Muuan käynti sairaan luona.
Oli hirveän raju ilma. Sade valui alas virtana ja rakeet löivät ikkunia
vasten, jotta olisi luullut niiden menevän säpäleiksi. Tuuli vinkui
kaduilla, pilvet kulkivat kuten villipetojen ajamana, oli niin kylmä ja
pimeäkin, kuin olisi talvi jo tullut. Liekit häilyivät katulyhdyissä
niin että olisi luullut niiden joka silmänräpäyksenä sammuvan.
Noin yhdeksän aikana tuli tohtori Edelstedt sisään sisarensa luokse,
joka lepäsi sohvalla perähuoneessa. Hupaisa tuli hehkui vielä uunissa.
Elsa oli jo pannut maata. Tohtori oli väsynyt ja vähän pahoinvoipa,
kun oli tehnyt vaikeamman leikkauksen ja käynyt monen sairaan luona
sinä päivänä. Hän heittäytyi nojatuolille tulen ääreen, ja levättyänsä
hetkisen ja juotuansa kupin teetä, jonka sisarensa hänelle tarjosi,
päätti hän mennä levolle. Mutta ensin meni hän akkunan luo aukaisten
luukun.
"Nyt on hirveä ilma", sanoi hän, "ei nyt laskisi ulos koiraa
eikä kissaakaan. Jospa ilma kaunistuisi aamuksi, sillä minun on
matkustettava aikaisin maalle erään sairaan tykö, ennenkuin pidän
luennon sairashuoneessa. Hyvää yötä, rakas Eleonoreni, tarvitset
sinäkin levätä."
Hän oli juuri ottamansa kynttilänsä, aikoen poistua, kun tampurin kello
alkoi soida.
"Kuka se nyt ollenee?" sanoi hän ja meni ovelle.
Se oli sana eräältä rouvalta, joka oli sangen kipeä ja pyysi
hartaimmasti, että tohtori tahtoisi sääliä häntä ja tulisi hänen
luoksensa vielä tänä iltana. Hän ei asunut kaukana siitä, nimensä oli
Algren, oli köyhä leski, mutta hän oli kuullut niin paljon hyvästä
tohtorista, että hän pani ainoan toivonsa häneen.
"Ethän sinä kumminkaan tänä iltana mene ulos, rakas Kaarleni,
tämmöisellä ilmalla, niin pahasti kun jo olet itsesi kylmännyt!" sanoi
hänen sisarensa huolestuneena.
"Niin, ei se niin erittäin mieluistakaan ole", sanoi tohtori, pannen
takkinsa napit kiinni taas ja katsellen akkunaan, jota sadepisarat
pieksivät; "mutta sitä ei voi auttaa, en ole milloinkaan kieltäynyt
menemästä köyhän sairaan luo, enkä tee sitä nytkään."
"Mutta täytyy sitte ainakin käskeä Jannen valjastamaan hevosen!"
"Ei ei, hän raukka on istunut kuskilaudalla koko päivän ja saa ajaa
taas huomen aamulla varhain; sairas kun on varsin lähellä, niin saatan
juuri hyvin kävellä; hyvää yötä, rakas Eleonore, mene nyt maata."
Ja tohtori otti paksun päällystakkinsa ylleen, lämpimän villasaalin
kaulaansa ja läksi ulos sateesen, pienen tytön seuraamana, joka oli
sanan tuonut.
Seuraavana päivänä ei neiti Edelstedt saanut nähdä veljeänsä ennenkuin
puolisen aikana. Kysyttyään iltasesta sairaan luona käynnistä sai hän
kuulla rouva Algrenin kuolleen muutama tunti sitten; kun tohtori taas
tuli hänen luokseen edellä puolenpäivän, oli hän jo loppunut.
"Ihmisparka", sanoi tohtori, "hänen tilansa oli surkuteltava."
Hän kertoi tavanneensa sairaan melkein typö tyhjässä tilassa; --
ainoasti puheensa ja jotakin hänen käytöksessään todisti hänen nähneen
parempia päiviä. Hän ei tiennyt elikö miehensä tahi ei, hän oli
karannut Amerikaan, tuhlattuansa kaikki mitä hänellä oli, eikä vaimonsa
ollut hänestä sitte enää koskaan mitään kuullut. Tämän sai tohtori
tietää pieneltä tytöltä, joka oli häntä hakemassa, hän oli erään
samassa talossa asuvan matamin tytär, jota tohtori Edelstedt kerran oli
eräässä vaikeassa taudissa lääkinnyt.
"Minä olin jo unhottanut lapsen", sanoi hän, "mutta tyttö muisti aivan
hyvin minun ja oli aina sanonut sairaalle, että hän vaan kysyisi
minulta neuvoa, niin tulisi hän varmaan terveeksi. Nuo ihmispoloiset
luulevat aina meidän lääkärien olevan jonkunlaisia loihtijoita,
jotka voisimme manata taudit pois, ja me voimme kuitenkin niin vähän
aikaansaada kaikella viisaudellamme, kun sairaan aika on tullut.
Näin kohta että niin oli laita rouva Algrenin kanssa. Hän makasi
keuhkotaudin viimeisellä asteella, mutta ei luullut olevansa niin
kipeä kuin hän todellakin oli. Ei näkynyt hänellä olevan ketään, joka
olisi hänestä huolta pitänyt, paitsi pientä tyttöä, jonka äiti aina
oli ulkona työssään; tyttönen onkin hyvin kiltti lapsi, saamme nähdä
mitä voimme hänelle tehdä. Kuitenkin luulin huomaavani tuon kurjan
naisen sielun kärsivän yhtä paljon kuin ruumiinkin, joku suru taikka
rauhattomuus näkyi hänen mieltänsä painavan, hän katseli useampia
kertoja ympärilleen huoneessa tuijottavin katsein, ja tytön sattumalta
mentyä ulos, otti hän äkisti päänalusen alla olevan pienen sinetillä
varustetun kääreen ja sanoi läähättäen ettei hän voinut ennen rauhassa
kuolla, kun hän oli jättänyt sen jonkun uskottavansa henkilön käsiin;
liikuttavalla äänellä pyysi hän minun lukemaan siinä olevan pienen
kirjoituksen hänen kuolemansa jälkeen, ja lupaamaan, jos mahdollista,
sovittaa sen raskaan hairahduksen, johonka hän oli tullut syylliseksi.
Hän katsoi minuun niin kummallisen rukoilevasti, etten voinut muuta
kuin luvata tehdä kaikki mitä minun vallassani oli; tämä näkyi
silminnähtävästi rauhoittavan häntä, sillä hän sulki taas silmänsä,
ja hetken perästä huomasin hänen nukkuneen, jonka jälkeen jätin
hänet. Tänään aamulla, kun taas tulin sinne, oli hän kuollut. Annoin
tytön äidille vähän rahaa, ja pyysin hänen pitämään tointa ruumiin
säädyllisestä hautaamisesta; sillä vaimoraukalla ei näkynyt olleen
ketäkään läheisempää omaista. Hänen kirjoituksensa panen pulpetin
laatikkoon, kunnes saan aikaa lukea sen lävitse. Jälkeen puolen päivää
on minulla monta sairasta katsottavana.. Hyvästi, hyvä Eleonoreni."
"Älä vaan tule kotio peräti myöhään illalla, jotta saat vähänkin
levätä, rakas Kaarle, sinä hivut kokonaan."
"Saa nähdä," vastasi tohtori hymyillen, suuteli sisarensa kättä, otti
hattunsa ja meni.