Elsan ensimäinen esiintyminen.
Siinä kappaleessa, jossa Elsa oli esiintyvä, näytteli hän Titaniaa,
keijuisten kuningatarta, joka tulee pilvistä elefantinluisissa
vaunuissaan suurten perhosten vetämänä; jättäen ne korkeuteen liitelee
hän puiden välitse maahan, jossa lumottu prinssi, paimenpojaksi
puettuna, nukkuen makaa sammalvuoteella. Miten hän koskettaa häntä
taikasauvallaan, mitkä merkilliset kohtalot prinssi sitte kokee, ja
kuinka Titania aina osoittautuu pelastavana hengettärenä pahimmassa
vaaran hetkessä, sitä emme aio tässä kertoa, vaan kääntykäämme sen
sijaan vanhan teaatterihuoneen vaatetuskammioon, juuri kun siellä
kaikki makaa hujan hajan suurimmassa sekasorrossa. Täällä seisoi
vanha laiha kellanvaalea-ihoinen näyttelijätär koettaen nuorentaa
itseään mustuttamalla silmäluomiaan ja maalaamalla poskiaan; tuolla
taas nuorempi, joka oli puristanut täyteläisen vartalonsa niin
piukkaan, että tuskin sai hengitetyksi; lattialla ja tuoleilla oli
huiskin haiskin vaaleita perukkeja, tummia varatukan kiehkuroita,
kuningaskaapuja vaalistuneesta sametista kultapaperireunuksilla;
kukilla ja nauhoilla varustettuja paimenhattuja, puumiekkoja, pahvisia
kypärejä liehuvine töyhtöineen, taikakeppejä, paimensauvoja, siipiä
j.n.e. Yhdellä puolella makasi Pajatson valkea puku, johon kuului suuri
varanenä ja huippuhattu kilisevine kulkusineen; toisella puolella
näkyi Titanian maalatusta ja öljytystä läkistä tehty perhoispari,
kultasilla siioilla valjastettu vaunuihin, jotka lähemmin katsottuna
eivät olleetkaan elefantinluusta, vaan valkeasta pahvista, kimröökillä
varjostetut. Keskellä tätä sekasortoa seisoi Elsa, salakuljettajan
tytär, antaen puettaa itseään keijuiskuningattareksi. Hän puetettiin
hyvin lyhyeen ja avaraan harsokankaasta tehtyyn, koruompeluksilla
ja hopealehdillä kirjaeltuun hameesen; keijukaisen siivet, hienosta
harsosta, kiinnitettiin olkapäihin; pienet sandaalit pantiin jalkaan
trikoosukkien päälle, ja mukailluista mutta kuitenkin kiiltävistä
kivistä sai hän otsakoristuksen kullankeltaisille kähäröilleen.
Näin puetettuna katseli hän mielihyvällä itseään pöydällä olevassa
rikkeimessä peilissä ja loi itseensä tyytyväisen katseen ympärillään
seisoviin naisiin, mutta sai vastaukseksi paljaita pistosanoja ja
pilkallisia moitteita. Samassa huudettiin: "Titania!"
"He odottavat sinua", sanoi Pajatso, joka tuli äkkiä sisään tarkasti
silmäillen häntä.
"No, enkö kelpaa sitte, isä Pajatso?" sanoi hän hymyillen; mutta
sydämmensä sykki kuitenkin vähän tuskallisesti hänen astuessaan
vaunuihin; perhoset alkoivat kömpelömäisesti liehutella siipiään ja
näkymätön koneisto pani koko laitoksen liikkeesen, vaikkei juuri niin
ylä-ilmaisella keveydellä, kuin hänen majesteetilleen keijuisten
kuningattarelle olisi ollut sopiva.
Teaatterisalonki oli ihan täpötäynnä, sillä uuden Titanian kauneudesta
oli huhu laajalle levinnyt. Ja kun Elsa ajoneuvoissaan hitaasti
keikutteli pilvien seasta esiin, otettiin hän vastaan kaikuvilla
käsientaputuksilla. Keveästi tervehti hän yleisöä, kuten hänelle oli
opetettu, astui mahtavasti ulos vaunuistaan, laskeutuakseen muutamia
salaportaita myöden, ikäänkuin ilmassa liidellen, alas näyttämölle.
Seisoessaan ylimpänä portailla heilutti hän taikasauvaansa, ja melkein
tietämättänsä lennähti katseensa vieraasen ihmisjoukkoon, joiden kasvot
muodostivat pitkiä riviä. Silloin äkkäsi hän yht'äkkiä eräät kasvot,
jotka hän tunsi. Aivan vastapäätä häntä, teaatteriparvella, istui
jahtiluutnantti, joka oli hänen isänsä vanginnut! Jahtiluutnantin
näkeminen herätti hänessä kaikki surulliset muistot uudestaan eloon,
tuskallisesti päästi hän lyhyen huudahduksen, pikainen huimaus kohtasi
hänet, jalkansa luiskahti ja hän putosi korkeasta asemastaan alas
laattialle.
Kauhistuksen hälinä kävi läpi koko huoneen; "voi tyttö raukkaa, hän on
kuollut!" huudettiin joka taholta.
Liikkumattomana makasi hän, otsakoristus oli singahtanut kauas pois.
Irtonaiset tukkakiehkurat tuoksuivat hänen ympärillään. Vaaleana
kuin ruumis makasi hän siinä kaikkine komeuksineen, koruilleen.
Silmänräpäyksessä oli Pajatso hänen vieressään; ainoassaan
puoleksi puettuna, roikkuvine varanenineen syöksähti hän sisään ja
valitushuutoja huutaen otti hän tytön syliinsä. Samassa kiiruhti
teaatterinjohtajakin esiin näyttämölle niin kiukkuisena että hän tuskin
saattoi puhua.
"Viheliäinen kun nostat semmoisen metelin!" kiljui hän, tahtoen
tukasta vetää tytön pois näkyvistä, mutta Pajatso esti voimakkaasti
hänen julman hankkeensa, nosti tytön varovasti käsivarsilleen ja kysyi
kääntyen teaatteriparvea kohden, olisiko katsojain seassa ketään
lääkäriä, joka tahtoisi sääliä tyttöraukkaa ja ottaa hänet hoitaakseen,
jos hän vielä eläisi.
Mutta jo ennen kun hän oli ehtinyt toivomuksensa lausuakaan, oli eräs
vanhanpuoleinen, mustiin puettu herra lähtenyt paikaltaan parketilla
ja kohtasi rappusilla Crespinin, joka oli juuri kantamassa hengetöntä
taakkaansa asuntoonsa, yliskamariin teaatterirakennuksessa.
Tohtori seurasi jälestä. Elsa pantiin varovasti pienelle vuoteelleen.
Pajatso juoksi hakemaan vettä, viinaa, etikkaa ja kaikkia mitä
mieleensä muistui, sillä aikaa kun tohtori tarkasteli tytön vammoja.
"No, herra tohtori, miten on hänen laitansa?" kysäsi hän sitte
tuskallisen rauhattomana.
"Käsivarsi on taittunut, hän on pahasti loukkautunut useammasta
paikasta, ja on putouksesta tainnuksissa, mutta mitään hengen vaaraa en
luule löytäneeni."
"Taivaan ja pyhän neitsyen olkoon kiitos!" huudahti Crespini lämpimästi.
"Onko hän tyttärenne?" kysyi tohtori; "hän näyttääkin etelämaiselta."
"Ah ei, tyttäreni ei hän toki ole, mutta hän on orpolapsi ja niin hyvä!
Hän on kerran pelastanut minun henkeni; _povera piccola_; voi jospa
minäkin voisin pelastaa hänen henkensä!"
"Jumalan avulla koetamme sen tehdä", sanoi tohtori vakaasti. Tytön
ystävän ja suojelijan käydessä noutamassa määrättyjä lääkkeitä, sitoi
tohtori hänen käsivartensa; sitte istuivat molemmat miehet hänen
vieressään kunnes puna vähitellen taas palasi hänen huulilleen ja
poskilleen, hän aukasi silmänsä ja hämmästyi huomatessaan ettei hän
ollutkaan vanhassa salakuljettajakodissaan.
"Isä poloiseni", jupisi hän koottuaan ajatuksensa ja muistellessaan
pelottavaa luutnanttia, joka niin eriskummallisella tavalla oli
sekaantunut hänen elämän vaiheisiinsa.
Tohtori istui hänen tykönänsä kauan yli puolen yön ja lähti vasta
sitten kun hän arveli kaiken vaaran toistaiseksi olevan ohitse.
Aikaiseen seuraavana päivänä lupasi hän taas tulla katsomaan pientä
sairastaan, joka nyt vihdoinkin sulki silmänsä ja vaipui pari tuutia
kestävään levottomaan uneen.