Tunnustus.
Harvinaisempi hälinä oli vallalla Edelstedtin perheessä. Tohtori
oli alkanut vähän huolehtia sisarensa tilasta ja kutsunut luokseen
pari muuta lääkäriä; seurauksena heidän neuvottelustaan oli että
neiti Edelstedtin olisi viettäminen talvi lämpimämmässä ilmanalassa.
Tohtorille oli mahdotonta seurata mukana, mutta kevääksi lupasi hän
hankkia itselleen virkavapautta, voidakseen käydä hänet noutamassa.
Hänen piikansa, uskollinen palvelijatar, joka useampia vuosia oli häntä
hellästi hoitanut, olisi matkustava mukana; mutta nyt tuli kysymys,
minne Elsa joutuisi. Jätettäisikö hän johonkin kasvatuslaitokseen?
Rouva Elgenström ehdotti, että tyttö jäisi hänen luokseen talveksi;
tämä oli houkutteleva tarjous, ja neiti Edelstedt mietti asiaa paljon;
mutta joka kerta kun hän todella ajatteli erota rakkaasta kasvatistaan,
tuntui kuin olisi joku sisällinen ääni sanonut hänelle, ettei hän
sitä tekisi; se olisi liian vaikeata. Aikomuksena oli kasvattaa tyttö
opettajattareksi; sen vuoksi oli erittäin hyödyllistä, että hän pääsisi
vähän ulos maailmaan oppiakseen vieraita kieliä ja paljon muuta,
johon hänellä siellä oli tilaisuutta. Vihdoin viimeinkin päätettiin
siis, että Elsa matkustaisi mukana, ja hän olikin suuresti iloinen,
kuultuansa saavansa seurata rakasta neitiänsä. Talvi oli vietettävä
Nizzassa, jossa tohtori olisi heidät kohtaava, ja jos neiti Edelstedtin
terveys salli, oli aikomus sitte käydä jossakin poshois-Italian
hauskimmassa paikkakunnassa.
Vuoden aika oli jo kulunut pitkälle ja matkan valmistuksissa oli hyvin
kiire.
"Kas, tässä olen kirjoittanut kirjeen, jonka saatat antaa Nizzan
lääkärille," sanoi tohtori sisarelleen; "olen kohdannut hänen
eräällä matkallani ja tulimme sangen hyviksi ystäviksi. Mutta, se on
totta, olleeko hän kotona sinne saavuttuasi; täytyy katsoa viimeistä
kirjettänsä, jonka sain häneltä. Mihinkäs olen sen pannut?"
Tohtori meni kirjoituspulpettinsa luo ja rupesi haeskelemaan
papereitansa. Sieltä sai hän äkkiarvaamatta kellahtavan, sinetillä
varustetun kirjekotelon käsiinsä.
"Ai, tämä on sen rouva raukan kirje!" huudahti hän hämmästyneenä;
"lukuisissa askareissani olen sen kokonaan unohtanut, menen kohta
huoneeseni ja luen sen; katso ettei kukaan häiritse minua sinä aikana."
Vähän ajan perästä tuli hän taas.
"Oletko yksin, Eleonore?" sanoi hän.
"Olen, Elsa on mennyt ulos tekemään muutamia ostoksia. Onko jotain
tapahtunut? Näytät niin totiselta?"
"Ei mitään erinomaista tapahtunut ole, mutta jos sinulla on aikaa, luen
mielelläni rouva Algrenin kertomuksen sinulle."
Hän istui sohvalle sisarensa viereen ja luki seuraavan:
Rouva Algrenin tunnustus.
"Minä tiedän etten enää kauan saa elää. Mutta en voi seisoa Jumalan
tuomioistuimen edessä, jättämättä ensin kanssaihmisilleni tunnustuksen
rikoksesta, jonka rukoilen Jumalan itselleni anteeksi antamaan ja
poistamaan sen seuraukset, mitkä ne ollevatkin. Vaikealta yskältäni en
saata enää puhua, mutta kirjoittaa voin vielä, vaikka hitaasti, ja jos
ei kuolema minua estä, olen jättävä tämän paperin jonkun papin tahi
lääkärin käsiin, jonka toivon kristillisessä rakkaudessaan hankkivan
tietoja asiain nykyisestä tilasta."
Meitä oli useampia sisaruksia, joilla oli hyvä ja hauska koti. Vanhin
sisaremme ja minä pidimme erittäin toisistamme, mutta hän meni
naimisiin vasten vanhempiensa tahtoa, ja he kuolivatkin pian hänen
kodista lähtemisensä jälkeen. Meidän pieni omaisuutemme oli silloin
hajonnut ja minä olin iloinen saadessani muuttaa naineen sisareni
luokse ja autella häntä yksinkertaisessa kodissaan. Hänen miehensä,
hyvin kaunis, mutta pikainen ja rajuluontoinen mies, oli majakkamestari
N----n majakalla. He asuivat pienessä huoneessa ihan majakan vieressä,
joka seisoi eräällä kallio niemen kärjellä, usein melkein meren
ympäröimänä; myrskyn raivotessa oli siellä kauhistava olla.
Sisarellani oli ollut useampia lapsia, mutta ne kuolivat kaikki kohta
pieninä. Tämä karvasteli hänen mieltään, sillä hän piti sen kirouksena,
joka lepäsi hänen päällänsä tottelemattomuutensa tähden vanhempiansa
kohtaan. Hän sai kärsiä paljon mieheltäänkin, joka kohteli häntä
hyvin kovasti, kun ei saanutkaan rahoja hänen mukanaan, kuten oli
odottanut, ja joka kerta kun lapsi kuoli tuli hän synkkämielisemmäksi,
sillä hän piti paljon pienokaisista, enemmän kuin olisi voinut niin
kovasisuiselta mieheltä odottaa. Vihdoinkin, muutaman vuoden väli-ajan
perästä, sai sisareni pienen tytön, joka oli suloinen ja kaunis lapsi,
tummanverinen niinkuin isänsäkin. Kun lapsi oli parin kuukauden vanha,
oli Bryngelson (tämä oli lankoni nimi) pakoitettu matkustamaan pois
muutaman perintö-asian tähden; matkallaan viipyisi hän viikon tai pari.
Sillä ajalla olisi sisareni ja minun hoidettava majakkaa, jota usein
olimme ennenkin tehneet, hänen ollessa muutamia päiviä poissa. Ennen
lähtöänsä otti hän lapsen syliinsä, suuteli sitä, ja kääntyen meihin,
sanoi hän tuiman näköisenä: "Voi teitä, jos lapselle jotakin pahaa
tapahtuu, ollessani poissa!"
En milloinkaan unhota hänen katsettaan tätä sanoessaan.
Lapsi menestyi hyvin ja äiti tuli mieleltään iloisemmaksi kuin isoon
aikaan olin häntä nähnyt.
Eräänä päivänä oli ilma tavattoman helteinen; minun oli vaikea pitää
silmiäni auki. Sisareni istui ja kiikutteli pientä lemmikkiänsä
polvillaan, lapsi makasi, leperrellen tavallaan ja näytti niin
raittiilta ja kukoistavalta kuin ruusun-nuppu; vihdoinkin nukkui se,
ja lämpimän valtaamana nukahti äitikin, mutta vaan silmänräpäykseksi.
Kimeä kirkahdus herätti hänen. Sanomattoman kauhistuneena nousi
hän ylös. Siinä makasi lapsi laattialla, pää kovaa muurin kulmaa
vasten. Pieni verijuova juoksi alas kivelle. Lapsi oli liukunut alas
äidin polvelta, hänen nuokkuessaan. Tuon kurjan äidin epätoivoa oli
kauhistava nähdä; hän kaatui melkein hengettömänä lapsen viereen. Minä
hypähdin lapsen luokse ja otin sen syliini; se ei ollut kuollut. Toivon
säde elähtyi äidin kasvoilla, me huuhdoimme haavaa, teimme kaikki mitä
voimine, pelastaaksemme heikkoa elonkipinää. Välin heräsi toivo, välin
katosi taas; pienokainen ei itkenyt, hän vaikeroitsi vaan hiljaa, niin
että se kävi läpi sydämen, kasvot vaalenivat vaalenemistaan, suurista
tummista silmistään katosi kiilto; lapsi oli varmaan saanut jonkun
sisällisen loukkauksen, sillä haava oli varsin mitätön.
Aikaa myöten alkoi ukkosilma purkautua. Meri oli ollut tyyni kuin
peili, mutta nyt alkoi tuulemaan niin hirveästi, että tuskin olin
semmoista ennen nähnyt. Koko pieni majakkamestarin huone keinui, meren
vaahto peitti ikkunat, salama salaman perään valaisi sysimustaa yötä,
jyrisi ja kohisi niin kovin, ettei voinut omaa puhettaan kuulla,
mutta lapsen ruikuttavat äännähdykset, kuuluivat kuitenkin, ja vielä
kuukausia sen jälkeen kuuluivat ne korvissani.
Kello seinässä löi kaksitoista. Äiti istui lapsi sylissään, minä olin
hänen edessään polvillani, hieroen lapsen pieniä jalkoja. Silloin
kuului äkkiä kumea laukaus mereltä; varmaankin hätälaukaus hukkuvasta
laivasta. Minä kuultelin; samassa lensi kirkas salama huonosti
valaistun huoneen läpi, sen valossa näimme miten lapsen pää vaipui
taaksepäin äidin polvelle, ruumis kangistui, henki oli paennut.
Tämä oli kauhea hetki. Keskellä meidän epätoivoamme kuului sama kumea
hätälaukaus kolmannen kerran. Samassa syöksähdin äkkiä ylös. "Emme
olekkaan sytyttäneet majakkatulta!" huusin minä melkein mielettömänä,
juoksin ulos sateesen ja ylös jyrkkiä portaita, lyhty kädessäni.
Seisoin siellä, hiukset vedestä valuvina, sytyttäen liekin toisensa
perästä; niiden valo levisi kuohuville aalloille, ja samassa näin
erään laivan. Siellä seisoi se mustana salamain valaisemassa meressä;
silmänräpäys, ja se oli kadonnut, aallot olivat sen nielleet.
Tultuani jälleen alas, istui sisareni vielä kuten kuvapatsas, kuollut
lapsi sylissään. Ei yhtään kyyneltä näkynyt hänen silmissänsä,
ainoastaan silloin tällöin mutisi hän sekavalla äänellä: "hän on lyövä
minut kuoliaaksi."
"Kuka sinut kuoliaaksi on lyövä?" kysäsin kauhistuneena.
"Mieheni", vastasi hän. Koetin lohduttaa häntä niin hyvin kuin
taisin, mutta turhaan. "Hän lyö minut kuoliaaksi, tultuaan kotiin ja
löydettyään lapsen kuolleeksi, ja se olen minä, joka olen tappanut
oman lapseni!" En milloinkaan unhota noita kauhistavia sanoja ja
hänen epätoivoaan niitä lausuessaan. Vihdoinkin uupui hän ja vaipui
levottomaan uneen; minä otin pienen ruumiin häneltä ja panin sen
kehtoon. Myrsky oli vähän tyyntynyt, ja heti kun päivä koitti, menin
alas rantaan, katsomaan myrskyn tekemiä hävityksiä; koko ruumiini
vapisi vielä yön tapahtumista.
Maininki kävi vielä korkealle, ja meri oli peittynyt laivahylyn
pirstaleilla. Palkkeja, mastonkappaleita, rikkeimiä tynnyreitä ja jos
jotakin uiskenteli veden pinnalla, tahi ajautui rannalle. Pienessä
lahdelmassa, jossa matalalle mudalle kasvanut meriruoho muodosti
viheriän kehyksen kallioiden ympäri, äkkäsin kummallisen esineen
keikkuvan edestakaisin aalloilla, jotka heittivät sitä rantaa vasten
ja taas takaisin; vihdoin tuli isompi aalto, vieden sen kauas kiville,
jossa se tarttui hauroihin. Menin sen luokse tarkastamaan sitä, ja
löysin ison pitkulaisen korin, jonka kannessa oli pieni reikä. Jotakin
näytti liikkuvan sen sisässä, nostin varovasti kantta ja näin -- pienen
hennon lapsen, joka juuri aukasi silmänsä ja heikosti äännellen kurotti
käsiänsä minua kohden. Lapsella oli tummat silmät, oli jotenkin saman
ikäinen, eikä ensinkään toisen näköinen, kuin pienokainen, joka äsken
oli kuollut siellä ylhäällä. Nyt kuiskasi kiusaaja korvaani: "Miksei
otettaisi tätä lasta kuolleen sijaan? Isä ei milloinkaan ole sitä
huomaava."
Aiottu ja tehty! Otin tuon pienokaisen, joka katseli minua pyöreillä
kummastelevilla silmillään, ja vein hänen sisään sisareni luokse, joka
juuri oli herännyt ja tuijotti minuun aivan kuin ei hän olisi ollut
täysin tunnollaan.
"Kas, tästä saat, Riika, toisen lapsen, jonka Jumala on lähettänyt
sinulle poissa olevan lemmittymme sijaan."
Hämmästyneenä katseli hän pientä muukalaista, ymmärtämättä
tarkoitustani; kun hän vihdoinkin sen käsitti, ei tahtonut hän
semmoisesta kuulla puhuttavankaan, mutta muistutettuani häntä siitä,
mitä hän saisi kärsiä mieheltään, miten hän itsekin oli sanonut että
miehensä löisi hänet kuoliaaksi, havaittuansa hänen syylliseksi lapsen
kuolemaan, alkoi hän kuunnella sanojani ja heikko toivo näkyi heräävän
hänen sielussaan. Jättämättä hänelle mitään ajatusaikaa, panin pikku
Liisan vaatteet tämän vieraan lapsen ylle; kun tämä oli tullut hyvin
kapaloituksi, saanut yllensä pienen siniruutuisen nutun ja päähänsä
kudotun lakin, voin vastata ettei yksikään _isä_ olisi tuntenut mitään
eroitusta lasten välillä; miten olisi _äidin_ kanssa käynyt, en uskalla
sanoa.
Sitte otin pienen ruumiin, käärein sen vieraan lapsen hienoihin
yövaatteihin, ja äidin seuraamana, joka kulki kuten unissa, vein
sen alas rantaan; tultuani vakuutetuksi, ettei yhtään ihmistä ollut
läheisyydessä, panin ruumiin koriin sekä pari raskasta kiveä ja upotin
sen mereen. Kohta se upposikin, ainoastaan pari vesikuplaa osoitti
paikkaa, johon se vaipui. Luin muutamia hautausvirren värsyjä ja äiti
puhkesi valtaavaan itkuun, joka teki hänelle hyvää; muuten olisinkin
luullut hänen menettävän järkensä, sillä niin kovasti koskivat nämät
tapahtumat häneen.
Tuskin tiedän itsekään tänä päivänä miten kaikki tapahtui; ainoasti
muutamat tapaukset ovat aivan kuin poltettuina muistiini.
Aikaa kului jotenkin kauan ennenkuin lankoni tuli kotiin. Kohta kysyi
hän lasta, äänellä sellaisella, kuin olisi hän pelännyt sille jotakin
pahaa tapahtuneeksi. Äiti osoitti vaan kehtoa. Minä otin pikaisesti
pienokaisen ylös, pitäen häntä niin, ettei päivä olisi paistanut
kasvoille; polveni vapisivat, täytyi nojautua tuoliin, jotten olisi
maahan vaipunut.
"Kuinka hän on kasvanut!" huudahti isä ihastuneena, "ja niin ketterältä
hän näyttää! Sanotaan aina että lapsi tuossa iässä paljon muuttuu
parissa viikossakin, sen on hän tehnyt; mutta katsoppa, nuo tummat
silmät on hänellä jätellä samoinkuin hymyilevä suunsakin. Kas vaan, hän
pelkää vähän minua; mutta ei se ole ihmekään, niin musta ja partainen
kun olen!"
Hetkisen perästä meni pienokainen jo hänelle itkemättä, hän kanneskeli
tyttöä ympäri huonetta, antoi hänen hyppiä korkealle ylös kattoon ja
riemuitsi tytön kirkahdellessa ilosta. Vähän ajan perästä kyseli hän,
mikä vaimoaan vaivasi kun hän oli niin vaalea ja surkean näköinen;
sisareni istui mykkänä, mutta minä kiiruhdin vastaamaan, että hän
oli ollut kovin kipeä sinä yönä, kun myrsky kävi, niin että luulin
hänen kuolevan, eikä hän ollut siitä vielä oikein toipunut. "Nuo
naisväki ovat niin hirveän hupsumaisia ukkosen käydessä", sanoi hän
välinpitämättömästi ja rupesi taas leikkimään lapsen kanssa. Selvästi
näkyi, ettei hän mitään petosta aavistanut, ja tämän kautta pääsimme,
minä ja Riika, levottomuuden raskaasta taakasta; mutta salaisuus
painoi kuitenkin mieltäni, väliin tuntui minusta, kuin täytyisi minun
kuiskata siitä meriruohoille, jotka heittäytyivät ylös rannalle
ja yksinkertaisissa mielikuvituksissani kuvittelin niiden olevan
tervehdyksiä pieneltä Liisaltamme, joka korissaan oli sillä paikalla
pohjaan laskettu. Mitä sisareeni tulee, en nähnyt häntä enää koskaan
oikein iloisena; miehensä hyväillessä lasta, näytti välin siltä kuin
olisi hän saanut käärmeen piston, ja usein ihmettelen kuinka tuo oli
mahdollista, ettei miehensä huomannut petosta.
Pian tuli kumminkin uusia huolia. Korkeampaan paikkaan oli tehty
ilmoitus siitä ettei majakkatuli ollut sytytettynä edellä puolenyön
tuona turmiollisena yönä, ja että seurauksena siitä eräs laiva oli
hukkunut ja useampia muita oli ollut haaksirikkoon joutumaisillaan.
Tarkka tutkimus tapahtui, ja päätökseksi tuli että lankoni menetti
majakkamestari-virkansa. Tästä oli hän raivoissaan; etenkin kiukustui
hän minulle, sillä kun hänelle olin sanonut vaimonsa sinä yönä olleen
niin kipeän, olisi minun velvollisuuteni ollut pitää huolta lyhtyjen
sytyttämisestä. Minusta näytti kuin olisi Riikakin soimannut minua sekä
tästä että muustakin; olin siis kovin ikävässä asemassa, ja koska he
saivat kohta muuttaa pois majakkamestari-huoneesta, päätin minä etsiä
itselleni toisen kodin. Heidän luokseen jäin vaan niin kauaksi, että
voin auttaa sisartani muuttamisessa.
Bryngelsonin hakemasta perinnöstä ei tullutkaan mitään, ja he olivat
hyvin vähissä varoissa, jotta ei ollut muuta neuvoa kuin asettua
erääsen pieneen riutuneesen tupaan jossakin paikassa saaristossa,
jossa kukaan muu ei tahtonut asua, koska huhu kulki että huoneessa
kummitteli. Siellä on hän sitte elänyt kalastelemalla, jollei, kuten
olen kuullut kerrottavan, jollakin luvattomammallakin keinolla, johon
seutu ja muuan piiloituspaikka, joka lienee läheisyydestä löydetty,
erittäin hyvin näyttivät sopivankin.
Minä muutin majakkamestari-huoneesta muutamaan perheesen H----n
kaupungissa. Täällä rupesin palvelukseen kamarineitsyenä, ja menin
sitte naimisiin erään hyvin voivan suutarin kanssa. Silloin oli minun
erinomaisen hyvä olla; mutta hyvä mieheni kuoli ja minut saatiin
houkutelluksi toistamiseen naimisiin eräälle nuorelle kirjanpitäjälle
Tukholmasta, nimeltä Algren.
Pian huomasin kuitenkin hänen ottaneen minut ainoastaan rahojeni
tähden; hän kohteli minua sangen pahasti, ja tuhlattuansa omaisuuteni
juominkeihinsa, karkasi hän Amerikaan. Minä kärsein paljon; menetin
terveyteni ja olen aina pitänyt tämän rangaistuksena tuosta lankoni
luona tekemästäni rikoksesta.
Sisarestani en ole paljon mitään kuullut siitä asti kun muutin H----iin.
Viime vuosina en ole koskaan saanut vastausta kirjeihini, mutta minulla
on syytä uskoa että hän on viettänyt raskasta ja hurjaa elämää,
ikäänkuin tukahuttaakseen muistostaan rikosta, johon minä hänet
viekottelin. Jumala suuressa armossaan antakoon meille anteeksi!
Jos tämän lukee joku sääliväinen ihminen, joka taitaa eli tahtoo saada
selville tämän surullisen asian ja mahdollisesti löytää lapsen oikean
sukuperän, tahdon nyt, niin pitkälle kuin heikot voimani sallivat,
antaa muutamia laveampia tietoja mitä tunnen asian laidasta.
Ensiksi saatan mainita, että sisareni oma lapsi kastettiin
Elisapetiksi, mutta tavallisesti kutsuttiin Liisaksi. Sisareni ei
kuitenkaan voinut kärsiä tätä vaihto-lasta kutsuttavan samalla nimellä,
vaan jo ennen majakasta lähtöänsä oli hän saanut miehensä suostumaan
siihen, että kutsuttiin tyttö äitimme mukaan, joka myös oli saanut
saman ristimäniinen, mutta aina kutsuttiin Elsaksi.
"Elsa!" huudahti neiti Edelstedt ja työnsä putosi käsistään lattialle;
"voi, rakas veljeni, olleekohan se meidän Elsamme?"
"Niin, rakas Eleonore", vastasi tohtori, "minulla on todellakin
kyllä syytä uskoa niin olevan. Voit itse lukea lopun vaimoraukan
kertomuksesta. Siinä kertoo hän muun muassa ensimmäisen miehensä nimen
olleen Ljungström, jonka hän ennen oli unhottanut mainita. Hän ei
voi olla kukaan muu, kuin Kristiina Ljungström, Elsan täti, jota hän
turhaan etsei, koska hän jo kauan sitten oli mennyt toisiin naimisiin
ja muuttanut täältä. Hän tuli tänne taas, mutta vaan kuollakseen. Voi!
jospa olisin tämän kaiken ennen tiennyt ja voinut sanoa tuolle niin
paljon omantunnon tuskaa kärsineelle ihmisraukalle, että tuo pieni
löytölapsi oli täällä ja hyvässä turvassa rakkaan sisareni luona!"
"Ja ajatteleppa jos hänen oikeat vanhempansa elävät ja ovat surreet
häntä näin monta vuotta", sanoi neiti Edelstedt. "Kenen lapsi hän
mahtaa olla?"
Tohtori sanoi että hän kohta lähettäisi ilmoituksia sekä kotimaisiin
että ulkomaisiin sanomalehtiin, joissa hän mainitsisi, että eräs lapsi
sillä tavalla on tullut pelastetuksi, ja kehoittaisi niitä, jotka
voisivat asiasta jotakin tietoja antaa, kohta siitä ilmoittamaan.
Kaikkiin mahdollisiin keinoihin olisi tässä tarkoituksessa ryhdyttävä.
"Mutta onko meidän mainitseminen tästä mitään Elsalle?" kysyi neiti
Edelstedt. Hän arveli että nuoren tytön mielikuvitus kiihottuisi
liian paljon; epätietoisen tulevaisuuden unelmat, jotka kentiesi
eivät milloinkaan toteutuisi, tulisivat pyörimään hänen päässään ja
saattaisivat hänen todelliseen elämään kelvottomaksi. Mutta tohtori
oli toista mieltä; semmoiset seuraukset siitä kyllä saattaisi olla,
mutta hän toivoi sisarensa voivan ne poistaa. Tähän asti ei ollut hän
milloinkaan nähnyt salaisuutten perheessä mitään siunausta tuottavan.
Päinvastoin, jo varhaisessa nuoruudessa olisi harjaannuttava katsomaan
totuutta suoraan silmiin, puhdas toiminta olisi aina paras. Sitä
paitsi oli Elsalla ollut niin paljon surua siitä että hänen täytyi
olla salakuljettajan tytär ja pitää isänsä rikoksentekijänä ja häpeään
joutuneena kansalaistensa silmissä; nyt pääsisi hän ainakin tästä
taakasta. Päätettiin siis sanoa Elsalle koko totuus, mutta vasta
seuraavana aamuna, jottei hänen yölepoaan häirittäisi. "Lapsi raukka",
sanoi neiti Edelstedt, "kyllä hänen uneksumisensa rauhattomiksi
tulisivat jos hän olisi lukenut tämän paperin."