Ikuinen kaupunki.
Rooma! Kummallisin tuntein astuivat matkustajamme ensin tuohon
maailman mainioon kaupunkiin, jossa on niin äärettömän paljon huomiota
herättävää sekä sielulle että silmille. Kreivinna d'Osoglio meni kohta
Angelan kanssa appivanhempansa luokse. Hänen mielensä paloi antaa
heidän nähdä kuinka tyttö oli isänsä näköinen, tämä yhdenkaltaisuus
miellytti yhä enemmän hellää äitiä. Angela oli nyt niin kiintynyt
äitiinsä, että hän tuskin hetkeksikään tahtoi erota hänestä; hän
kaiheksui vähän noita vanhoja isänvanhempiaan; tultuansa heidän komeaan
huoneesensa, ja nähdessään tuon iäkkään pariskunnan loistavissa
vanhanaikaisissa puvuissaan, istuvan kumpikin korkeassa nojatuolissaan,
tykytti hänen sydämensä tuskallisesti ja hän olisi mielellään juosnut
tiehensä, jos olisi saanut luvan. Mutta vanhukset nousivat hitaasti ja
astuivat pari askelta miniäänsä vastaan, syleilivät häntä ja suutelivat
hänen otsaansa.
"Tässä", sanoi kreivinna värisevällä äänellä, vetäen Elsan esiin, joka
oli piiloutunut hänen taaksensa, "tässä on Fernandoni tytär."
Vanha kreivinna purskahti itkemään; kaikki jäykkyys oli kadonnut, sekä
hän että miehensä likistivät tuota nuorta tyttöä rintaansa vasten, he
itkivät ja nauroivat vuorotellen, puhelivat Fernandosta, että hän oli
niin rakastettava ja kuinka Angela oli isänsä muotoinen. "Ah niin, ihan
hänen silmänsä", sanoi isän-äiti; "ja hänen suunsa sitte! Katsopas kuu
hän hymyilee!" sanoi iso-isä, "niin, hän on oikea d'Osoglio, siitä ei
voi kukaan erehtyä."
Alussa Angela vähän ujoksui kaikkia näitä huomautuksia, mutta hän
tottui niihin, ja hetkisen kuluttua oli hän aivan kokonaan kotiutunut
vanhusten luona, jotka päivän päästänsä tahtoivat kestitä häntä
konvehteilla ja jos jonkinlaisilla makeisilla.
Mutta mieluimmin oli hän toki aina äitinsä tahi neiti Edelstedtin
ja hänen veljensä luona. Hän nautti, melkein tietämättänsä, siitä
jalostuttavasta vaikutuksesta, jonka tosi kristillisellä pohjalla
lepäävä korkeampi sivistys tekee ihmiseen. He olivat käyneet
kärsimyksen koulun; he olivat "pesneet vaatteensa ja ne Karitsan veressä
valkaisneet", nämät kaksi naista, joihin Angela veren ja rakkauden
siteillä oli niin kiintynyt, ja heidän omansa ollessaan oli hän
onnellinen.
Aamupäivät vietettiin kaiken tuon loiston ja jalouden katselemisessa,
jota Roomassa on nähtävänä paljon enemmän kuin missään muussa
kaupungissa maailmassa. Sillä Rooma on ikäänkuin elänyt kolme elämää.
Ensin vanha, ankara tasavalta, josta Rooman Forumi, Kapitoliumi
ja vanhemmat temppelit ovat näytteenä; sitten keisari-aika
ylellisyyksilleen ja tapain turmeluksineen; mutta niinkuin sairas
puukin usein kasvaa runsaimmin kukkia, niin näemme tältäkin ajalta
semmoisia uhkeita rakennuksia, kuin Colosseumi, voittoportit, Cesarien
palatsi y.m. Mutta vielä kolmannen kukoistusaikakauden oli Rooma
näkevä, nimittäin kristillisyyden aikakauden, jolloin Pietarin kirkko
rakennettiin, jolloin Rafael ja Mikael Angelo maalasivat mainiot
taulunsa, joiden vertaa ei milloinkaan ole löydetty, ja jolloin sinne
kokoontui äärettömän paljon muidenkin taiteilijain mestarituotteita.
Tämä kaikki oli nyt tuleva matkustajiemme katseltavaksi, ainakin t:ri
Edelstedtin ja Angelan, jotka olivat väsymättömät.
Nykyään elävienkin taiteilijain työpajoissa käytiin, mutta nuorta
Elgenströmiä ei kuulunut mistään, he eivät tienneet oliko hän
matkustanut kotiin tai niissä hän oli.
Eräänä päivänä kävivät matkustajamme näyttelyssä, jossa oli nuorempien
taiteilijain teoksia; näistä oli Akademia dell'Arte antanut
muutamille palkinnon. Neiti Edelstedt oli juuri katselemassa muutamia
akvarelliluonnoksia, kun Angela äkkiä punottavin poskin tuli hänen
luokseen, sanoen: "rakas täti, tulkaapas katsomaan mitä minä olen
nähnyt tuolla sisällä."
Hän vei hänen toiseen huoneesen, jossa kuvanveistoteokset olivat
näytteillä, ja osoitti erästä keittosavesta tehtyä korkokuvaa, joka oli
saanut kunniapaikan; se esitti kivistä rantaa, jossa oli kaksi kaunista
naisolentoa keveissä kalastajapuvuissa; toinen seisoi ristissä käsin,
toivottoman surun ilmaus kasvoilla; toinen oli polvillaan, nostaen
pientä lasta korista, jonka myrskyiset aallot olivat rannalle ajaneet;
odottamaton ihastus kuvautui hänen toiseen naiseen käännetyissä
kasvoissaan; takapuolella näkyi majakka ja laivahylyn pirstaleita
uiskenteli merellä. "Palkittu" oli suurilla kirjaimilla luettavana sen
yläpuolella.
"Hämmästyttävä!" sanoi neiti Edelstedt, hetkisen sitä katseltuaan.
"Tuntuuko tädistä, että se kuvaa tapauksen jotakuinkin hyvin?" kuului
tuttu ääni sanovan heidän vieressään.
"Herra Elgenström!" huudahti Angela.
"Niin; aina siitä asti kun kohtasimme toisemme Florensissa, on pyörinyt
päässäni, että olisin esittävä tämän kohtauksen, olen työskennellyt
sen kanssa suurimmassa hiljaisuudessa, niin ettei kukaan ole siitä
mitään tietänyt, ja ilokseni ja kummastuksekseni näen tänään sen olevan
katsottu ansainneeksi akateemian suuren hopeamitalin."
Samassa tuli kreivinna esiin, kummastellen mihin toiset olivat
joutuneet; nähdessään korkokuvan, joka esitti hänelle niin tärkeää
tapahtumaa, tulivat kyyneleet hänen silmiinsä. Sydämellisen lämpimästi
tarttui hän nuoren taiteilijan käteen, pyytäen hänen mitä pikimmin
muodostamaan sen marmoriin hänelle; liikuttavine muistoineen olisi
se oleva suurimpana koristuksena hänen huvilassaan. Tämän lupasi
taiteilija mielihyvällä; hymyillen sanoi hän sen olevan suurimman
tilauksen mitä hän oli saanut, ja toivoi sen olevan useampien
muiden enteenä; "mutta", jatkoi hän, kääntyen neiti Edelstedtiin,
"alkuperäisen olen aikonut täti Eleonorelle, jos tahdotte sen pitää
hyvänänne; teillekin, joka olitte tämän pienen löytölapsi-raukan äitinä
ennenkuin hän oli niin onnellinen että löysi oman äitinsä, saattaa tämä
muistorikas tapaus olla miellyttävä. Neiti Angela on useammat kerrat
ollut mallina minulle; nyt on hän sen tehnyt tietämättänsä!"
Neiti Edelstedtin liikutetulla sydämellä kiittäessä tästä kalliista
lahjasta, seisoi Angela hiljaa ja miettivänä kuvan edessä; äkkiä sanoi
hän ikäänkuin unelmasta heräten:
"Niin, se on kaunis, sangen kaunis, mutta yhtä puuttuu vielä, ja sen
täytyy teidän luvata minulle lisätä siihen."
"Ja se on?" kysäsi Alpi.
"Saatte asettaa sen alle tämän kirjoituksen:
"On linna luja Jumala;
Kaikessa hädäss' auttaja."
"Nämät ovat ne sanat, jotka aallot minulle lauloivat, ollessani
kaikkien ihmisten hylkäämänä, ja kuinka ovatkaan nämät sitte
toteutuneet! Ne tulevat olemaan mielilauseenani koko elinikäni."