Venetsiassa.
Talvi vietettiin Nizzassa, kuten lääkärit olivat määränneet. Sinä
aikana parantui neiti Edelstedtin tila melkoisesti; tuo lauhkea ilma
teki hänelle niin hyvää, ja hänelle, joka oli tottunut viettämään
pitkän, kylmän vuodenajan suljettuna huoneissansa, oli sanomaton
nautinto saada istua ulkona vapaassa luonnossa ja henkiä sisäänsä
lauhoja merituulahduksia. Elsa hoiti häntä suurimmalla hellyydellä
ja antautui aina sillävälin suurella innolla opiskeluihinsa. Hän
tuli pian ystävyyteen muutaman samassa talossa asuvan englantilaisen
perheen nuorempien jäsenten kanssa, ja sai olla opinnoissa heidän
kanssaan yhdessä; siten tuli hän myös perehtyneeksi englannin kieleen
ja sai rakastettavilta, hyvin kasvatetuilta nuorilta ystäviltään
lainaksi monta erinomaisen hyvää englanninkielistä kirjaa, joiden
tosikristillinen ja siveellinen luonne teki häneen syvän vaikutuksen.
Mutta istuessaan yksinään rannalla ja kuunnellessaan rakkaiden aaltojen
laulua tahi yöllä maatessaan hiljaisessa kamarissaan, ajatteli hän
tuntemattomia vanhempiaan, jotka joko makasivat meren pohjassa tahi
olivat niin monta vuotta surreet häntä aaltojen saaliina. Usein uneksui
hän että hän oli hukkumaisillaan ja että silloin muuan suurilla
valkeilla siivillä varustettu korkea olento tuli pelastamaan hänet
ja likisti häntä hellästi rintaansa vasten, ja hän tunsi selvästi
sen olevan hänen äitinsä. Kun neiti Edelstedt tämän kuuli (sillä
Elsa puheli kaikki äidilliselle ystävälleen), tunsi hän väristyksen
ruumiissaan, sillä hänestä tuntui tämä merkitsevän sitä että äiti oli
kuollut ja vasta enkelinä olisi vastaanottava kadonneen lapsensa. Mutta
ei hän puhunut tästä mitään, vaan Elsa sai pysyä iloisissa toiveissaan.
Joka kerta kun tohtorilta tuli kirje, luuli Elsa sen sisältävän jotakin
tietoja hänen kauan kaivatuista vanhemmistaan. Mutta turhaan.
Vihdoinkin tuli tohtori Edelstedt itse, ja suuri oli hänen ilonsa
nähtyään sisarensa voittaneen niin paljon oleskelullaan etelässä. Nyt
olisi heidän matkustettava yhdessä edemmäksi ja päätettiin ensin käydä
Venetsiassa, sillä sinne oli neiti Edelstedt aina erittäin ikävöinnyt.
Oli iltapäivä kun matkustavat ystävämme ensikerran näkivät meren
kuningattaren kaikkine kupooleineen ja huippuineen ylevästi kohoutuvan
sinertävien aaltojen helmasta. Kohta ympäröitsi heitä joukko
venemiehiä, jotka kirkumalla ja vilkkailla liikkeillä tarjosivat
palvelustaan, ja pian olivat he gondoolissa (eräs laji soutuveneitä,
joilla kuljetaan Venetsiassa huoneiden välillä). Tuntui kuten unelta
siten nähdä ihanimmat toiveensa toteutuneiksi. Nopeasti ja äänettömästi
liukuivat he eteenpäin tuolla kristalli-kirkkaalla vedenpinnalla,
pehmeillä tyynyillä leväten, ja tuo synkkä värikin, sillä sekä
gondoolit että teltat olivat mustat, näkyi hyvin sopivan yhteen tämän
koko näkymöllä vallitsevan runollisen salaperäisyyden kanssa.
Seuraavana päivänä, hyvin levättyään hotellissa, saivat ystävämme
ihailla erästä näytelmää, joka muistutti Venetsian muinaisista,
loistavammista päivistä. Tämä oli kilpasoutu Canal grandella, joka
pidettiin Venäjän keisarinnan siellä käynnin johdosta. Sadottain
rikkaasti koristettuja gondooleja, joilla useilla oli soitantoa mukana,
liukui edestakaisin välkkyvällä veden pinnalla. Gondoolein soutajat
olivat puettuina muinais-ajan ihanteellisiin pukuihin -- muutamilla
oli mustat puhkahihaiset samettitakit, ja valkeat höyhentöyhdöt
lakeissaan, muutamat olivat vaaleansinisissä ja hopeisissa puvuissa,
toiset sitävastoin loistivat kullankeltaisessa atlas'issa. Kun kansa
tunsi jonkun puvun, joka kuului jollekin Venetsian vanhalle aateliselle
perheelle, huudettiin nimiä "Foscari", "Manfrini" ynnä muita, ja näitä
lemmikkigondooleja tervehdittiin vilkkailla hurraahuudoilla. Hetkisen
kuluttua näkyi ruhtinaallinen seura, keisarinna runsaasti koristetussa,
sisältä valkealla silkillä ja kullalla verhotussa gondoolissa;
suuriruhtinattaren, joka seurasi häntä, loisti sinisessä ja hopeassa.
Koko tämä kirjava värien koreus, kuvastuen selkeällä vedenpinnalla,
kaikkien yli kaareutuvan taivaan ja noiden kanaalin varsilla
kohoutuvien komeiden rakennuksien kanssa, muodosti ihanteellisimman
taulun, ja omituiselta tuntui siten huomata itsensä siirretyksi
keskiaikaan näkemään sen komeita päiviä kaikkine loistoineen ja
väririkkauksineen.
Neiti Edelstedt oleskeli enimmiten gondooleissa; kiikkuminen veden
päällä sopi erittäin hyvin hänen heikoille voimilleen. Sillä väliin
kuljeskelivat tohtori ja Elsa kaikkialla katselemassa noita loistavia
taulukokoelmia, ja saivat nähdä monta muistomerkkiä, jotka todistivat
Venetsian muinaisesta voimasta ja ankaruudesta. Sala del Senatossa,
Dogepalatsissa, nähtiin sama puhujaistuin, jolla nuo uljaat senaattorit
olivat muinoin istuneet, vieläpä samat kynttiläjalatkin, joita he
olivat käyttäneet, neuvottelujensa kestäessä myöhään yli puoliyön.
Kymmenmiehistön salissa ei voinut vavistuksetta katsella niitä
istuimia, kuluneine ja vaalistuneine punaisesta sahviaanista tehtyine
tyynyineen, joilta niin monta peljättävää tuomiota oli julistettu.
Vielä kauhistuttavampia muistoja herätti se pienempi sali, jossa
kolmemiehistön neuvoskunta oli pitänyt salaperäisiä kokouksiaan; ei
mitkään koristukset kaunistaneet huonetta, seinällä näkyi ainoastaan
kapean käytävän suu, joka oli yhteydessä ulkopuolella olevien
jalopeurain kitain kanssa; voi sitä, jota vastaan oli syytös tehty
näihin julmiin kitoihin pistetyllä paperilapulla; hän katosi, hänen
nimensä hävitettiin, hänestä ei enää koskaan kuultu puhuttavan.
Scala d'oron (kultaisen portin) luona oli nähtävänä kaikki mitä on
jälellä näistä jalopeuroista. Täältä tultiin Scala dei Gigantille,
joka johti eräälle erittäin kauniille ruiskulähteelle, keskellä
Dogepalatsin pihaa. Heidän katsellessaan selitti tohtori aina nuorelle
kumppanilleen kaikki näihin esineihin yhdistyneet historialliset
muistot, joten hän sai täydellisesti havainnollisen kuvan menneen ajan
historiasta; sillä parempaa keinoa historian tapahtumien muistoon
teroittamiseksi ei löydy, kuin olla itse samalla paikalla, jossa ne
ovat tapahtuneet ja saada sellaisen oppaan kuin tohtori Edelstedt oli.
Hänen kanssaan nousi Elsa myöskin Campanilen korkeaan kellotapuliin,
jossa rappuset kiertelivät erään sisäisen tornin ympäri, joka useista
kohdin oli jätetty avoimeksi. Elsasta tuntui peloittavalta katsoa sen
sisäpuolelle, pimeään syvyyteen mutta hän käänsi silmänsä toisaalle,
ja kerran onnellisesti tultuaan ylös korkeuteen, saivat he vaivastaan
runsaan palkinnon tuossa komeassa näkyalassa, jossa Adrianmeren
morsian heloittavine kanaaleilleen, kullattuine kupukattoineen ja
minareetteineen lepäsi heidän jalkainsa juuressa.
Mutta ei tämän huvittavan kaupungin mikään paikka ihastuttanut
matkustajiamme enempää kuin Markuskenttä. Sinne seurasi tavallisesti
neiti Edelstedtkin heitä, sillä siellä sai hän istua noiden pienien
pöytien ääressä, joilla kahvia ja jääkylmää vettä tarjottiin,
sillä aikaa kun muut kävelivät ympäri katselemassa tämän kuuluisan
paikan merkillisyyksiä. Täällä avautui koko Venetsian historia
heidän nähtäväkseen. Dogien palatsi ja kappeli, noiden korkeiden
virkamiesten asunnot, kamoittavat vankilat, joihin rikoksen-tekijät
suljettiin -- kaikki, mikä puhui Venetsian uskonnosta, sen vallasta
ja arvollisuudesta -- oli aivankuin samaksi kokonaisuudeksi tähän
yhteen paikkaan kerättynä. San Markuskirkon kupoolit, sen välkkyvät
harjat ja kultaiset mosaikit, nuo melkein elävät kalkkimaalaukset,
pitkät loistavimmista väreistä hohtavat marmoriset pylväsrivit,
nuo kuuluisat, kullatut pronssihevoset suurportin päällä, kaikki
muodostavat täällä lumoavaisimmasti vaikuttavan taulun. Oikealle
Dogepalatsissa, ei kaukana siitä, on kaksi korkeaa graniittipylvästä,
toinen kannattaa apostoli Markuksen siivillistä jalopeuraa, toinen
pyhän Theodorin kuvapatsasta; nuo kolme mastoa, joissa muinoin liehui
tasavallan kolme lippua, mutta joissa siihen aikaan, josta nyt puhumme,
nähtiin Itävallan punainen ja valkea viiri; vähän kauempana tuo vanha
vakainen Campanile, ja lähimpänä tuomiokirkkoa tuo komea kellotorni,
joka täydentää ryhmän, kullalta ja taivaan sinertävältä kimeltäväne
kelloneen, jonka päällä kaksi suurta pronssikuvaa aimo vasaroillaan lyö
tunteja välillään riippuvaan jättiläiskelloon, ja kaikkein yläpuolella
selvä pilvetön taivas; ihastuttavampaa kuvaa ei olisi voinut ajatella
ja matkustajamme nauttivat siitä täysin mielin.
Muutamana päivänä näkivät he omituisen näytelmän. He tulivat
Piazzan luo juuri siihen aikaan kun oli ruokittava sinisiä
kyyhkysiä, joita Venetsiassa pidetään pyhinä, jopa melkein kaupungin
suojeluspyhimyksinä, sillä tapahtukoon mitä tahansa, ei niitä saa
milloinkaan unohtaa; piiritys-aikoina, nälänhädässäkin, ihmisten
ollessa aivan nääntymäisillään, saivat kyyhkyiset kuitenkin runsaan
ravintonsa muinaisaikoina ja vieläkin hoidetaan niitä suurimmalla
huolella.
Kello löi juuri kaksitoista, matkustajiemme tullessa Markuskentälle
ja samassa tuli muuan mies esiin, suuri kori kädessään, hän vihelsi
ja äkkiarvaamatta täyttyi ilma siivellisistä joukoista, jotka
melkein himmentivät auringon; tuhansien siipien räpytys kuului
kyyhkysten laskeutuessa maahan ja nopeasti nieleskellessä heille
runsaasti riputeltuja jyviä. Elsalle oli sanomattoman hauskaa nähdä
noita näppäriä lintuja, jotka noikkivat ja nokkivat, leikkivät ja
riitelivät ja vihdoin lensivät tiehensä, koska ei enää löytynyt mitään
noukittavaa. Mutta kuherruksen ja räpytyksen loputtua kuului lukematon
paljous muita ääniä, jotka melkein tukkivat korvan. Miehiä, naisia
ja lapsia kuljeskeli ympäri, tarjoellen jos jotakin tavaroita; millä
oli limunaadia tahi jäätelyitä, millä melooneja ja muita hedelmiä,
muutamilla oli näkinkenkiä; kilpikonnia tahi lintuja; täällä näkyi
tanssiva apina, tuolla näytteli narrittelija temppujaan, mutta mikä
enimmän kiinnitti Elsan huomiota, oli eräs ryhmä, ei kaukana siitä,
jossa hän seisoi; useampia henkilöitä istui portailla tahi seisoivat
nojautuen pylväihin, jännitetyllä tarkkuudella kuunnellen erästä runo-
ja taruniekkaa, joka vilkkailla liikenteillä ja monimutkaisimmalla
äänellä kertoi jotakin juttua heille. Hän käänsi selkänsä Elsaa kohden,
mutta hänen liikkeissään oli jotakin, joka hämmästytti tyttöä. Juuri
lopetettuaan kertomuksensa, kääntyi hän ympäri, samassa päästi Elsa
äännähdyksen ja kiiruhti esiin miehen luokse.
"Signor Crespini!" huudahti hän. Mies katseli kummastellen ympärilleen
ja Elsa vetäytyi vähän ujostuneena taaksepäin.
"Kuka nuori neiti se on, joka minua puhuttelee?" kysyi mies
kohteliaasti.
"Isä Pajatso", kuiskasi Elsa, tuskin rohjeten katsahtaa ylös.
"Mitä? Kuka minua siksi nimittää? Voikohan se olla? Ah ei, eihän tämä
hieno Signorina ole la mia povera Elsa!" sanoi taruniekka, katsellen
ällistyneenä tuota nuorta tyttöä, kuuntelijainsa vähitellen hajautuessa.
"Tunnetteko tätä?" sanoi tyttö punastuen ja otti esiin Crespinin
hänelle muistoksi antaman pienen karneoliristiu.
"Ai! la mia Marketani risti! Niin, nytpä tiedän! Voi, kun vielä piti
elämän siihen päivään, jona saan jälleen nähdä rakkaan Titaniani,
ihka elävänä ja niin hienona ja kauniina! Ja il Signor dottore, ja la
Signora", sanoi hän, kumartaen ainakin kaksikymmentä keltaa, "tämä oli
odottamaton ilo ja kunnia. Ja kas, tässä", jatkoi hän, ottaen vanhasta
kukkarostaan esiin pienen emaljoidun medaljongin, "on la Signoran
muistolahja joka on ollut kalliimpana aarteenani; en milloinkaan ole
tahtonut siitä erota, kuinka suuri hätäni välin on ollutkin."
"Tulkaa nyt kanssamme tänne pieneen kahvilaan, rakas ystäväni" sanoi
tohtori, "tulkaa kertomaan kuinka teille nyt menestyy; ei aivan hyvin,
pelkään minä," lisäsi hän, samassa säälivästi katsellen Pajatsoraukan
kuluneita vaatteita ja laihaa vartaloa.
He menivät erääsen erityiseen huoneesen kahvilassa, siellä kestittiin
Crespiniä jääkylmillä juomilla, makaroonilla ja kaikella mikä
tavallisesti enimmän miellyttää italialaista.
Vihdoinkin tarpeeksi syötyään, joka luultavasti ei ollut pitkiin
aikoihin tapahtunut, rupesi hän kertomaan kohtaloitaan siitä asti kun
hän erkani Elsasta. Silloin matkusti hän edelleen teaatterinjohtajan ja
hänen seuransa kanssa; mutta he eivät olleet kauan yhdessä. Crespini
ei saattanut unohtaa johtajan kovuutta Titania raukalle ja tämä
oli syynä paljoon riitaan ja eripuraisuuteen heidän välillään. Tämä
meni niin pitkälle, että Pajatso muutamana kauniina päivänä karkasi
esimieheltään. Sen jälkeen oli hän koettanut onneaan monella eri
tavalla. Pajatson osan näytteleminen tuli hänelle ajan pitkään ylen
kiusalliseksi, välin matkusteli hän ympäri, näytellen apinaa, välin myi
hän kipsikuvia, aikomuksessa koota niin paljon rahaa, että hän olisi
voinut kääntyä takaisin Italiaan vaimonsa ja lapsensa luokse. Hän oli
vihdoinkin saanut paikan matkapalvelijana eräälle herralle, joka aikoi
käydä Venetsiassa. Tämä oli kuitenkin saanut matkalla tietoja, jotka
pakoittivat hänen kääntymään takaisin kotiinsa, itse oli Crespini
sairastunut ja hänen oli täytynyt kuluttaa kaikki kootut rahansa
ennenkuin saattoi päästä kauemmaksi. Taas jotakin ansaitakseen oli hän
nyt koettanut kykyään taruniekkana; ulkomaalla ei ollut hänellä tästä
mitään hyötyä, sillä siellä ei ymmärretty häntä, mutta täällä sai hän
kansan nauramaan eli itkemään aivan niinkuin hän tahtoi. Ja niin toivoi
hän ettei kovin kauvan viipyisi ennen kuin hän saisi nähdä ihanan
Florensinsa, vaimonsa ja rakkaan Marketansa.
Silloin sanoi tohtori Edelstedt, että hän luuli saattavansa Elsalle
suuren ilon ja tekevänsä sekä Crespinille että heille kaikille
palveluksen esittämällä erästä ehdotusta; Crespinille olisi vapaassa
vallassa myöntyä siihen tahi ei. He aikoivat suoraan Venetsiasta
Spezziaan, jossa sisarensa tulisi oleskelemaan jonkun ajan, saadakseen
nauttia sen suloista meri-ilmaa. Sieltä aikoi hän tehdä pienen matkan
Florensiin ja ottaa Elsan mukaansa; jos hänen sisarensa voisi jotenkin
hyvin, noutaisi hän kenties myöhemmin hänenkin sinne. Nyt tahtoi hän
ehdoittaa Crespiniä, joka niin hyvin tunsi maan ja kaikki sen olot,
seuraamaan heitä apulaisena matkalla, ehkäpä viipyisi vähän kauemmin
ennenkuin hän saapuisi kotiinsa, mutta sitten voisi hän samassa
saattaa Elsan tuttavuuteen Marketansa kanssa, josta hän oli niin
paljon puhunut. "Mitähän sanotte tästä, rakas Crespini?" sanoi tohtori
lopuksi, "haluttaako teidän myöntyä tähän ehdotukseen?"
Haluttaisiko hänen? Mies raukka oli aivan mielettömänä ilosta.
Niin, hän tahtoi tehdä vaikka mitä, -- vaikkapa tuo maksaisi hänen
hengensäkin, tahtoi hän tehdä kaikki valmistaakseen heille tämän
hauskan matkan! Sairas signora ei tulisi vähintäkään kärsimään; he
saisivat katsoa kaikki mitä katsottavaa oli, tulematta vähintäkään
väsyneiksi; ihastuksissaan ja etelämaisessa vilkkaudessaan lupasi hän
niinhyvin mahdollisia kuin mahdottomiakin, hypellen ja juoksennellen
ympäri huonetta niinkuin olisi ollut vähän hupsu.
Elsakaan ei ollut vähemmän iloinen, vaikk'ei hän osoittanut iloaan niin
rajuilla liikenteillä.
"Ah!" sanoi tyttö, "minä olen niin kauan halunnut saada tehdä jotakin
hyvän isä Pajatson avuksi, joka teki niin paljon hyvää minulle, silloin
kun ei minulla ollut muuta ystävää maailmassa. Nytkään en kyllä voi
mitään tehdä, mutta voin toki koettaa osoittaa kiitollisuuttani
sanoilla jos en töillä."
Ja hän päätti käyttää kaikki säästörahansa ostaakseen Crespinille
jotakin kaunista, ja sitäpaitsi kirjaella hienoimman pienen kauluksen
Marketalle.