Yliskamarissa.
Tohtori Edelstedt kävi joka päivä, tehden kaikki mitä hän saattoi,
lieventääkseen Elsan tuskia. Crespini oli väsymätön huolissaan,
vieläpä uhrasi oman elatuksensakin voidakseen hankkia hänelle
jotakin hupaisuutta. Tohtoria liikutti syvästi tuon iäkkään miehen
alttiiksiantavaisuus nuoren tytön hyväksi, ja kiitollisuus, joka
ilmautui tytön sanoissa, ja hänen raukeissa katseissaan.
Mutta eräänä päivänä tullessaan ylös heidän luokseen, näki hän
italialaisen kävelevän huoneessa edestakaisin levottomilla liikenteillä
ja Elsan seuraavan häntä silmillään, samalla kun kasvoilleen levisi
kuumeentapainen puna. Tohtorin kysymykseen, mitä oli tapahtunut,
vastasi Crespini että teaatterinjohtaja oli ollut niin vihastunut
ja saanut niin paljon harmia Elsan tähden, että päätti kohta jättää
kaupungin ja etsiä muualla onneaan ja hänen oli täytymys seurata mukana
koska hän ei muulla tavalla voinut ansaita jokapäiväistä leipäänsä.
"Kyllä minulla on ikävä ammatti, signor Dottore", sanoi hän, "mutta --
en taida mitään muuta ja opettelemaan olen jo liian vanha."
Mutta miten olisi Elsan nyt käyvä? Hän oli ihan neuvottomana
ajatellessaan tyttöä, ja hänen ainoa toivonsa oli että tuo jalomielinen
tohtori ehkä mahdollisesti tietäisi jonkun neuvon.
Tämä vastasi, että hän jo kauan oli toivonut saavansa tytön
sairashuoneesen, sillä hän tiesi että Crespinin, joka itse oli vetäynyt
tuohon pieneen kammioon ja kieltäytynyt kaikista, oli varmaankin
vaikea hoitaa häntä; mutta nykyään ei ollut sairashuoneessakaan yhtään
avonaista paikkaa. Hän lupasi kuitenkin miettiä asiaa ja antaa hänelle
tarkemman tiedon jälestä puolenpäivää.
Illalla seisahtuivat eräät vaunut ulkopuolelle; hitailla askeleilla
kuului joku tulevan portaita ylös, ovi avattiin ja naisolento astui
sisään tohtorin seuraamana. Hänellä oli yllään jostakin hienosta
pehmeästä kankaasta tehty harmaa puku; hopeanvaaleat hiuksensa olivat
sileäksi kammatut kahden puolen kasvoja, jotka olivat niin vaaleat
ja puhtaat, kuin olisivat olleet elefantinluusta; sisäänpainuneet
siniset silmänsä osoittivat ruumiillista kärsimistä, mutta sielun
rauha kuvastui myöskin niissä, ja kun hän hitaasti elefantinluisella
kädensijalla varustettuun sauvaansa nojaten tuli esiin, katsoi Elsa
kummastuksella häneen; hänestä tuntui kuin joku olento toisesta
maailmasta olisi tullut hänen pieneen huoneesensa, täyttäen sen
suloisella hupaisuudella.
"Tämä on sisareni Eleonore, joka itse tahtoo nähdä pienen sairaani",
sanoi tohtori. "Hän onkin parempi lääkäri kuin minä", lisäsi hän
hymyillen, "tässä on Elsa ja tämä on hyvä ystäväni signor Crespini."
Nähdessään tuon oudonnäköisen miehen, joka eriskummallisesti
viittomalla sanoi hänet tervetulleeksi, oli neiti Edelstedt vähällä
peräytyä takaperin, mutta rohkasi heti itsensä, kiitteli häntä
muutamilla ystävällisillä sanoilla hyväntahtoisuudestaan tyttö raukkaa
kohtaan, joten hän kohta voittikin hänen sydämensä. Sitte meni hän
vuoteellaan makaavan Elsan luokse, joka oli niin vaalea ja laihtunut,
ettei hänessä paljon muuta näkynyt kuin suuret tummat silmänsä, joiden
kiilto kuumeesta oli lisääntynyt. Sangen hyvältä tuntui hänestä kun
neiti silitti pehmeällä kädellään hänen polttavaa otsaansa, ja hänen
puhuttelunsakin kuului hänestä soitannolta. Lyhyellä iällään oli Elsa
enimmäkseen nähnyt raakoja ja rajuluontoisia ihmisiä, mutta nyt tunsi
hän, vaikka luonnollisesti ei voinut sitä käsittää, mikä voima on
salattuna korkeammassa sivistyksessä, minkä jalostuttavan hohteen saa
koko olento, jonka sydän ja ymmärrys ovat kehittyneet sopusointuiseksi
kokonaisuudeksi ja kun hienosti sivistynyt mieli kuvastuu jalolla
pinnalla; tämä koskee raaimpaankin sydämeen ja vaikuttaa terveellisesti
kuni auringon paiste ja virkistävästi kuni aamukasteen puhtaat pisarat
kuivuneesen maahan.
Tämmöisen vaikutuksen teki neiti Edelstedt kaikkiin, joidenka seuraan
hän tuli. Veljensä vertasikin häntä resedaan, joka itse pienenä hentona
ja melkein näkymättömänä kuitenkin levittää tuoksua, joka miellyttävänä
täyttää ilman. Tämän tunsi myöskin hän, kipeä tyttö, hänestä tuntui
kuin olisi hän uudestaan elpynyt elämään, kun neiti niin ystävällisesti
ja lempeästi häntä puhutteli. Hän vastasi kaikkiin kysymyksiin
avomielisesti ja vieläpä luottavaisuudellakin, jota ei hän tähän asti
vielä milloinkaan ollut osoittanut kenellekään.
Hetkisen kuluttua menivät tohtori ja sisarensa akkunakomeroon ja
puhelivat hiljaa keskenään, jonka jälkeen tohtori kääntyi Crespiniin,
sanoen sopineensa sisarensa kanssa, että Elsa saisi olla heidän
luonaan, kunnes hän tulee terveeksi; jos hän sitte käyttäytyisi hyvin,
pitäisivät he hänestä huolen eteenpäinkin. Kasvatusisänsä ei siis
tarvinnut mitään huolehtia hänen tulevaisuudestaan.
Nyt olisi maksanut vaivaa nähdä Crespinin. Hän heittäytyi polvilleen
neiti Edelstedtin jalkoihin, suuteli hänen käsiään, vieläpä vaatteensa
palteitakin; hän nauroi ja itki vuorotellen, hän viittaili ja
juoksenteli ympäri kummallisimmalla tavalla; mutta kun Elsa käärittiin
lämpimään vaippaan, joka tohtorilla oli muassaan vaunuissa, ja piti
kannettaman alas, tuli Crespini kokonaan hiljaiseksi ja vaaleaksi.
Elsa tahtoi jättää hänen hyvästi, kiittää häntä hyvyydestään
vierasta orpolasta kohtaan, mutta niin voipunut hän oli ettei saanut
sanaakaan suustansa, vaan laski kähäräisen päänsä hänen rinnoilleen
ja kyynelvirta puhkesi tulvamaan silmistään. Oi Pajatso raukkaa!
Hänen kyyneleensä vuosivat tytön kyynelien kanssa yhteen; mutta äkkiä
hypähti hän sivulle, aukasi erään laatikon, otti sieltä esiin pienen
karneolikivisen ristin ja sitoi sen Elsan kaulaan. Tätä oli Marketa
kantanut ja hän piti sen parhaana aarteenaan.
"Jumala ja pyhä neitsyt siunatkoon sinua lapsukaiseni", sanoi hän, "älä
unhota vanhaa Pajatso-isää."
"En milloinkaan!" vastasi tyttö nyyhkyttäin; sitte otti Crespini hänen
varovasti syliinsä ja kantoi alas vaunuihin, johon tohtori ja sisarensa
olivat muodostaneet hänelle mukavan sijan.
"Signor Crespini", sanoi jälkimäinen ottaen kellonperistään pienen
sydämen muotoisen emaljoidun medaljongin, "ottakaa tämä muistoksi
hoidokkaaltanne, ja pantiksi meiltä, ettemme koskaan ole häntä
hyljäävä, vaan hän on saava hyvän kodin minun ja veljeni luona."
Ihastuneena suuteli Pajatso muistomerkkiä, tohtori puristi hänen
kättään, Elsan tummat silmät olivat kiitollisena häneen kiintyneinä.
Vaunut vierivät matkaansa. Italialainen tuijotti niiden jälkeen,
kunnes ne katosivat kadun kulman taakse, sitte meni hän hitaasti ja
surullisena takaisin pieneen yliskamariinsa.