Vankilassa.
Muutama päivä sen jälkeen käveli Elsa kaupungin katuja aivan
turvallisesti saman miehen rinnalla, jota hän niin suuresti oli
pelännyt. He tulivat vihdoin erään suuren tumman kivirakennuksen
luo, joka oli kaupungin ulkopuolella, sen vastakkaisessa päässä.
Elsan sydän tykytti kovasti, kun hänen kumppaninsa meni suurelle
mustalle rautaportille ja soitti kelloa, joka kaikui kimeästi ja
ilkkuvasti hiljaisessa avaruudessa. Pian kuuluikin lukko narisevan.
Ovi aukaistiin. Herra Holmers puhui muutamia sanoja vanginvartijalle,
joka näytti hyvin äreältä, mutta tuokion mietittyään päästi hän
heidät kuitenkin sisään, otti sitte suuren kimpun avaimia esiin ja
osoitti heille tietä pimeiden käytävien lävitse. Siihen aikaan ei
pidetty vangeista paljon huolta; nykyaikaa on meidän kiittäminen
järjellisemmästä menettelystä heitäkin kohtaan niinkuin paljosta
muustakin, jolla ihmiskunnan hyvää edistetään.
Elsa vapisi niin ankarasti, että hän töin tuskin pysyi pystyssä,
vanginvartijan pannessa avaimen erään toisen rauta-oven suulle, joka
rämisten aukesi. Tytön katsetta kohtasi suuren pimeän huoneen sisusta.
Sitä valaisi ainoastaan muutamat pienet rautaristikolla varustetut
akkunat, jotka olivat ylhäällä, aivan katon rajassa. Huoneessa oli
useampia, sekä vanhempia että nuorempia ja enimmäkseen kolkonnäköisiä
miehiä, jotka loikoilivat ryhmissä laattialla, hoilottaen ja nauraen
ja käyttivät niin kauheita sanoja, että Elsan jäähtyi veri suonissaan.
Mutta vanginvartija käski heidän vaikenemaan, ja osoittaen erästä
ryhmää, jotka pelasivat korttia kauimpana nurkassa, huusi hän Musta
Jussia. Tämä nousikin hitaasti seisoalleen, heittäen kolkon katseen
sisääntulijoihin. Nyt näytti hän entistään vielä raivokkaammalta;
musta vanukkeinen partansa teki hänen kammoittavan näköiseksi.
Tahtomattansakin peräytyi Elsa takaperin, sillä hän ei tahtonut tuntea
omaa isäänsä.
"Mitä minusta tahdotte", jupisi musta Jussi kumeasti, "enkö saa tässä
viheliäisessä pesässä kertaakaan olla rauhassa?"
Mutta samassa sattui hän katsahtamaan Elsaan, joka seisoi puoliksi
piiloutuneena vanginvartijan takana.
"Mitä tämä on?" kiljasi hän sitte, kuten olisi aaveen nähnyt, "kuka tuo
tyttö on? Onpa hän juurikuin minun Elsani!" Hän tuijotti niin julmasti,
että Elsa kauhistui vielä enemmän.
"Kaunis tyttö hän on joka tapauksessa", huudahtivat muutamat toiset
vangit, tahtoen tarttua häneen, mutta Musta Jussi syöksähti esiin kuni
leijona. "Älköön kukaan uskaltako koskea häneen!" kirkui hän, "voi kuu
hän on Elsan näköinen!"
"Ja Elsa minä olenkin!" sanoi tyttö ja koko ruumiinsa vapisi; "ettekö
isä minua enää tunnekkaan?"
"En, sinä olet liian hieno, ollaksesi kurjan salakuljettajan tytär.
Ulrika raukka on kuollut, sen tiedän, vaimo raukka, hänellä ei ollut
paljon iloa tässä maailmassa; mutta siitä en tiennyt mihin lapseni on
joutunut."
Rohkaistuen isänsä lempeämmästä äänestä, pujahti Elsa hänen luoksensa
ja kertoi hänelle, mitä itselleen oli tapahtunut sen onnettoman
yön jälkeen, jona viimeksi olivat nähneet toinen toisensa, kuinka
onnellinen hän nyt oli tuon hyvän tohtorin ja hänen sisarensa luona,
ja kuinka paljon hyvää hän siellä on saanut oppia. "Ah", sanoi
hän, "Jospa voisin lukea isälle jonkun kauniin kappaleen uudesta
evankeliumikirjasta, jonka olen saanut neiti Edelstedtiltä!"
"Niin, kyllä se saa jäädä toiseksi kerraksi; nyt tunnen itselleni
tehdyksi paljon hyvää, kun olen saanut nähdäkin pienen Elsani ja
tietää, että hän voi hyvin. Monta raskasta hetkeä olen viettänyt,
kun en ole tiennyt mihin lapseni on joutunut. Jos ei sinulle ole
kovinkaan vaikea tulla tänne kammoittavaan vankilaan, niin tule vielä
joskus muulloinkin, rakas lapseni; kyllä kai minä pian muutetaankin
Marstrandiin, tahi mihin hyvänsä, pidettäväksi aikani vankeudessa.
Mutta hyvältä tuntuu saada väliin nähdä täällä sellaisen pienen Jumalan
enkelin; kyllä meillä täällä pahuutta kylliksi on, sen saat uskoa.
Katsoppas vaan, yksin nuo raa'at roistotkin tulevat niin hiljaisiksi
sinut nähdessään."
Ja totta olikin että toiset vangitkin olivat aivan hiljaa ja katselivat
tuota nuorta tyttöä, ikäänkuin hän ei olisi kuulunutkaan tähän pahaan
maailmaan, jossa he oleskelivat.
Mutta vanginvartija huusi häntä, ja kyynelsilmin jätettyään isänsä
hyvästi ja luvattuaan taas tulla niin pian kuin mahdollista, meni
Elsa vanginvartijan kanssa erästä toista tietä ulos, josta he tulivat
pihalle. Siellä kohtasivat he useampia vankeja, jotka olivat ulkona
työssä; Elsa tahtoi kiiruhtaa heidän ohitsensa, mutta huomasi erään
niistä salaa tirkistävän häneen. Katsahtaessaan ylös, näki hän
nuorukaisen vankipuvussa, jonka vaalean, laihtuneen muodon hän luuli
tuntevansa. Niin, kyllä sen täytyi olla Niilo, rouva Rosenkvistin
poika! Hän ei tahtonut uskoa silmiään, mutta hänen katsahtaessaan
jälleen ylöspäin, oli nuorukainen kadonnut. Tytön huolestuneihin
kysymyksiin vastasi vanginvartija sen olevan hyvin surullisen
tapauksen: Poika oli pitemmän ajan näpistellyt isäpuoleltaan, mutta kun
tämä jostakin sattumasta rupesi häntä epäilemään ja pitämään rahoistaan
tarkkaa vaaria, ja kun pojan kuitenkin välttämättömästi täytyi hankkia
itselleen rahoja pelaamisiinsa ja lurjustelemisiinsa kelvottomien
kumppaniensa kanssa; olivat nämät saaneet hänen houkutelluksi
anastamaan jonkun summan rahaa eräästä puodista, kauppapalvelijan
mennessä hetkeksi ulos noutamaan jotakin tavaroita. Tämä näki kuitenkin
hänen eräästä reiästä, hän tavattiin siis rikoksen teosta, asiaa ei
voitu peittää ja nyt oli hän passitettu lääninvankilaan, kärsimään
rangaistustaan ensikertaisesta varkaudesta.
"Ettei poika vaan olisi täältä lähteissään pahempi kuin tullessaan";
lisäsi vanha mies, pudistaen päätään. Murheellisena ajatteli Elsa
pojan äiti-parkaa, joka niin oli poikansa pilannut ja sai tällaisen
surullisen palkan sokealle rakkaudelleen. Iloinen oli Elsa sentään
siitä, että hänen viattomuutensa oli siis tullut ilmi, ja hän päätti
kohta kirjoittaa muutaman sanan herra Rosenkvistille ja antaa hänen
tietää kuinka hyvä hänen oli olla, pojasta hän kuitenkin päätti olla
mitään mainitsematta.
Herra Holmers, joka oli ollut asioillaan naapuristossa, kohtasi tytön
vankilan portilla; hiljaisena ja murheellisena kääntyi hän taas
kotiinsa.
Vielä pari kertaa pääsi Elsa linnaan isänsä luokse. Nämät olivatkin
Mustan Jussin ainoat iloiset hetket, mutta tyttäreen koskivat ne
niin syvästi että tohtori Edelstedt katsoi tarpeelliseksi kieltää
hänen enempää siellä käymästä. Pian ei kuitenkaan enää ollut kielto
tarpeesenkaan, muutamana päivänä saivat he näet kuulla, että Musta
Jussi oli muutettu toiseen vankilaan, ja Elsa ei häntä enää saanut
nähdä.
Mutta hänen mielellensä jäi suru jälelle. Ikäväkseen huomasi neiti
Edelstedt äsken puhjenneiden ruusujen vaalistuvan hänen kasvoillaan.
Usein valitti hän päänsärkyä, näytti rauenneelta ja elottomalta ja
vaikea oli hänen koota ajatuksiaan, kun hänen olisi pitänyt lukemaan
tai toimittaman jotakin muuta. Huomasi tohtorikin tuon muutoksen heidän
pienessä hoidokkaassaan, hän arveli että tyttö istuskeli liian paljon
sisällä ja että hänen nykyinen elämänsä oli liian yksitoikkoista ja
erakkoista hänen ikäiselleen nuorelle tytölle, joka ei milloinkaan
ollut tottunut niin paljoa istuskelemaan lämpimässä huoneessa. Talvi
oli ollut pitkä ja kylmä, neiti Edelstedt ei koskaan mennyt ulos muuten
kuin kattovaunuissa ja Elsa oli mieluimmin sisällä hänen luonaan,
sillä hän piti kiusallisena yksin kävellä kadulla, hän luuli näet aina
että kansa katsoisi häntä ja sanoisivat: "tuossa menee sen mustan
salakuljettajan tytär." Ja sitä ei kukaan kuitenkaan ajatellutkaan,
sillä jokaisella oli omat asiansa hoidettavana.
Jonkun ajan tuumaili neiti Edelstedt lähettää hänen kouluun, jotta hän
olisi tullut enemmän muiden lasten seuraan, mutta siellä ei ollut juuri
ketään, johon hän olisi erittäin luottanut, ja sitä paitsi pelkäsi hän,
että koulukumppanit tuottaisivat hänelle uutta sydämen tuskaa, joko
ajattelemattomasti tahi pahanjuonisesti muistuttamalla häntä isästään.