Spezzian lahdelma.
Matkalla makasi kreivinna enimmäkseen jonkunlaisessa horrostilassa,
mitään puhumatta ja tiedustelematta. Mutta heidän saavuttuaan
Spezziaan, ilmestyi kuume ja hän houraili paljon. Sydäntä särkevää oli
kuulla hänen puheitaan, sillä hän luuli aina makaavansa meren pohjassa,
aaltojen lyövän ylitsensä ja kauheiden elävien matelevan ympärillänsä,
uhaten niellä hänet. Silloin huusi hän sydäntä vihlaisevalla äänellä
miestään ja lastaan ja hapuili usein kaulassaan olevaa mustaa nauhaa,
ikäänkuin olisi hän hakenut ryövättyä medaljonkiaan. Sillä välin puhui
hän useampia kieliä, ranskaa sekä englanninkieltä ja välin kuuli
tohtori Edelstedt hämmästyksekseen hänen puhuvan ruotsiakin, vaikka
hyvin murteellisesti. Tohtori oli katsonut parhaaksi viedä hänet
Spezziaan sekä ottanut hänelle huoneen samassa hotellissa, kuin hän ja
sisarensakin asui. Väsymättömästi piti tohtori huolta sairaasta; ei
kukaan saanut tulla häntä lähelle, paitsi hän itse ja kamarineitsyt,
joka sairasta hoiti, ettei hänen lepoaan olisi häiritty.
Kun tämä kuume-tila oli kestänyt pari päivää, vaipui kreivinna
syvään uneen, joka luultavasti oli taudin käännekohta, sillä hänen
herättyään näkyi vaara olevan kaikki ohitse ja voimansa lisääntyivät
huomattavasti, jotta hän pian saattoi jättää sängyn ja tämän pimeän
huoneen, jossa hän tähän asti oli oleskellut.
Nyt tahtoi tohtori valmistaa hänelle jotakin odottamatonta. Hän oli
häntä varten tilannut mitä kauniimman huoneen hotellissa, jonka
palkongilta ja kolmesta suuresta alas laattiaan asti ulottuvasta
akkunasta oli loistava näkyala Spezzian lahdelman tummansinisille
laineille ja sitä ympäröiville ihanoille rannoille.
Muutamana auringonpaisteisena aamuna vietiin kreivinna tähän huoneesen.
Tohtori tuki häntä toisesta kädestä, Rosina, kamarineitsyensä,
toisesta. Hän pantiin sohvalle akkunan vastapäätä ja tohtori meni
aukasemaan luukut. Minkälainen näkyala nyt kohtasikaan heidän
katsettaan! Edessään lepäsi meri, välkkyvänä kuni puhtaat timantit,
raittiissa aamutuulessa, joka muodosti veden sieviin aaltoihin, joilla
laivat tanssivat vallattomina ja iloisina, jättäen taaksensa pitkiä
lumivalkeita vahtovakoja. Tohtori Edelstedt katsahti sairaasen, hän
luuli tämän näytelmän vaikuttavan hänessä uutta eloa, mutta hänen
suureksi hämmästyksekseen piti sairas kätensä silmillään, käänsi päänsä
poispäin, huudahtaen tuskallisimmalla äänellä: "Oi, ei, ei, tätä en voi
katsoa! Ottakaa pois minut täältä. Voi, kun on kauhistavaa; tänne en
voi jäädä, se on mahdotonta!" Hän kätki päänsä tyynyihin, hän kuului
nyyhkyttävän, ja koko ruumiinsa vapisi väkinäisesti.
Tohtori Edelstedt katseli ällistyneenä sairastaan; hetken aikaa käveli
hän sanaakaan sanomatta edestakaisin huoneessa, sitte asettautui hän
kreivinnan eteen ja sanoi vakaasti ettei käy laatuun antaa siten
myöten tunteilleen; niitä vastaan on taisteltava; sillä jos annetaan
semmoisten hermoispuuskausten päästä valtaan, tulee pian sekä sielu
että ruumis kykenemättömäksi mihinkään ponnistuksiin.
Kreivinna d'Osoglio piti vielä silmänsä kiinni, mutta kuunteli nöyrästi
lääkärin neuvoa ja pyysi häneltä anteeksi nähtävästi vallatonta
käytöstään; jos hän jätettäisi yksinään hetkiseksi, lupasi hän koettaa
tointua ja koota voimiaan, sitten selittääkseen tohtorille syyn
omituiseen menettelyynsä; hän ei saattanut muuta kuin uskoa tohtoria
pitävän sen anteeksi annettavana, niin lapselliselta kuin se nyt
hänestä näyttikin. Itkusilmin vaipui hän takaisin sohvalle ja tohtori
jätti hänen kahdenkesken Rosinan kanssa.
Iltapäivällä tuli hän takaisin sisarensa kanssa, joka halusi käydä
signoraa katsomassa. He tapasivat hänen samassa huoneessa, istuvan
sohvalla, joku ompelus kädessään; silmänsä olivat vielä punaiset,
mutta hän näytti lempeältä ja tyyneeltä ja kun he olivat puhelleet
hetkisen ja hän oli lämpimin sanoin ilmoittanut kiitollisuutensa
kaikesta heidän hänelle osoittamastaan hyvyydestä, kääntyi hän tohtorin
puoleen ja sanoi olevansa velvollinen antamaan hänelle selityksen
oikulliselta näyttävästä käytöksestään, ja vaikka kuinka kovasti se
häneen koskisikin, oli hän päättänyt sen kohta tehdä. Hän tunsi itsensä
voimakkaammaksi ja tohtorin sanat olivat syvästi häneen vaikuttaneet,
hän tahtoi taistella tunteitaan vastaan. "Aukase, Rosina, akkuna, jotta
raitis merituuli pääsee vahvistamaan minua", sanoi hän; "istukaa,
ystäväni, minä tahdon kertoa teille elämäkertani."
"Olette varmaan kummastelleet kuullessanne minun välin puhuvan muutamia
ruotsalaisia sanoja, mutta isäni oli ruotsalainen, vaikka hän oli
tullut naimisiin italialaisen naisen kanssa; hän oli nimittäin Ruotsin
konsuli Roomassa, mutta kuoli minun vielä aivan nuori ollessani. Äitini
eli ainoastaan muutaman vuoden hänen jälkeensä; hän kuoli kohta sen
jälkeen kun minä olin mennyt naimisiin jaloimmalle, rakastettavimmalle
miehelle, nimeltä Fernando d'Osoglio, rikkaasta ja arvossa pidetystä
perheestä Roomassa. Hän rakkaudessaan ikäänkuin kantoi minua sylissään
ja minä jumaloin häntä; ei milloinkaan ole löytynyt onnellisempaa
avioliittoa, vaikka tämä onnellisuus valitettavasti tuli sangen
lyhyeksi.
"Meillä oli pieni poika, mutta hän kuoli muutaman kuukauden vanhana.
Sitte sain tyttären, Angelani; ah, hän on nyt enkeli taivaassa. Hän oli
aivan pieni vielä, kun Tukholmassa asuva isäni kaksoisveli sairastui
kovasti, ja lähetti meille niin sydämellisen ja hartaan toivomukseni
saada nähdä minua, veljensä ainoata lasta, ennen kuolemaansa, että me
päätimme tehdä tuon pitkän matkustuksen pohjoiseen, ja lastani kun en
saattanut jättää, otimme hänen mukaamme.
"Oleskelimme muutaman viikon Tukholmassa, kunnes setäni kuoli, ja
Syyskuu oli jo tullut, kun olimme matkalla Göteporiin, sieltä
lähteäksemme laivalla Kööpenhaminaan.
"Kauan emme vielä olleet merellä olleet ennenkuin rupesi kovasti
tuulemaan ja pian alkoi mitä hirvein myrsky. Yö oli pilkkopimeä,
sitä valaisi ainoastaan salamat, jotka verhoivat taivaan ja meren
kansoittavalla loistollaan. Ei kukaan uskaltanut mennä alas,
seisoeltiin tahi levättiin kannella huolestuneissa ryhmissä, usein
mahtavien hyökyaaltojen valelemina. Kerran kuulin kapteenin sanovan,
ettei hän voinut käsittää, missä hän oli; hän piti majakan olevan
läheisyydessä, mutta koska sitä ei näkynyt, oli hän kai erehtynyt
suunnalta, nyt oli hän kokonaan neuvottomana, eikä tiennyt mihin
olisi laivaa ohjannut. Minä en saattanut seisoa, vaan olin polvillani
ja koetin pysyttäidä aivan lähellä miestäni; palavasti rukoillen
Jumalaa säästämään rakkahimpiani. Lapsemme makasi vieressämme pienessä
vahasilkillä verhotussa korissa, jonka olimme teettäneet matkaa varten,
leikkien huoletonna muutamilla liehuvilla nauhoilla; tämän näin
salaman valossa, imettäjä, joka piti koria, huusi sydäntä särkevällä
äänellä kaikkia pyhimyksiä. Samassa kuului äkisti hirveä ryskähdys,
tuntui kuin olisi laiva revennyt keskeltä kahtia, Fernando reväistiin
käsistäni, lapsi katosi, miten minun kävi, en tiedä, ainoastaan
hämärästi tahdon muistaa tarttuneeni kiinni johonkin minua kohden
uiskentelevaan esineesen ja että meri pauhasi ja aallot loiskivat
ylitseni. Kun vihdoinkin taas tulin tunnoilleni, nousi aurinko, kuni
kultainen pallo, pilvettömälle taivaalle, makasin pienellä saarella,
johon aallot olivat minut heittäneet; kaikkialla ympärilläni levisi
ääretön meri, vielä liikkuvana ja vahtoisena yöllisestä myrskystä,
maininki kävi korkealle ylös pienen kallion ympärillä ja peitti usein
minut suolaisella vainiollaan. Makasin siinä hetken aikaa tuskin voiden
liikuttaa itseäni ja odotin kuolevani ja taas pääseväni Fernandoni ja
Angelani seuraan. Mutta äkkiarvaamatta huomasin etäällä suuren laivan;
-- se läheni. Nälkään kuolemisen pelko, ajatus, että rakkaimpani
mahdollisesti olisivat voineet pelastua yhtähyvin kuin minäkin, antoi
minulle voimia, nousin ylös ja kiipesin kallion korkeimmalle huipulle,
seisoin siellä kuroittavin käsin, kunnes laivasta huomattiin minut.
Merimiehet luulivat tuon kalliolla seisovan eriskummallisen olennon
valkeine vaatteineen ja hajanaisine hiuksineen, välkkyvän vahdon
ympäröimänä, olevan jonkun veden haltijan, ja tuskin uskalsivat lie
koskeakaan minuun, kun kapteeni laski veneen ulos ja onnistui suurella
vaivalla saamaan minut laivalle.
"Se oli englantilainen laiva. Kapteenin vaimo ja useita muita
matkustajia oli mukana, ja kaikki laivalla, alhaisimmasta ylhäisimpään,
kilpailivat toistensa kanssa osoittamassa hyvyyttään kurjaa vierasta
kohtaan. En milloinkaan voi unhoittaa sitä ystävällisyyttä, jolla minua
kohdeltiin. Saavuttuamme Englantiin, pyysi muuan erittäin rakastettava
vanhempi pariskunta minua seuraamaan mukana heidän kauniisen kotiinsa
maalla. Jos jollakin keinoin koetettiin saada jotakin tietoa tuosta
hukkuneesta laivasta, mutta turhaan; ei milloinkaan kuultu kenenkään
muun pelastuneen, ei matkustajista eikä miehistöstä. Sillä välin
koettivat jalomieliset ystäväni kaikin tavoin lievittää suruani;
heidän luonaan opin tuntemaan, mistä yksinään oikea lohdutus voidaan
löytää, sillä tähän asti, kun olin tuuditeltu maallisen onnellisuuden
laineilla, olin harvoin ajatellut elämän todellisuutta, joka nyt
melkein kokonaan masenti minut; mutta -- toivon että Jumalan armon
kautta, joka johdatti minut tähän tosi-kristilliseen Davenantin
perheesen, eivät ole nämät kovat koetuksetkaan olleet hyödyttämättä
minua. Mielelläni olisin viettänyt ne muutamat päivät, jotka
silloin luulin enää saavani elää, näiden jalojen ystävien luona,
tuossa ihanassa maassa, joka on ollut niin monelle onnettomalle
vieraanvaraisena turvapaikkana; mutta appivanhempani eivät tahtoneet
kauemmin olla minua paitsi, he olivat jo kadottaneet niin paljon
ainoassa pojassaan, joka oli ollut heidän silmäterällään, ja pienessä
rakastetussa lapsenlapsessaan, he kirjoittivat kerran toisensa perästä,
etteivät he saata elää ilman minua, ja niin annoin minä sydämelliset
jäähyväiset ystävilleni Fernyhurstissa ja matkustin takaisin Roomaan,
jossa appivanhempani asuvat. Roomassa ja sen lähistössä olen siitä
asti oleskellut, enkä siitä saakka, kun sinne takaisin tulin, ole
koskaan nähnyt mertä, tuota kauhistavaa mertä, joka kaiken elämäni ilon
ryöstänyt on. Älkäät siis rakkaat ystävät ihmetelkö, vaikka tämä näky
niin valtasi minut heikossa liikutetussa tilassani, kun katseeni aivan
odottamatta sen kohtasivat! Te tahdotte antaa minulle anteeksi, eikö
totta? Niin, näen teidän olevankin hyvin liikutettuna. Silmänräpäyksen
ajan pyydän olla yksinäni, kootakseni ajatukseni, sitten on tekevä
sydämelleni hyvää saada taas nähdä teidän sääliväiset kasvonne."
Kreivinna vaipui takaisin sohvalle, peittäen kyyneleiset silmänsä
tyynyihin; mutta neiti Edelstedt tarttui veljensä käsivarteen ja
kiiruhti ulos huoneesta.
"Oi Kaarle, Kaarle!" huudahti hän kohta kun sai jonkunkin sanan
suustaan, "olemme löytäneet Elsan äidin! Kuinka ihmeelliset eivätkö ole
Jumalan tiet! Niin, minä suon mielelläni heille tämän äärettömän ilon,
vaikka kuinka raskaaksi tulisikin erota tästä rakkaasta lapsesta! Mutta
uskallammeko puhua tästä kreivinnalle, koska hän on niin heikko vielä?"
Tohtori katsoi sen ei olevan vaarallista, kun vaan menetellään
varovasti, ilo ei kuoleta; olisi sentään ensin tultava vielä enemmän
vakuutetuksi asiasta. Heidän tässä neuvotellessaan toistensa kanssa
tuli Rosina sisään ja sanoi Signoran nyt olevan tyyneemmän ja haluavan
nähdä heitä.
Sykkivin sydämin meni neiti Edelstedt sisälle hänen luokseen, istuutui
sohvalle hänen viereensä, tarttui hänen käteensä ja kysyi, oliko tämä
onneton haaksirikko tapahtunut Syyskuun 12 päivänä, neljätoista ja
puolen vuotta sitten?
"Niin, silloin se tapahtui", vastasi kreivinna, katsoen hämmästyneenä
häneen.
"Ja majakka? kuulitteko koskaan sen nimeä? Oliko se N----n majakka?"
"Ah, oli! kuinka niin? te tiedätte jotakin! Oi, sanokaa!"
Hän oli niin liikutettu, ett'ei neiti Edelstedt uskaltanut sanoa enää
mitään, vaan katsahti huolestuneena veljeensä.
"Ajatelkaamme asiaa levollisesti ilman kiihkeyttä", sanoi tohtori,
tavallisella tyyneydellään hymyillen, ja lisäsi sitten, että heillä
oli syytä uskoa kreivinnan lapsen ainakin pelastuneeksi. Mutta äidin
rauhattomuutta ja palavaa odotusta ei voitu hillitä; parin minuutin
perästä tiesi hän kaikki.
"Tyttäreni on tässä talossa! Oi, antakaa minun kiiruhtaa hänen
luokseen!" huudahti hän, tahtoen syöstä ulos, mutta tohtori kielsi.
"Rakas Eleonore", sanoi hän, "mene valmistamaan Elsaa tähän häntä
odottavan onneen, ja tuo hän tänne."
Neiti Edelstedt kulki hitaasti ja horjuvin askelin käytävää pitkin,
joka vei hänen omaan huoneesensa. Siellä istui Elsa, ompeluksensa
kädessään, katsellen uneilevana ulos tummansinisille välkkyville
aalloille.
"Elsa!" sanoi neiti Edelstedt. Nuori tyttö säpsähti; hän käänsi päänsä
pois akkunasta ja katseli kummastellen ystävättäreensä.
"Rakas neiti, mitä se on?" huudahti hän, "näytätte niin vaalealta ja
liikutetulta, onko jotain tapahtunut?"
"Niin, lapseni", vastasi neiti Edelstedt, "jotakin on todellakin
tapahtunut, ja sinulle ainakin on se iloinen sattumus, joka on
tapahtunut."
"Oi, sanokaa, mitä se on?" huudahti Elsa; "onko kuulunut?..."
Hän keskeytti puheensa, sillä hän ei tahtonut mielellään kenenkään
aavistavan kuinka paljon hän ajatteli sitä mahdollisuutta, että hän
löytäisi vanhempansa.
"Niin, Elsani, on sekä kuulunut että löytynyt," vastasi neiti
Edelstedt, tavallisella lempeydellään hymyillen.
"Isäsi valitettavasti ei enää elä, hän hukkui sinun pelastuessasi,
mutta äitisi --"
"Äitini! huudahti Elsa melkein hengetönnä. Oi, rakas neiti, kuka
hän on? Missä hän on? oi sanokaa, en voi kauemmin kestää tätä
tietämättömyyttä!"
"Tule, lapseni", sanoi neiti Edelstedt, "minä vien sinut hänen
luoksensa."
Hän kiersi kätensä tuon melkein tiedotonna olevan tytön ympärille, joka
kovasti vapisten hiipi ystävättärensä luokse, ja vei hänen käytävän
lävitse kreivinna d'Osoglion huoneesen. Hän aukasi oven; kreivinna
seisoi siellä, vaaleana kuin marmorikuva, nojaten Rosinan käsivarteen.
Elsa ei rohjennut mennä esiin, vaan seisoi ovessa, vapisten kuni haavan
lehti.
"Elsa", sanoi neiti Edelstedt, "tämä on äitisi. Kreivinna, kas tässä
on tyttärenne; tulkoon hän olemaan teille kaikki mitä hän on minulle
ollut! Jumala siunatkoon teitä molempia."
Silmänräpäyksen katseli kreivinna tutkivin silmäyksin nuorta tyttöä.
"Niin, hänellä on Fernandon silmät!" huudahti hän. "Oi kauan kaivattu
lapseni, sinä olet nyt kaikki mitä minulla on jälillä elämän iloa;
tule, oi tule äitisi syliin!"
Hän levitti kätensä ja Elsa lepäsi äitinsä rinnoilla.
"Tällaiset hetket ovat pyhiä", sanoi tohtori hiljaa. "Tule, rakas
sisareni, sinä tarvitset levätä kaikista näistä mielenliikutuksista;
sinulla on voimakas sielu, sen tiedän, mutta ruumis on heikko vielä",
ja hän tarttui hänen vapisevaan käteensä ja vei hänen huoneisinsa.