Jälleennäkeminen.
Tohtori Edelstedtin kolmekuukautinen virkavapaus oli jo lähellä
loppuaan. Sekä hänelle että sisarellensa oli tämä aika ollut sanomaton
nautinto, sinä aikana oli sisaren terveys niin suuresti parantunut, ja
jokapäiväinen seurustelu kreivinna d'Osoglion kanssa, sekä kaikki se
viehättävyys ja jalous, jota olivat nähneet hänen ja Angelan seurassa,
oli vieläkin enemmän lisännyt tätä nautintoa.
Mutta nyt tuli tuo surullinen hetki, jona heidän piti erkaantuman.
Neiti Edelstedt saattoi tuskin nähdä Angelaa saamatta kyyneliä
silmiinsä; tuo nuori tyttö, joka hänen johdannollaan oli alkanut
kehittyä niin sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, oli tullut hänelle
äärettömän rakkaaksi, ja tytön saavuttamaa tilaa hänen sydämessään
olisi tuleva vaikeaksi täyttää, mutta kuitenkin hylkäsi hän kaikki
rukoukset, joilla kreivinna ja Angela ahdistivat häntä, jäämään heidän
luokseen seuraavaksi talveksi. Hänen veljensä oli hänelle lähin ja
rakkain maailmassa. Olla hänen luonaan sulostuttaakseen hänen elämäänsä
niinä lyhyinä välihetkinä, jotka hän saattoi omistaa perhe-elämälle,
oli neiti Edelstedtin suurin ilo, ja hän tiesi sen olevan
veljellensäkin suuren arvoisen; he olivat aina niin yhden mieliset;
ravintola-elämä, jonka niin monta nuorta miestä parhaana pitää, oli
tohtorille vastenmielinen, ja sisar oli sydämessään päättänyt ett'ei
milloinkaan häntä jättäisi niin kauan kuin terveys ja voimat riittivät;
siis pysyi hän tässä päätöksessään, niin houkuttelevaa kun se hänelle
muuten olikin suostua kreivinnan kutsumukseen. Tämä oli kuitenkin
luvannut myöhempään suvella käydä heitä katsomassa Ruotsissa, ja
tällä hauskalla toivolla vastaiseksi erkanivat ystävämme toisistaan.
Raskaalta tuntui Angelasta nähdä heidän lähtevän; hän oli kyllä
onnellinen rakkaan äitinsä kanssa ja koetti hellällä huolenpidollaan
palkita hänelle kaikki ne surulliset vuodet, jotka äitinsä oli
yksinäisyydessään viettänyt, mutta hän oli myöskin niin kiintynyt
näihin ystäviinsä, jotka hänen turvattomana lapsena olivat hoitoonsa
ottaneet, ja suuntaneet hänen mielensä elämän korkeampaa päämäärää
kohden, että kyyneleensä tulvasivat alas poskille hänen kuiskatessaan
heille viimeiset jäähyväisensä.
Mutta hänen äitinsä suuteli pois nuo kirkkaat pisarat, sanoen:
"rakastan sinua, lapseni, vieläkin enemmän sentähden että niin paljon
pidät näistä jaloista ihmisistä. Emme koskaan saata olla heille
kylliksi kiitolliset siitä, mitä ovat meille kummallekin tehneet!"
Oli muuan päivä heinäkuussa, kun tohtori Edelstedt ja hänen
sisarensa saivat ilon Ruotsissa omassa kodissaan vastaanottaa
rakkaat matkustajansa. Angelasta tuntui unelmalta muistellessaan
sitä päivää, jona hän sinne kannettiin, niin sairaana ja kurjana,
Pajatsoraukan yksinkertaisesta yliskamarista ja piti tulleensa toiseen
maailmaan, jossa jalommat henget häntä ympäröivät ja hoitivat. Kuinka
olivat kaikki siitä muuttuneet! Mutta koko hänen entinen elämänsä,
koetuksineen ja kärsimyksineen, oli aivan kuin taulu levittynä hänen
muistissaan, ja ensimäinen, jota hän kysyi, oli hänen isänsä, eli
isänään pidetty, Juho Bryngelson. Oliko hän vielä vankina tahi missä
hän oli? Mutta tohtori Edelstedt vastasi että hänellä siitä asti, kun
he kotiin tulivat, oli koko ajan ollut niin kiire että hänen oli ollut
mahdoton tiedustella häntä; kuitenkin koettaisi hän hankkia tietoja
ensitilassa. Luutnantti Holmers tulisi pian sinne ja hän voisi heille
tästä antaa tiedon. Tähän oli Angelan tyytyminen, vaikka hänestä
tuntui, ett'ei tohtori nyt ollut oikein kaltaisensa.
Parin päivän perästä aikoivat he tehdä pienen huviretken vaunuissa,
näyttääksensä kreivinnalle lähiseutuja ympäristöllä. Tohtori oli
hankkinut itselleen muutaman tunnin joutilasta aikaa, ja hauskalla
mielellä lähtivät he menemään. Tie johti hymyilevien laaksojen ja
viljavien kenttien lävitse, missä ruis oli kellastumassa ja apila
levitti punaisen tuoksuvan vaippansa. Kuljettiin Ekepyyn sivuitse,
sillä Elgenströmin perheestä ei ollut ketään kotona; he olivat kaikin
matkustaneet johonkin kylpypaikkaan.
Vähitellen tuli seutu autiommaksi ja jylhemmäksi, kalliot saivat
harmaan, pyöreämäisen saaristoluonteen, ja muutamassa tienkäänteessä
saivat he äkkiä nähdä meren. Angela hämmästyi, sillä hän ei luullut
sen olevan niin lähellä heitä. Nyt kulkivat he pienen kalastuspaikan
sivuitse, jonka pienet punaiset tahi harmaat huoneet olivat hajallaan
kalliolla, tahi ikäänkuin kohoutuivat merestä, ja kiville oli ladottu
pitkiä kiemuroita kuivattavia kaloja, jotka täyttivät ilman hyvin
vastenmielisellä löyhkällä.
Sitte tulivat he eräälle paremmin suojassa olevalle paikalle, jossa
muutamat tammet levittivät merituulien typistämiä oksiaan pienen töllin
ylitse, jonka akkunat olivat hopeakirkasta lahtea kohden. Edustalla
istui harmaatukkainen ukko kutoen verkkoa, ja hänen vieressään seisoi
pitkä nuorukainen, myöskin askaroiden jonkun kalastuskapineen kanssa.
Vähän matkan päässä tuvasta pysähtyivät vaunut ja seurue lähti ulos.
Naiset asettautuivat ruohostoon, mutta tohtori Edelstedt tarttui
Angelan käteen, vieden hänen vähän erikseen.
"Tunnetko tuota ukkoa, Angela?" sanoi hän.
Tyttö katsoi kysyväisesti häneen.
"Hän on Juho Bryngelson, kasvatusisäsi, jos siksi saan häntä kutsua.
Kreivinna d'Osoglio on pyytänyt minua pitämään huolta että hän saisi
suotuisat päivät vanhuudessaan, päästyänsä vankeudesta. Minä arvelin
että hän parhaiten viihtyisi meren rannalla; hän on kai jo unohtanut
vanhan salakuljetustoimensa, ja sitäpaitsi ei ole täällä mitään
tilaisuuttakaan siihen. Ostin siis tämän pienen mökin ja veneen
hänelle; muuan tänne muuttanut nuori sukulainen auttaa häntä, ja ukko
näkyy kyllä hyvin voivan. Nyt laskeumme me tähän viheriään ruohostoon
siksi aikaa, kun sinä menet hänen luoksensa puhelemaan hänen kanssaan."
Vapisevin askelin meni Angela istuimen viereen, jossa vanhus istui;
tuskin hän tunsikaan enää häntä, niin paljon oli hän vanhentunut
siitä kun he viimeksi tapasivat toisensa; hänen tukkansa oli tullut
jääharmaaksi, silmät näyttivät himeiltä ja kuoppaisilta, ennen niin
voimakas vartalonsa oli kyyristynyt kokoon, verevät ahavoittuneet
kasvonsa olivat keltasen vaaleat, häntä ei voitu enää kutsua _Mustaksi_
Jussiksi.
Silmänräpäyksen seisoi Angela hänen edessään; mutta hän katsoi alas
verkkoonsa, eikä huomannut häntä.
"Isäni", sanoi Angela sitte matalalla äänellä, "ettekö enää tunne
Elsaanne?"
"_Minun_ Elsaani", mutisi ukko, "missä hän on? Häntä ei ole milloinkaan
ollutkaan. Ja minä pidin kuitenkin hänen niin rakkaana. Se oli
julmasti, hyvin julmasti tehty, niin pettää minua."
"Niin se oli todellakin. Mutta Elsa löytyy kuitenkin ja vaikka hän on
saanut toisen nimen, on hänellä kuitenkin jälellä sama sydän. Isä, ette
saa hyljätä häntä. Katsokaa minua, minähän olen teidän Elsanne; vaikka
olenkin tullut vähän suuremmaksi ja voimakkaammaksi, vaikka vaatteeni
ovat hienommat, eihän se mitään tee; olen kuitenkin sama Elsa."
Silloin vasta katsahti vanhus ylös hänen kasvoihinsa, kuitenkin oli
katse lakastunut ja välinpitämätön. Mutta kun hänen luonaan oleva pitkä
nuorukainen tuli esiin, sanoen: "niin, toden tottakin on tällä hienolla
neidillä ihan täsmälleen meidän Elsamme silmät!" ja Angela huudahti:
"orpana Kalle! Se onkin hyvä että hän tulee auttamaan isää", niin
näytti ukon katse vähitellen kirkastuvan, hän otti tuon pienen pehmeän
käden silmänräpäykseksi omaan kovaan käteensä, mutta antoi sen kohta
pudota, otti lakin päästään, sanoen: "melkeinpä unohdin että olen ollut
kurja linnanvanki ja että te olette ylhäisen kreivin tytär, -- mutta
sinä olit kuitenkin kerran minun Elsani, minun oma, rakas Elsani!"
huudahti hän kiivaasti, kurottaen käsiään häntä kohden, ja nuori tyttö
heittäytyi tulvaavin kyynelin ukon rinnoille.
Kun he olivat vähän tyyntyneet, kertoi ukko tytölle kuinka hänen
käyntinsä olivat olleet ikäänkuin auringon säteitä hänen pimeässä
vankilassaan; ne olivat estäneet hänen mielensä kokonaan villiytymästä;
hän oli lukenut hänen lähettämiään kirjoja, koska ne tulivat _häneltä_,
huolimatta toverien pilkasta ja ilkkunaurusta; vihdoin olivat tohtori
Edelstedt ja saaristokersantti Holmers toimittaneet, että hän saisi
olla eri huoneessa sen lyhyen ajan, minkä hänen vielä täytyi siellä
olla. Mutta kun tohtori ja hänen sisarensa tulivat kotiin Italiasta,
kävivät hänen luonaan hänen yksinäisessä vankilassaan ja kertoivat
hänelle koko jutun hänen oman lapsensa kuolemasta, Elsan ajautumisesta
maalle laivahylystä, kuinka hänen oma vaimonsa ja kälynsä olivat
Elsan asettaneet hänen kuolleen lapsensa sijaan, kuinka tämä kaikki
oli tullut ilmi ja kuinka Elsa lopuksi oli löytänyt oman äitinsä,
rikkaan kreivinnan, niin tuntui hänestä kuten toivon viimeinen
ankkuri olisi häneltä otettu, kuten olisi hän menettänyt kaiken ilon
elämässään; sillä hänellä oli viimeisinä aikoina, ruvettuansa parempia
ajattelemaan, aina ollut lempiunelmanaan, että hän ja Elsa yhdessä
asuisivat jossakin pienessä töllissä, jossa hän olisi koettanut saattaa
hänen elämänsä iloisammaksi kuin ennen tuolla jylhässä Svartviikissä.
Nyt oli kaikki tämä turhaa, mutta kuitenkaan ei hänellä suinkaan ollut
mitään valittamisen syytä, sillä kreivinna oli ollut niin erinomaisen
hyvä ja lahjoittanut hänelle tämän pienen asunnon, jonne hän kohta
vankilasta päästyään oli muuttanut, ja oivallisen veneen. Ja Kallekin,
tuo hyvä poika, joka aina oli ollut uskollinen, oli muuttanut hänen
luokseen auttamaan häntä, mikä olikin varsin oikein, sillä ei hän
enää nähnyt eikä kuullutkaan niin hyvin kuin ennen. Näin tuli siis
olo hänelle vähän hauskemmaksi, kuin jos hän olisi aivan yksinään
oleskellut. Nyt tuntui hänestä niin hyvältä, nähtyään ettei Elsa,
sillä siksi saisi hän kai vieläkin häntä kutsua, ollut häntä kokonaan
unohtanut ylhäisten sukulaistensa vuoksi.
"Ah, ei", sanoi Angela, "kuinka saatoitte luulla sen olevan
mahdollista? Ja te, Kalle, teette sangen hyvin hoitaessanne
vanhaa isää; siitä on Jumala teitä siunaava." Tyttö tarttui niin
ystävällisesti nuorukaisen käteen, että hän punastui ilosta. "Minä
pyydän äidiltä lupaa saada lähettää teille hyviä kirjoja, joita
teidän on hauska lukea isälle, ja muutamia muita pieniä tavaroita,
jotka voivat saattaa huoneenne vielä hupaisemmaksi. Mutta kas,
tuolta tuleekin äiti itse tädin ja tohtorin kanssa. Oi, rakas äiti,
hyvät ystävät, kuinka olen kiitollinen kaikesta mitä olette tehneet
isäraukalle."
Juho Bryngelson katsoi hyvin arasti kreivinnaan, eikä tiennyt mitä
olisi hänelle sanonut, mutta kreivinna oli niin ystävällinen ja
kohtelias, että ukon ujous vähitellen katosi, hän rohkeni kiittää häntä
kaikesta mitä kreivinna oli hänelle tehnyt, ja puhua muutamin sanoin
omista tunteistaankin; hän sanoi katuvansa, ettei hän paremmin ollut
elämäänsä ja voimiansa käyttänyt. Mutta nyt tulisivat hän ja Kalle
kyllä viettämään rauhallisempaa elämää.
"Kalle saa hankkia itsellensä hyvän vaimon", sanoi tohtori Edelstedt,
"niin hän saa olla tyttärenä ukolle ja hoitaa häntä"; jonka jälkeen
Kalle punehtui ja naureskeli hämmästyneenä; mutta neiti Edelstedt'in
viittaamana tuli ajuri esille pari koria käsivarrella täynnä ruoka-
ja juomatavaroita; pöytä katettiin niillä, ja seura oli juuri
istumaisillaan pöytään, kun tohtori huusi: "Pysähtykää, ystäväni, minä
odotan toista vierasta, jok'ei vielä ole saapunut. Hiljaa, eikö jokin
ajanut tuolla?"
Samassa kuului pyöräin pärinää, pienet kiesit ajettiin oven eteen, ja
pitkä, leveäharteinen mies hyppäsi niistä alas.
"Tervetuloa, rakas herrani Holmers," sanoi tohtori; "me vietämme täällä
ystävyyden ja sovinnon juhlaa, eikä se olisi täydellinen ilman teidän
läsnäoloanne."
"Olen iloinen saadessani olla muassa", sanoi rannikkokersantti,
kumartaen naisille. Kun hän oli esitetty kreivinnalle, sanoi hän
Angelalle: "Pyydän tuhat kertaa anteeksi, että kerran niin pahoin
peloitin teitä, paras neitini; mutta onhan se tuottanut teille
onnea. Ja katsos tässä, rakas Bryngelson; olemme olleet vihamiehiä
monta vuotta, mutta nyt saatte mielellänne tarttua käteeni; tein
velvollisuuteni ja te olette sovittanut rikoksenne, ja niin on asia
selvitetty."
"Niin, herra luutnantti", sanoi salakuljettaja, "kiitos olkoon
Elsalleni ja näille hyville ystäville, että olen vihdoinkin käsittänyt
eläneeni rikollisesti ja hullusti; nyt olen vanha ja voimani ovat
murtuneet, mutta koetan elää enemmän mielevää ja jumalanpelkoa
osoittavaa elämää. Antakaa minulle kaikki se paha anteeksi, mitä olen
teille tehnyt."
Nuori, ja ennen aikaansa vanhentunut mies tarttuivat voimakkaasti
toistensa käsiin, ja iloisella sekä juhlallisella mielellä istuivat
he kaikki pöytään. Angela istui äitinsä ja Mustan Juhon välillä,
tätä lähinnä istui luutnantti, sitten neiti Edelstedt, Kalle ja
tohtori, ja harvoin on mikään puolinen maistunut paremmalta, kuin
tämä pienessä kalastajamajassa, samalla kun leyhkeät merituulahdukset
virtasivat sisälle avonaisesta ovesta ja aaltojen kuohu piti suloista
päivällis-soittoa.