Mitä Elsa arveli.
"Elsa, lapseni", sanoi neiti Edelstedt seuraavana päivänä, "istuppas
tähän viereeni; minulla on jotakin tärkeää puhuttavaa sinulle. Elsa
mitäpäs sanoisit jos kertoisin sinulle ettet luultavasti olekkaan
heidän tyttärensä, joita tähän asti olet vanhempinasi pitänyt?"
Elsa tuijotti häneen, käsittämättä hänen tarkoitustaan.
"Niin, meillä on kyllin syytä luulla ettet olekkaan Juho ja Ulrika
Bryngelsonin tytär, vaan löytölapsi, jonka aallot ovat heille tuoneet."
"Aallot?" sanoi Elsa, kuten unissa. Ikäänkuin äkisti heräten huudahti
hän sitten: "Oi, neiti, eikö hän olekkaan minun isäni, joka on
linnassa? Kukas sitte on minun isäni? Ehkäpä", lisäsi hän tuskin
kuultavasti, "ehkäpä hän ei olekkaan salakuljettaja!"
Tuo tuskallisesti rukoileva ääni, jolla Elsa puhui viimeiset sanansa,
liikutti neiti Edelstedtiä niin että kyyneleet tulivat hänelle silmiin.
"Kutka vanhempasi ovat, en voi sinulle sanoa, lapsi raukkani", vastasi
hänen ystävänsä; "lue tämä paperi, se sisältää kaiken mitä minä
asiasta tiedän", ja neiti antoi hänelle rouva Algrenin tunnustuksen.
Elsa otti sen ja aikoi lukea, mutta kirjaimet pyörivät ympäri hänen
silmissään. "Minä en tiedä, -- on niinkuin en voisi nähdä", sanoi hän.
ja neiti Edelstedt huomasi hänen pitävän paperia ylösalasin vapisevissa
käsissään.
"Kyllä minä luen sen sinulle, lapseni", sanoi hänen ystävänsä ja luki
koko kirjeen lävitse. Elsa istui mykkänä ja liikkumattomana; ainoastaan
kasvojensa vaihteleva väri osoitti mitä hän tunsi.
Vihdoinkin sanoi hän: "Oi isä raukkaa; hän sanoi aina minun olleen
hänen ainoa ilonsa ja lohdutuksensa. Kuinka kovin hänen mielensä on
tuleva katkeraksi, kuultuaan tämän. Ja olihan hän aina hyvä minulle,
vaikka hän olikin tyly muita kohtaan. Ah, neitikulta, olleeko suuri
synti, että siitä kuitenkin tunnen kuten kevennyksen etten ole
salakuljettajan tytär?"
Hän puhkesi valtaavan itkuun. Mutta neiti Edelstedt suuteli häntä ja
puhutteli hyvin ystävällisesti, tyynnyttääkseen häntä, ja samassa tuli
tohtori sisään ja osoitti hänkin hellimpää osanottavaisuutta ja lupasi
aina olla isänä hänelle jos ei onnistuttaisi löytämään hänen oikeita
vanhempiansa, jotka luultavasti olivat hukkuneet samalla kertaa kun hän
ajautui maalle. Tohtori muisti hyvin tuon silloisen haaksirikon kun
majakkatuli ei ollut sytytettynä. Ei yhtään ihmistä ollut pelastettu;
se oli noin neljätoista vuotta sitten ja hän oleskeli juuri silloin
saaristossa, levätäkseen pari viikkoa, aivan lähellä sitä paikkaa,
jossa onnettomuus tapahtui.
Elsa sanoi, että koska hän oli pelastunut niin ihmeellisellä tavalla,
olivat muutkin voineet pelastua; eihän sekään ollut sanottu että
molemmat vanhemmat olisivat olleet mukana; hän tahtoi sentään toivoa
niin kauan kuin mahdollista.
"Tee niin, rakas lapsi", sanoi tohtori; "minä olen tekevä kaikki mitä
voin, hankkiakseni selvitystä asialle; kuitenkin on sinulla täällä koti
niin kauan kuin me elämme."
Elsa oli liian kovin liikutettu, voidakseen puhua; hän tarttui tohtorin
käteen, vei sen huulilleen, kietoi kätensä neiti Eleonoren vyötäisille
ja nyyhkytti ääneensä. "Niin, aallot olivat oikeassa", sanoi hän
vihdoin. "Mutta isä raukka, -- niin täytyy minun vielä kutsua häntä --
raskaaksi tulee sanoa hänelle..."
"Sitä emme vielä teekkään", sanoi tohtori, "hän on ollut sinulle
isänä niin hyvin kuin hän taisi, älkäämme riistäkö häneltä viimeistä
iloaan ilman täytymystä. Sinä et saa häntä nähdä; kirjoita muutamia
ystävällisiä riviä ennenkuin matkustat, minä toimitan niin että hän saa
ne. Luulen hänen rangaistusaikansa pian olevan loppuun kuluneen; sitte
tahdon minä katsoa mitä voidaan hänelle tehdä, jotta sinun ei tarvitse
hänen tähtensä rauhattoman olla. Kas niin, nyt olen seisonut tässä
ja unhottanut että vähintäin kaksikymmentä sairasta odottavat minua;
hyvästi, hyvästi."
Samana päivänä kirjoitti Elsa hellän kirjeen luullulle isälleen ja
lähetti hänelle muutamia hyviä kirjoja. Seuraavana päivänä seurasi
tohtori sisartaan ja hoidokastaan Göteporiin, jossa hän jätti heidät
hyvästi ja he matkustivat eteenpäin.