Matkustus.
Pari päivää sen jälkeen olivat matkustajat valmiit lähtemään, ja
liikutetulla sydämellä jättivät he hyvästi meren morsiamen, tuon
muinoin niin uljaan ja aina lumoavan Venetsian.
Siihen aikaan ei ollut mitään rautateitä, ainakaan Italiassa, mutta
tohtori Edelstedt oli hankkinut itselleen mukavat matkavaunut,
ja jotta sisarensa olisi väsynyt niin vähän kuin mahdollista,
kulkivat he hitaasti, ainoasti lyhyitä päivämatkoja. Crespini oli
väsymätön toimittamaan kaikki parhain päin, niin että he saivat
nähdä maan kauniimmat paikkakunnat; hän osoitti kaikki kohdat, jotka
historiallisesti enimmän huvittivat ja myöskin ne kestikievaritalot,
joissa nykyään oli tarjona parhaimmat yökortteerit.
Pietra Malan luona näkivät he omituisen luonnonilmiön, joka kutsutaan:
"Fuoco di Legno." Kulettuansa kappaleen matkaa kylästä ja melkein
pimeän tultua, saapuivat he erään irtonaisilla kivillä peitetyn
ympyrän luo, joka oli korkeintaan kymmenen tahi kaksitoista jalkaa
läpimitaten. Täällä nousi lukemattomia pieniä liekkejä ylös maasta,
jotka väriltä ja ulkomuodolta sekä nopeilta liikkeiltään olivat palavan
väkiviinan kaltaisia. Jotakin erittäin salaperäistä, jopa melkein
yliluonnollista oli tuossa kirkkaassa, liekehtivässä pilkussa vuoren
tummalla rinteellä, ja Elsan tuli tahtomattansakin mieleen ihmeellinen
näytelmä, jonka hän oli nähnyt järvellä kohta sen jälkeen kun hän oli
paennut vanhasta kodistaan, ja sydämessään kiitti hän Jumalaa, joka
niin hellästi oli johdattanut häntä hänen teillään tuosta kovan onnen
päivästä asti. Niin, Hänen päällensä tahtoi hän uskaltaa, mikä hyvänsä
kohtalokseen tulisikin.
Pian tulivat matkustajamme enemmän jylhille ja kolkoille
vuoriseuduille, jossa Apenninni-vuoriston haarat ulottuvat pitkälle
sisämaahan. Synkät laaksokäytävät kiertelivät metsäisten ylänköjen
välitse, kohisevat vuorivirrat juoksivat alas jyrkkiä rinteitä myöten.
Luonnon hymyily oli kadonnut, tuntui siltä kuin nyt nähtäisiin
ainoastaan sen ryppyinen otsa.
Illalla tultiin pieneen "osteriaan", eli kestikievaritaloon, joka oli,
aivankuin linnun pesä, sijoitettu vuorten väliin. Tohtori Edelstedt
ei pitänyt tästä paikasta, ympärillä oleva kansa näytti hänestä
epäilyttävältä, oli kuultu puhuttavan paljon rosvoamisista vuoristossa,
matkustajien päälle oli hyökätty ja ryöstetty maantiellä ja tohtori
arveli mahdollisesti ennen pimeän yön tuloa ennätettävän parempaan
yökortteeriin.
Mutta Crespini oli jyrkästi tätä vastaan. Hän vaatei että heidän oli
pysähtyminen tähän, sillä seuraava pysäyspaikka olisi vielä huonompi;
he voisivat lähteä liikkeelle kohta päivän koittaessa, mutta tänne
täytyi yöksi jäädä, jos eivät tahtoneet saada rosvoja kimppuunsa ja
kaikkea omaisuuttaan ryövätyksi; tohtori saattaisi kyllä maata sapeli
ja ampumakivääri vieressään. Vasta jälkeenpäin saivat he tietää
Crespinin koko yön istuneen naisten huoneen kynnyksen edustalla,
viritetty pistoli kädessään.
Seuraavana aamuna heti päivän valjetessa oli Crespini ylhäällä
panemassa kaikkia kuntoon matkaa varten, joka kiireimmän mukaan
alotettiinkin. Hän istuutui kuskilaudalle ajurin viereen, pistoli
vyössään. Tie kulki ylös ja alas, yli vuorten ja laaksojen,
läpi metsien ja pensastojen, ja hurmaava oli ylängöltä, tummien
kastanjapuiden luoman varjon lävitse, nähdä nousevan auringon
majesteetillisesti esiintyvän leimuavien pilvien sylistä. Silloin
luikersi tie äkkiä muutamien suurten maahan pudonneitten kallion
lohkareiden välitse, jotka olivat hajallaan paksun risukon ympäröimänä.
Keskellä tietä näkyi suuri musta esine, joka näytti sulkevan tien
ja estävän kaiken eteenpäin pääsyn; tohtori Edelstedt hyppäsi
alas vaunuista, nähdäkseen mikä se oli, ja kohtasi suuren tyhjän
matkavaunun, ovet avoinna ja hevoset pois valjaista päästettyinä.
Matkustajamme katselivat hämmästyneinä toisiinsa ja rupesivat toimeen,
saadakseen niin pian kuin mahdollista vaunun pois tieltä. Samassa
kuului heikko valitus risukossa, ja etsittyä niiltä paikoin, mistä
ääni kuului tulevan, löydettiin naisihminen, rikkirevityin vaattein,
vaaleana ja värisevänä istuvan kivellä ja vaikeroitsevan. Kului hetken
aika, ennenkuin he voivat saada hänet puhumaan, niin peljästynyt
hän oli, mutta vihdoin sai hän kerrotuksi lyhyillä keskeytetyillä
lauseilla, että hän oli matkustanut emäntänsä, kreivinna d'Osoglion
kanssa, joka aikoi erääsen paikkaan, ei kaukana Spezziasta, ja
oli hänellä hyvin kiire, hän kun olisi tahtonut kohdata muutaman
sukulaisensa, joka näinä päivinä aikoi muuttaa paikkakunnalta. Tuossa
pienessä "osteriassa" vuoristossa oli houkuteltu hänet matkustamaan
lähimpään pysäyspaikkaan, voidakseen varhain aamulla sieltä lähteä,
mutta tiellä olivat rosvot, joiden kanssa kyytimies luultavasti oli
yksissä neuvoin, karanneet heidän päällensä ja ryöstäneet heidän
kokonaan; matkapalvelija oli juossut tiehensä, hevoset päästettiin auki
ja hän ja kreivinna heitettiin risukkoon. Täällä makasi hän tunnotonna,
kunnes hän luuli kuulevansa ääniä ja nousi työläästi ylös, koettaakseen
huutaa apua.
Crespini otti naisraukan kainaloonsa ja vei hänen vaunuun, toisten
etsiessä kreivinnaa.
"Täällä hän on!" huusi Elsa, "mutta oi, hän on varmaan kuollut!"
Tohtori kiiruhti sinne ja tapasi Elsan polvillaan erään naisen
vieressä, joka hengetönnä ja verisenä makasi maassa. Hänen jalo
muotonsa oli vaalea kuin marmori, rikas surupukunsa rikkirevitty,
sormensa pitivät suonenvedon tapaisesti kiinni jostakin nauhasta, josta
luultavasti joku medaljonki oli pois reväisty.
"Onko hän kuollut?" sanoi Elsa.
"Oi!" huudahti kamarineitsyt, vaivaloisesti laahustaen itsensä sille
paikalle, jossa kreivinna makasi, "ovatko ne roistot ottaneet kreivin
valokuvan? Voi kuinka suuren surun tämä saattaa kreivinnalle, hänen
taas virotessa henkiin!"
Tohtori tunnusteli hänen valtasuontaan. "Hän ei ole kuollut," sanoi
hän; "missä on viinisi, Eleonore? Anna hänelle vähäsen ja tuo vettä,
huuhtoaksemme häntä; kas noin, hän liikuttelee jo."
Kreivinna aukasi suuret tummansiniset silmänsä, katsellen ympärilleen
kauhistuneen näköisenä, mutta nähdessään nuo ystävälliset kasvot,
näytti hän rauhoittuvan, hän sulki taas silmänsä ja antoi päänsä hiljaa
levätä Elsan olkapäällä. Hetken perästä nousi hän äkisti, tarttui
nauhaan kaulassaan ja huomasi medaljongin olevan poissa. "Oi Fernando!"
huusi hän epätoivoisena, "minä olen kadottanut sinut toisen kerran!
Ennemmin olisivat saaneet ottaa kaikki mitä minulla on, kuin tämän
valokuvan!"
Hän tahtoi nousta ylös, mutta uupui ja kaatui. Silloin kehoitti
Crespini heitä kiiruhtamaan, ja tohtori asetti vieraan naisen pehmeille
tyynyille vaunuissa, ajomies jätettiin ryöstettyjen ajokalujen luokse,
joita hakemaan he lähettäisivät hevosia asemalta, Crespini otti ohjat,
tohtori istui hänen viereensä, nuo neljä naista saivat paikkansa
vaunuissa ja niin kulkivat he hiljaista vauhtia alaspäin, kunnes
ennättivät lähimpään pysäyspaikkaan, jonka jälkeen viljavampi seutu
vähitellen aukeni matkustajien katseille.