KYMMENES LUKU.

Yliskamarissa.

Tohtori Edelstedt kävi joka päivä, tehden kaikki mitä hän saattoi,

lieventääkseen Elsan tuskia. Crespini oli väsymätön huolissaan,

vieläpä uhrasi oman elatuksensakin voidakseen hankkia hänelle

jotakin hupaisuutta. Tohtoria liikutti syvästi tuon iäkkään miehen

alttiiksiantavaisuus nuoren tytön hyväksi, ja kiitollisuus, joka

ilmautui tytön sanoissa, ja hänen raukeissa katseissaan.

Mutta eräänä päivänä tullessaan ylös heidän luokseen, näki hän

italialaisen kävelevän huoneessa edestakaisin levottomilla liikenteillä

ja Elsan seuraavan häntä silmillään, samalla kun kasvoilleen levisi

kuumeentapainen puna. Tohtorin kysymykseen, mitä oli tapahtunut,

vastasi Crespini että teaatterinjohtaja oli ollut niin vihastunut

ja saanut niin paljon harmia Elsan tähden, että päätti kohta jättää

kaupungin ja etsiä muualla onneaan ja hänen oli täytymys seurata mukana

koska hän ei muulla tavalla voinut ansaita jokapäiväistä leipäänsä.

"Kyllä minulla on ikävä ammatti, signor Dottore", sanoi hän, "mutta --

en taida mitään muuta ja opettelemaan olen jo liian vanha."

Mutta miten olisi Elsan nyt käyvä? Hän oli ihan neuvottomana

ajatellessaan tyttöä, ja hänen ainoa toivonsa oli että tuo jalomielinen

tohtori ehkä mahdollisesti tietäisi jonkun neuvon.

Tämä vastasi, että hän jo kauan oli toivonut saavansa tytön

sairashuoneesen, sillä hän tiesi että Crespinin, joka itse oli vetäynyt

tuohon pieneen kammioon ja kieltäytynyt kaikista, oli varmaankin

vaikea hoitaa häntä; mutta nykyään ei ollut sairashuoneessakaan yhtään

avonaista paikkaa. Hän lupasi kuitenkin miettiä asiaa ja antaa hänelle

tarkemman tiedon jälestä puolenpäivää.

Illalla seisahtuivat eräät vaunut ulkopuolelle; hitailla askeleilla

kuului joku tulevan portaita ylös, ovi avattiin ja naisolento astui

sisään tohtorin seuraamana. Hänellä oli yllään jostakin hienosta

pehmeästä kankaasta tehty harmaa puku; hopeanvaaleat hiuksensa olivat

sileäksi kammatut kahden puolen kasvoja, jotka olivat niin vaaleat

ja puhtaat, kuin olisivat olleet elefantinluusta; sisäänpainuneet

siniset silmänsä osoittivat ruumiillista kärsimistä, mutta sielun

rauha kuvastui myöskin niissä, ja kun hän hitaasti elefantinluisella

kädensijalla varustettuun sauvaansa nojaten tuli esiin, katsoi Elsa

kummastuksella häneen; hänestä tuntui kuin joku olento toisesta

maailmasta olisi tullut hänen pieneen huoneesensa, täyttäen sen

suloisella hupaisuudella.

"Tämä on sisareni Eleonore, joka itse tahtoo nähdä pienen sairaani",

sanoi tohtori. "Hän onkin parempi lääkäri kuin minä", lisäsi hän

hymyillen, "tässä on Elsa ja tämä on hyvä ystäväni signor Crespini."

Nähdessään tuon oudonnäköisen miehen, joka eriskummallisesti

viittomalla sanoi hänet tervetulleeksi, oli neiti Edelstedt vähällä

peräytyä takaperin, mutta rohkasi heti itsensä, kiitteli häntä

muutamilla ystävällisillä sanoilla hyväntahtoisuudestaan tyttö raukkaa

kohtaan, joten hän kohta voittikin hänen sydämensä. Sitte meni hän

vuoteellaan makaavan Elsan luokse, joka oli niin vaalea ja laihtunut,

ettei hänessä paljon muuta näkynyt kuin suuret tummat silmänsä, joiden

kiilto kuumeesta oli lisääntynyt. Sangen hyvältä tuntui hänestä kun

neiti silitti pehmeällä kädellään hänen polttavaa otsaansa, ja hänen

puhuttelunsakin kuului hänestä soitannolta. Lyhyellä iällään oli Elsa

enimmäkseen nähnyt raakoja ja rajuluontoisia ihmisiä, mutta nyt tunsi

hän, vaikka luonnollisesti ei voinut sitä käsittää, mikä voima on

salattuna korkeammassa sivistyksessä, minkä jalostuttavan hohteen saa

koko olento, jonka sydän ja ymmärrys ovat kehittyneet sopusointuiseksi

kokonaisuudeksi ja kun hienosti sivistynyt mieli kuvastuu jalolla

pinnalla; tämä koskee raaimpaankin sydämeen ja vaikuttaa terveellisesti

kuni auringon paiste ja virkistävästi kuni aamukasteen puhtaat pisarat

kuivuneesen maahan.

Tämmöisen vaikutuksen teki neiti Edelstedt kaikkiin, joidenka seuraan

hän tuli. Veljensä vertasikin häntä resedaan, joka itse pienenä hentona

ja melkein näkymättömänä kuitenkin levittää tuoksua, joka miellyttävänä

täyttää ilman. Tämän tunsi myöskin hän, kipeä tyttö, hänestä tuntui

kuin olisi hän uudestaan elpynyt elämään, kun neiti niin ystävällisesti

ja lempeästi häntä puhutteli. Hän vastasi kaikkiin kysymyksiin

avomielisesti ja vieläpä luottavaisuudellakin, jota ei hän tähän asti

vielä milloinkaan ollut osoittanut kenellekään.

Hetkisen kuluttua menivät tohtori ja sisarensa akkunakomeroon ja

puhelivat hiljaa keskenään, jonka jälkeen tohtori kääntyi Crespiniin,

sanoen sopineensa sisarensa kanssa, että Elsa saisi olla heidän

luonaan, kunnes hän tulee terveeksi; jos hän sitte käyttäytyisi hyvin,

pitäisivät he hänestä huolen eteenpäinkin. Kasvatusisänsä ei siis

tarvinnut mitään huolehtia hänen tulevaisuudestaan.

Nyt olisi maksanut vaivaa nähdä Crespinin. Hän heittäytyi polvilleen

neiti Edelstedtin jalkoihin, suuteli hänen käsiään, vieläpä vaatteensa

palteitakin; hän nauroi ja itki vuorotellen, hän viittaili ja

juoksenteli ympäri kummallisimmalla tavalla; mutta kun Elsa käärittiin

lämpimään vaippaan, joka tohtorilla oli muassaan vaunuissa, ja piti

kannettaman alas, tuli Crespini kokonaan hiljaiseksi ja vaaleaksi.

Elsa tahtoi jättää hänen hyvästi, kiittää häntä hyvyydestään

vierasta orpolasta kohtaan, mutta niin voipunut hän oli ettei saanut

sanaakaan suustansa, vaan laski kähäräisen päänsä hänen rinnoilleen

ja kyynelvirta puhkesi tulvamaan silmistään. Oi Pajatso raukkaa!

Hänen kyyneleensä vuosivat tytön kyynelien kanssa yhteen; mutta äkkiä

hypähti hän sivulle, aukasi erään laatikon, otti sieltä esiin pienen

karneolikivisen ristin ja sitoi sen Elsan kaulaan. Tätä oli Marketa

kantanut ja hän piti sen parhaana aarteenaan.

"Jumala ja pyhä neitsyt siunatkoon sinua lapsukaiseni", sanoi hän, "älä

unhota vanhaa Pajatso-isää."

"En milloinkaan!" vastasi tyttö nyyhkyttäin; sitte otti Crespini hänen

varovasti syliinsä ja kantoi alas vaunuihin, johon tohtori ja sisarensa

olivat muodostaneet hänelle mukavan sijan.

"Signor Crespini", sanoi jälkimäinen ottaen kellonperistään pienen

sydämen muotoisen emaljoidun medaljongin, "ottakaa tämä muistoksi

hoidokkaaltanne, ja pantiksi meiltä, ettemme koskaan ole häntä

hyljäävä, vaan hän on saava hyvän kodin minun ja veljeni luona."

Ihastuneena suuteli Pajatso muistomerkkiä, tohtori puristi hänen

kättään, Elsan tummat silmät olivat kiitollisena häneen kiintyneinä.

Vaunut vierivät matkaansa. Italialainen tuijotti niiden jälkeen,

kunnes ne katosivat kadun kulman taakse, sitte meni hän hitaasti ja

surullisena takaisin pieneen yliskamariinsa.

Salakuljettajan tytär eli Mitä aallot kertoivat · 第 14 / 28 题