTUNEN. Niin, ei muuten, mutta kun olen kuullut että niin on tapana
ja sen vuoksi että kaikki kävisi säännöllisesti -- --
VILANDER. Niin, kyllä me ymmärrämme toisemme, kyllä me ymmärrämme.
Hentunen voi olla aivan tyyni -- rahat kyllä maksetaan määräajalla. Vai
toivooko vahtimestari ehkä vielä saavansa loikoa päivällisuntaan minun
parhaimmalla sohvallani. En nyt sentään sillä voi teitä palvella,
hahaha! Mutta se on totta. Meillä on huomenna täällä pienet kemut, niin
että eiköhän Hentunen niinkuin ennenkin tulisi passaamaan, jos sopii?
HENTUNEN. Vai kemut! Kiitos, kyllä minä tulen siihen tavalliseen
aikaan. Niin no, hyvästi sitten, herra assessori!
VILANDER. No, hyvästi, Hentunen, hyvästi! (Lyö häntä olkapäille.) Se on
aina niin hauskaa nähdä vahtimestaria, aivan kuin kuuluisitte
perheeseemme. No, hyvästi hyvästi!
HENTUNEN. Hehehe, nöyrin palvelijanne, nöyrin palvelijanne!
(Menee.)
VILANDER (istuutuu). Uff! Tehty kuin tehty. Ei päästänyt minua
vähemmällä, se hävytön juutalainen. -- Niin, Kalle Petterin vekselin
saan nyt lunastetuksi, mutta nämä panttiluovutukset! Jos en ajoissa
niihin voisi hommata -- jos salaisuus tulisi ilmi! -- Järkeni seisoo
kun tuota ajattelen. Rikosasia, rikosasia, ei siitä pääse.
NELJÄSTOISTA KOHTAUS.
FIINA. VILANDER.
FIINA. Rouva käski sanomaan, että herra muistaisi tuon listan, josta
rouva -- --
VILANDER (nousee). Jahah jahah, viinilista! Tulen heti!
(Huolimattomasti.) No, onhan tässä vielä päiviä.
(Esirippu lankeaa.)
TOINEN NÄYTÖS.
Sama huone, mutta valaistu. Perältä kuuluu heikosti pianomusiikkia ja
joku tanssiva pari vilahtaa silloin tällöin oviaukon ohi. Kello on
noin 9 paikoilla illalla.
ENSIMÄINEN KOHTAUS.
AMELIE, LUNDSTRÖM, PAROONITAR, KAMARINEUVOKSETAR (kaikki
oikean puolisen pöydän ympärillä teetä juoden). SENAATTORI,
KAMARINEUVOS ja TUKKUKAUPPIAS vasemmalla, pöydän ääressä
teelasit kädessä. Peremmällä KAKSI NUOREMPAA HERRAA ja
VILANDER äänettömästi keskustellen sekä ottaen teetä, jota
HENTUNEN ja FIINA tarjoo ja sen tehtyä menevät perältä.
LUNDSTRÖM (jatkaa jotakin kertomusta). Niin, hyvät naiset, niin kuin jo
sanoin, mies oli itse auttamassa rouvaansa karkumatkalle. Heidän oma
hieno trillansa seisoi portin edessä ja kuski istui paikallaan kun mies
saattoi rouvaa ajopeliin, suuteli hänen kättään ja muistutti ettei
viipyisi kauvan. Mutta kun tullaan kaupungin ulkopuolelle, niin hyppää
kuski rouvan viereen, suutelee häntä ei kädelle vaan keskelle suuta,
hevoset panevat täyttä laukkaa -- ja aviomies istuu luultavasti vielä
tänäkin päivänä yhä pitenevällä nenällä odottamassa rouvaansa, jolle
hän niin kohteliaasti teki tämmöisen ystävällisen palveluksen. Hahaha!
PAROONITAR (hyvin vanha, korkkiruuvikiharat ohimoilla, hieno käytös,
keppi kädessä). Tres bien, tres bien! Mainiota, mainiota! Karkasi oman
kuskinsa kanssa. Muistan samallaisen tapauksen nuoruuteni ajoilta,
mutta silloin oli kuski valepukuinen kreivi. Tres piqvante, tres
piqvante!
AMELIE (nauraen). Niin, sillä kamreerilla on aina niin hauskoja
juttuja. Ja Italiaanko sitten menivät?
LUNDSTRÖM. Italiaan. Paavin siunausta pyytämään luultavasti, hehehe!
(Rouvat nauravat.)
KAMARINEUVOKSETAR. Ja mies joka ei mitään aavistanut! Hän ei sitten
muuta ansainnutkaan.
VILANDER (lähenee naisten pöytää). Saako kysyä mikä naisia niin
naurattaa -- --?
(Keskustelu jatkuu hiljaa.)
SENAATTORI (harmaa-partanen, pitkänlainen mies, arvokas käytös). Minun
käsitykseni mukaan, hyvät herrat, niin aseman parantumisesta ei
ainakaan nyt tällä hetkellä ole juuri paljon mitään toivoa. Täytyy vaan
kärsivällisesti ja tyynesti katsoa tulevaisuutta kohti.
KAMARINEUVOS. Niin, ne on ne kirotut puolueet, jotka pilaavat kaikki.
Meillä ei ole mitään luottamusta ulkomailla enää.
TUKKUKAUPPIAS. Krediitti supistuu supistumistaan, konkurssi konkurssin
perästä!
KAMARINEUVOS. Niin, se on totta, se meidän hyvä ystävämme Kalle Petter
on myöskin jättänyt sisään paperinsa. Sanotaan että hän tulisi
istumaan.
KAUPPIAS. Kyllä kai siinä perää onkin.
SENAATTORI (intresseerattu). Kalle Petter Johanssonko? Niin, kyllä minä
tiedän, hän joka ylläpiti sitä miss Kikkerikiitä Grand hotellin
varieteessä, eikö niin?
KAMARINEUVOS. Aivan oikein, herra senaattori.
SENAATTORI. Piffinen tyttö, kerrassaan piffinen tyttö!
(Keskustelua jatketaan hiljaa.)
VILANDER (yhtyy sill'aikaa tähän ryhmään).
KAMARINEUVOKSETAR. Kävimmehän me siellä viime talvena, mutta kun
tulimme Napoliin, niin oli siellä niin harvinaisen kylmä, että olimme
paleltua kuoliaaksi kun niillä raukoilla ei ole kunnollisia
kakluunejakaan, ja mieheni sanoikin, että kyllä se vanha sananlasku nyt
taitaa toteutua: nähdä Napolin ja sitten kuolla, hahaha! Mutta apropos
siitä, sinnehän se meidän nuori nerommekin, herra Jung, näinä päivinä
kuuluu lähtevän. Mitä paroonitar pitää hänen runoistaan?
PAROONITAR. Oh, paljon, paljon! Ranskalaisia esikuvia. Hänhän se on tuo
nuori mies, joka tanssii niin ahkerasti Berthan kanssa? Hänellä on
makua. Mutta Bertha onkin oikein viehättävä tänä iltana, oikein
viehättävä.
AMELIE. Oh, kuinka täti viitsii puhua!
LUNDSTRÖM. Meidän emäntämme onkin tunnettu koko Helsingissä kauneista
tyttäristään.
PAROONITAR. Niin, kohtahan jättää nuorempikin tyttäresi kotinsa, jos on
totta mitä eräs pikku lintu korvaani kuiskasi. Niin, tunnusta sinä
vaan.
AMELIE. En minä suinkaan siitä mitään -- --
KAMARINEUVOKSETAR. Amelie aikoo meitä surprenerata.
(Jatketaan hiljaa.)
VILANDER (seisallaan senaattorin vieressä). Eikö veli senaattori ole
siitä kuullut? Me nauroimme sille jutulle että olimme tukehtua. Se oli
kahden aikana yöllä. Porttieeri näki ystävämme kuinka hän hiipi
korridoorissa kuin mikähän valkoinen haahmu. Hahaha, hassu juttu,
hahaha!
SENAATTORI (hymyillen). Kyllä minä vähän muistan kuulleeni.
VILANDER. Lundström sen tuntee paremmin. -- Tuleppas tänne, Lundström.
Kerroppas veli senaattorille tuosta yöllisestä kohtauksesta Grand
Hotellissa -- sinä tiedät.
LUNDSTRÖM. Jos herra senaattori suvaitsee, niin -- --
(Istuutuu heidän pöytäänsä. Puhutaan hiljaa ja salaperäisesti.
Molemmat nuoret herrat ovat lähestyneet pöytää).
KAMARINEUVOKSETAR. Ja mieheni sanoo että herrassöötinki Käellä on suuri
tulevaisuus. Hän on tarmokas ja kunnianhimoinen ja säntillinen.
PAROONITAR. Hahaha! Niin, säntillinen! Hän tanssiikin niin vakavasti
kun hän laskisi askeleitaan ettei tulisi liian monta eikä liian vähän.
(Nauraa.) Pardon Amelie, kultaseni! Mutta emmekö mene saliin, se on
aina niin hauskaa nähdä nuorta iloista väkeä.
KAMARINEUVOKSETAR (nousee). Niin, menemme.
AMELIE (samoin). Saanko tarjota käsivarteni tädille.
PAROONITAR. Kiitos, kultaseni! Niin, vanhaksihan tässä tulee,
vanhaksihan tässä tulee. Kuka luulisi että minäkin -- --
HENTUNEN (joka on tullut ottamaan pois tyhjät teekupit, tyrkkää
vahingossa tarjottimellaan kamarineuvoksetarta). Ah, pyydän anteeksi,
pyydän nöyrimmästi anteeksi!
AMELIE (ankarasti). Kuinka vahtimestari nyt sillä tavalla -- --!
(Paroonittarelle.) Ukko on tullut vähän kömpelöksi, mutta vanhan tavan
mukaan me häntä vielä käytämme passaamassa. (Kamarineuvoksettarelle.)
Loukkasitko itseäsi, ystäväni?
KAMARINEUVOKSETAR. Ei mitään. (Miehelleen mennessään.) Tuletko tanssia
katsomaan, Reinhold?
KAMARINEUVOS (kärsimättömästi). Jälestäpäin, jälestäpäin -- --
PAROONITAR (Amelielle). Niin, minä muistan sen vielä kuin se olisi
tapahtunut eilen. Se oli anno -- annappas kun ajattelen -- anno 1860 se
oli -- enoni kreivi Pommerfeltin maatilalla -- un toujours garçon, se
vanha kreivi -- uuden vuoden aikana -- --
(Naiset katoavat).
TOINEN KOHTAUS.
VILANDER, SENAATTORI, KAMARINEUVOS, TUKKUKAUPPIAS,
LUNDSTRÖM, HENTUNEN ja kaksi herraa.
LUNDSTRÖM. Niinkuin sanottu, se oli ystävämme Kalle Petter eikä hänellä
ollut muuta päällään kuin yhtä ainoata vaatekappaletta, tuota ihan
välttämätöntä, jonka jo kätkyessä ollessamme oma mammamme puki
päällemme. Hahaha!
(Kaikki nauravat.)
SENAATTORI. Ei ole paha juttu!
KAMARINEUVOS. Mainiota!
KAUPPIAS. Saakelin hyvä!
VILANDER. Niin, eikö totta, siinä olisi oivallinen pala pilalehdelle ja
skandaalikröönikalle, hahaha! (Kysyy hiljaa jotain Hentuselta.) Jahah,
hyvä. -- Veli senaattori ja muut herrat, wistipöytä odottaa meitä,
(viittaa vasemmalle). Ehkä siis astumme sisään ja otamme pienen
robbertin. Olkaa hyvä! (Nuorille herroille.) Herrat ottavat tietysti
osaa, eikö niin?
MOLEMMAT HERRAT (kumartavat yht'aikaa kuin komennosta). Kyllä.
(Kaikki nousevat.)
LUNDSTRÖM. Minä en pelaa, tulen vaan katsomaan päälle.
VILANDER. Veli senaattori on niin hyvä!