Lääkäri ja hänen sisarensa.
Nyt alkoi Elsalle uusi elämä. Tohtori Edelstedtin hoidolla ja hänen
sisarensa hellällä huolenpidolla parani hän vähitellen. Hänen
käsivartensa tuli taas kykeneväksi ja terveyden ruusut kukoistivat
hänen ennen niin vaaleilla kasvoillaan. Hyvä ruoka, säännölliset
elantotavat ja ennen kaikkia häntä ympäröivä hiljainen mutta
hyödyllinen toimeliaisuus teki häneen, jolle tämä kaikki oli aivan
uutta, sanomattoman hyvän vaikutuksen.
Tohtori Edelstedt oli asunut yhdessä sisarensa kanssa aina siitä asti
kun hän alkoi toimensa harjoittelevana lääkärinä. Sisarensa, joka
juuri oli menettänyt vanhempansa, tuli silloin veljensä luokse hänen
talouttaan hoitamaan, eikä he siitä saakka olleet toisistaan erkauneet.
Saman hengen elähyttäminä työskentelivät he yhdessä lähimmäistensä
hyväksi; missä eivät lääkärin keinot voineet auttaa, siellä tuo hurskas
nainen lievensi tuskat sanoillaan, joilla oli huojentava vaikutus kuten
parantavalla palsamilla kipeään haavaan. Ruumis ja sielu ovat niin
läheisessä yhteydessä toistensa kanssa, että ruumiisen voidaan välin
vaikuttaa terveellisimmästi siten että sielussa herätetään suurempi
voima ja vakaampi luottamus Jumalan rakkaasen hallintoon. Tämän ymmärsi
tohtori Edelstedt sangen hyvin, aivan sairaan aavistamatta, tehdä;
hän oli aina valmis tarpeen tullessa auttamaan neuvolla ja työllä, ja
sisarensa oli hellästi rakastavana aina hänen kanssaan. Näin täyttivät
he uskollisesti Vapahtajansa käskyä; he "ruokkeivat ja juottivat
isoovaisia ja janoovaisia, ottivat outoja huoneesensa, vaatettivat
alastomia, oppeivat sairaita ja kävivät vankien luona."
Mutta muutamia vuosia oli kova lannetauti estänyt neiti Edelstedtin
käymästä veljensä kanssa köyhien sairaittensa luona; kuitenkin oli
hän kärsivällinen ja mieltynyt Jumalan tahtoon, niin ettei kukaan
aavistanut kuinka paljon hän kärsei; mutta hyödyllisen vaikutusalan
täytyi hänen kuitenkin hankkia itselleen. Sitä varten oli hänellä
tapana koota ympärilleen muutamia nuoria tyttöjä, joille hän jakoi
tietojensa rikkaita aarteita. Päämääräkseen asetti hän sekä sydämmen
että ymmärryksen kehittämisen, yhteiskunnalle hyödyllisten jäsenten
kasvattamisen, samalla antaen heille käytännöllisiä tietoja,
saattaakseen heitä perhe-elämään kelvollisiksi, johon useimmat heistä
arvattavasti tulisivat kutsutuiksi.
Vähää ennen Elsan perheesen tuloa oli neiti Edelstedt kuitenkin ollut
tavallista heikompi eikä ollut voinut täysin antautua tähän toimeensa;
mutta tehdäkseen veljelleen mieliksi ei hän kuitenkaan säästänyt
vaivojaan, vaan kävi itse tuota kipeää tyttöä katsomassa ennenkuin he
päättivät hänen ottaa luoksensa kotiin.
Lukemaan ja kirjoittamaan oli Elsa oppinut äidiltänsä, mutta kun
tämä tuli niin paljon kiintyneeksi miehensä salakuljetustoimiin,
unohti nuori tyttö suurimman osan siitä mitä oli oppinut. Nyt
sitävastoin alkoi hän heti, senverran toinnuttuansa, omistaa itselleen
rakastettavan opettajattarensa antamia tietoja. Hoitaa häntä, oli
sitäpaitsi Elsan suurin ilo; huomattuansa hänen silmistään että hän
haluaisi jotakin, juoksi hän aina kohta sitä noutamaan ja koetti
kaikissa olla niin paljon hyödyksi kuin hän mahdollisesti taisi.
Nuoren tytön harrastuksesta ja hartaasta edistymisen halusta
liikutettuna päättivät tohtori Edelstedt ja hänen sisarensa, että he,
ainakin toistaiseksi, pitäisivät hänen luonaan ja huolehtisivat hänen
kasvatuksestaan. Kun he ilmoittivat tämän hänelle, oli hänen ilonsa
sanomaton; tummat silmänsä himmentyivät ilokyynelistä ja laskeutuen
polvilleen hyväntekijättärensä sohvan viereen, kasteli hän hänen
kättänsä suudelmillaan.
"Ah", kuiskasi hän, "aallot olivat toki oikeassa, laulaessaan:
"On linna luja Jumala,
Kaikessa hädäss' auttaja."
Mielihyvällä oli tohtori tehnyt huoneen, jossa sisarensa oleskeli,
niin hauskaksi kuin mahdollista. Hänen sohvansa oli ikkunan luona,
josta oli ihana näkyala puutarhoihin ja niityille -- sillä talo,
jossa he asuivat, oli kaupungin äärimmäisellä rajalla -- seinät
olivat tauluilla koristellut, vaasit olivat täynnä tuoksuvia kukkia,
viheriöitä loisto-kasveja kohoutui kukkavasuista, linnut lauloivat
kullatuissa häkeissään, monta kaunista taideteosta ihastutti silmiä,
pieni lumivalkea kissa makasi somana keränä hänen jaloissaan, pöydällä
näkyi parhaita teoksia, mitä uusin kirjallisuus voi tarjota, kirjoitus-
ja piirustuskoteloita ja kaikenlaisia käsitöitä oli hänellä, sillä
hän ei saattanut milloinkaan olla toimettomana. Tässä huoneessa
viihtyi Elsakin erinomaisen hyvin, sillä tämä häntä ympäröivä hienous
ja huolellisuus miellytti häntä sanomattomasti, vaikka se olikin
hänelle kokonaan uutta. Tohtorin tullessa iltasina väsyneenä ja
päivän sairashoidosta uupuneena kotiin, toi tyttö hänen tohvelinsa
ja mukavan yönuttunsa, pani pöydälle hänen lemmikkikirjansa; veli ja
sisar olivatkin siitä yhtä mieltä että heidän pieni hoidokkaansa lisäsi
paljon hauskuutta perheesen, ja että se todellakin oli onnellinen
hetki, jona he toivat hänen mukanaan tuon lämminsydämisen Pajatson
pienestä yliskamarista.
Täällä oppi Elsa paljon sellaista, joka oli hänelle hyödyksi
tulevaisuudessa; eikä ainoastaan tässä, vaan myös -- joka onkin paljon
tärkeämpää -- ijankaikkisessakin elämässä. Taivaallista Isäänsä tunsi
hän sangen vähän; hän oli tuskin kuullut puhuttavankaan Vapahtajastaan,
joka oli antanut henkensä hänen edestään. Oi, mikä kokonaan uusi elämä
aukesi hänelle, kuullessaan hyväntekijättärensä lukevan Vapahtajansa
lempeitä sanoja ja oppiessaan laskemaan kaikki huolensa Hänen
jalkoihinsa. "Kaikki teidän murheenne pankaat Hänen päällensä, sillä
Hän pitää murheen teistä."
Kuinka usein eikö hän sydämessään siunannut putoamistaan, joka oli
hänet pelastanut vaaralliselta tieltä, sillä nyt havaitsi hän, että
se olisi johdattanut hänen suureen kurjuuteen. Hän tunsi kuinka
turhuus ja kunnian pyyntö jo olivat alkaneet juurtua hänessä ja hän
ponnisteli uutterasti kukistaakseen niitä, ett'ei pienintäkään jälkeä
olisi jälellä tuosta onnettomasta ajasta, joka ei ensinkään ollut
hänen nykyisen onnellisen elämänsä kaltainen; koko hänen entinen
olonsa oli kuten kolkko uni hänen takanaan. Ainoastaan yksi asia vielä
painoi hänen mieltään: hän oli salakuljettajan tytär ja isänsä istui
vankeudessa. Opittuansa eroittamaan hyvän ja pahan, havaitsi hän mitä
isänsä oli rikkonut; mutta hän oli kuitenkin hänen isänsä ja oli aina
ollut hyvä hänelle. Vähittäin heräsi hänessä ajatus, että hänen oli
etsiminen isäänsä, sanoakseen hänelle kuinka onnellinen tyttärensä
oli uudessa kodissaan ja nähdäkseen voisiko hän tehdä jotakin
sulostuttaakseen hänen surullista elämäänsä. Tätä ajatteli hän usein
ja vihdoin rohkeni hän puhua siitä neiti Edelstedtille, johonka hän
rajattomasti luotti.
Tämä mainitsi asiasta veljelleen.
"Jospa voisimme saada tietoomme, kuka se herra on, jota hän
pelästyi teaatterissa", sanoi tohtori miettivästi; "tyttö sanoo
salakuljettajani aina kutsuneen häntä jahtiluutnantiksi; eihän se
toki ollene rannikko-kersantti Holmers? Hän on hiljattain tullut
muutetuksi näille paikoin. Minä kysyn kaikissa tapauksissa mitä hän
tietää asiasta, kun menen sinne, sillä minulla on muuan sairas samassa
talossa kuin hän asuu. Varmaankin hän tietää missä ne salakuljettajat
ovat; Elsan isä on luultavasti saanutkin kovemman rangaistuksen kuin
toiset, sillä sanoihan tyttö hänen lyöneen melkein kuoliaaksi yhden
tullivirkamiehistä."
Kun tohtori Edelstedt samana päivänä tuli kotiin päivälliselle, seurasi
häntä muuan vieras herra, ja vaivoin sai Elsa olluksi huudahtamatta,
tuntiessaan tämän samaksi hirveäksi jahtiluutnantiksi! Mutta nyt ei hän
näyttänytkään juuri tylyltä, kun hän, tarttuen tytön käteen, sanoi:
"Vai niin, sinä olet täällä, lapsi raukka! Kyllä me etseimme sinua,
tultuamme takaisin ylös rosvoluolalle, kun näimme että äitisi oli
kuollut, tyttö poissa ja vanha noita-akka piti hirveätä elämää.
Vihdoinkin luulimme löytävämme sinut erään vanhan puutarhurin luota,
nimeltä Rosenkvist, mutta siellä kadotimme jäljet. Puutarhuri oli hyvin
murheissaan, kun ei hän tiennyt miten sinun oli käynyt."
"Ei hän siis ollut saanut kirjettäni, jonka äskettäin hänelle
kirjoitin", sanoi Elsa.
"Ikävää oli", jatkoi herra Holmers, "kun minut nähtyäsi niin
pelästyit, että teit semmoisen kuperkeikan teaatterissa; mutta se
oli kaikki kuitenkin onnen sattuma sinulle, tyttöseni, sen voin
vakuuttaa." Mielihyvillään katseli hän ympärilleen tässä hupaisessa
huoneessa ja nyökkäsi päätään neiti Edelstedt'ille, joka sauvaansa
nojaten juuri oli tullut huoneesen ja istuutui sohvalle. Sitte
kertoi hän, että Musta Jussi eräästä sattumasta, vähän aikaa sitten
oli muutettu lääninvankilaan tässä kaupungissa, jossa uusi tutkimus
salakuljetusliikkeestä olisi pidettävä. Sen jälkeen vietäisiin hän taas
takaisin, mutta luutnantti Holmers lupasi ensi tilassa toimittaa niin
että tyttärensä saisi käydä häntä katsomassa.