Titania.
Matkansa perille päästyään oli Elsa eräässä kaupungissa, joka oli
paljon isompi kuin mikään niistä, jotka hän ennen oli nähnyt. Hän
ihmetteli mitenkä voidaan viihtyä tämmöisissä korkeissa huoneissa, ja
ajatellessaan isäänsä, joka kenties iäkseen oli suljettu semmoiseen
huoneesen, oli hän vähällä tukehtua. He kulkivat pari pitkää katua ja
tulivat vihdoinkin sille huoneelle, jonka osoite oli hänen vanhassa
kirjassaan. Se oli vähäinen kaksikerroksinen puurakennus erään kapean
kadun varrella, kaupungin toisessa päässä. Ajokalut seisahtuivat. Elsa
astui alas ja kolkutti vapisevalla kädellä ovelle. Hetkisen perästä
aukasi oven eräs piika hiukset hajallaan ja hyvin huolettomasti puettu.
"Onko matami Ljungström kotona?" kysyi Elsa.
"Matami Ljungström? Ei täällä asuu ketään sen nimistä."
"Ah. niin, hän on tätini, tässä on minulla hänen osoitteensa: n:o 8,
Pieni Myllykatu."
"Niin, kyllä se on oikein, mutta ei hän asu täällä."
Nähdessään Elsan hämmästyksen, käski piika hänen odottaa porstuassa
hetkisen, hän lupasi kysyä niiltä jotka huoneessa asuivat tuntisivatko
he ketään semmoista henkilöä. Hetken perästä tuli hän takaisin samalla
vastauksella; ei kukaan huoneessa tietänyt mitään matami Ljungströmistä.
Kauhistuneena juoksi Elsa ulos sanomaan tätä Niilolle; mutta hänen
tullessaan kadulle olivat ajokalut poissa.
"Voi sitä häijyä Niiloa!" huudahti hän ja aikoi juosta rattaiden
perässä, muttei tietänyt minnekkä päin ne olivat lähteneet.
Tämä oli surkea kohtalo! kuinka hänen nyt kävisi? Hän oli tuntenut
itsensä yksinäiseksi maantiellä, ensin jättäessään kotinsa; mutta nyt
oli hän paljon yksinäisempi suuressa kaupungissa, jossa sadottain
ihmisiä kulki sivuitse, huolimatta pienestä tytöstä, joka seisoi ovella
niin surullisen näköisenä.
Niillä oli kaikilla omat toimensa mietittävänä, ja jos joku vähäsen
seisahtikin kysymään mitä hänelle oli tapahtunut, kulkivat he kuitenkin
edelleen, vastausta odottamatta.
Aivan neuvottomana istuutui Elsa kynnykselle, ja antoi kyyneleensä
vapaasti tulvata. Mitä pitäisi hänen nyt tehdä? Vastapäätä olevat
pitkät akkunarivit, näkyivät aivan kuin irvistelevän hänelle; hänestä
tuntui niin tukehuttavalta ja peloittavalta kapealla kadulla, jossa
eivät mitkään aallot laulaneet hänelle: "On linna luja Jumala." Ah,
eikö Hän vieläkin voisi auttaa häntä surussaan? Ehkäpä jos hän oikein
sydämmellisesti rukoilisi, koska Hän on sanonut: "Tulkaat minun tyköni
kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon teitä
virvoittaa", ehkäpä Hän ei hylkäisikään tuota lapsi poloista, kuten
kaikki ihmiset hänen olivat hylänneet.
Siten istui hän hetken aikaa ristissä käsin ja kyyneleet vuosivat
silmistään, kun kaksi miestä tuli ulos eräästä läheisyydessä olevasta
huoneesta ja lähenivät hänen istuinpaikkaansa. Toinen heistä oli
hyvin synkkä ja keltasenvaalea kasvoiltaan; vaikka ilma oli lämmin,
oli hänellä iso takkikulu hartioillaan, harmaa huippuhattu mustilla
hiuksillaan ja pumpulinen sateenvarjo kädessään, jolla hän ilveili ja
huiski ympärilleen, niin että muut jalankävijät koettivat väistää häntä
niin paljon kuin mahdollista, välttääkseen odottamatonta lyöntiä, jonka
muuten olisivat voineet saada päähänsä. Toinen mies näytti enemmän
jäykältä ja kopealta mutta molemmat: näkyivät vilkkaasti haastelevan
keskenään. Samassa, juuri kun he menivät Elsan sivutse, seisahti
tumma mies yhtäkkiä ja huudahti: "Mutta mitä merkillistä sinulle on
tapahtunut, lapsi parka? _Poverina_! Minä en salli milloinkaan pienen
tytön itkevän; silloin muistan kohta pienen Marketani kotona. Mutta
olenkohan nähnyt, nuo kasvot ennen?"
Elsa katsahti ylös; hän luuli tuntevansa tuon eriskummaisen
vierasmurteisen äänen. Niin, nytpä hän tunsikin että se oli sama
vieras, jonka oli tavannut ojassa, kun pyörä oli hänen rattaistaan
lähtenyt; mitä kaikkia olikaan hänelle sen jälkeen tapahtunut! Samassa
tunsi vieraskin tuon pienen tytön, joka oli ollut niin hyväntahtoinen
ja avulias häntä kohtaan.
"Sano, miksikä itket, _mia cara_", sanoi vieras; "minulle olisi hauskaa
jos voisin tehdä jotakin vastapalvelusta."
Elsa kertoi nyt muutamilla yksinkertaisilla sanoilla mitä hänelle
oli tapahtunut. Tumma mies kuulteli tarkkaavasti, sitte kääntyi hän
pikaisesti seuraajaansa ja sanoi: "_È si bella_! hän on hyvin kaunis!
Signore... mieleeni juolahti jotakin... juuri sen johdosta, josta äsken
puhuimme. Entäs jos olisimme hänessä löytäneet Titaniamme... jonkun
jonka voisimme asettaa tuon ikävän Lottan sijaan!"
"Niin, se maksaa vaivan miettiä", vastasi toinen terävästi tarkastaen
Elsaa, jotta tämä tuli punaiseksi ja vaaleaksi miesten katsellessa
häntä. Sitten puhelivat he hetkisen erikseen keskenänsä, jonka jälkeen
tummapartainen tuli taas Elsan luo ja kysyi tahtoisiko Elsa seurata
häntä, hän voisi ainakin tarjota hänelle suojaa katosalla kiitokseksi
siitä palveluksesta, jonka oli häneltä saanut, hän tahtoisi sitäpaitsi
ehdoittaa hänelle jotakin, jos hän myöntyisi siihen, olisi hän aikaa
voittain tuleva itsenäiseen asemaan.
"Älä pelkää, _mia cara_", sanoi hän, huomattuaan että Elsa oli hyvin
hämmästyneen näköinen, "en tahdo vahingoittaa hiuskarvaasikaan, orpo
raukka."
"Niin, sen minäkin vakuutan", sanoi toinen, "tiedän ettei kukaan ole
niin lapsia lempivä, kuin Crespini, ja aina Marketan tähden, kuten hän
sanoo. Ilmoittakaa minulle päätöksenne niin pian kuin voitte. Hyvästi."
Kun ei Elsa tiennyt mitään muutakaan neuvoa, ja mies näytti hänestä
hyvältä ja ystävälliseltä, otti hän tarjouksen kiitollisuudella vastaan
ja seurasi miestä hänen asuntoonsa.
Se oli pieni yliskamari, varustettu hyvin kohtuullisilla huonekaluilla,
edessä oli pieni kammio, joka oli sopiva Elsalle makuuhuoneeksi niin
kauaksi kun hän siellä oleskelisi. Vieras pani hänelle voita ja leipää,
parasta mitä talossa löytyi, kuten hän sanoi. Sitte kertoi hän että
hänen kanssaan kävellyt vieras herra oli eräs teaatterinjohtaja,
joka matkusteli seurueneen ympäri ja oli äskettäin yhtynyt erään
sirkuksen kanssa, jotta he nykyään antavat molempia, näytelmä- ja
sirkusnäytäntöjä toistensa yhteydessä. Hän, Martino Crespini, näytteli
Pajatson osaa; "kun minä vaan esiinnyn näyttämölle, nauravat kaikki
sekä vanhat että nuoret vallan menehtyäkseen, ja kuitenkin on väliin
vaikeata keksiä naurettavia temppuja, kun sydän painaa rinnassa,
kuni kivi, joka tapahtuu usein, ajatellessani ihanaa kotimaatani, ja
vaimoani ja lastani siellä kaukana", sanoi hän pyyhkien kyyneleen
silmästään. Lisäksi kertoi hän että he olivat näytelleet erästä
kappaletta, joka oli tavattoman miellyttävä, nimeltään Prinssi ja
Keijuis-kuningatar, mutta Lotta, joka näytteli Titanian osaa, oli
juonikas ja ilkeä ja sanoi olevansa niin kipeä ettei hän voinut enää
esiintyä; mutta yleisö ei kuitenkaan ollut vähempään tyytyväinen, vaan
kappaleen _täytyi_ näyttää. Hän ehdotteli siis, että Elsa ottaisi hänen
osansa näytelläkseen; hän oli paljon sievempi ja kauniimpikin kuin
Lotta ja olisi varmaankin onnistuva oivallisesti.
Mutta Elsa väitti sen olevan ihan mahdottoman; eihän hänellä ollut
vähintäkään käsitystä kuinka siellä piti oltaman; hän käyttäytyisi
tyhmästi ja olisi vaan herra Crespinille harmiksi.
Tämä vaan ei tahtonut kuullakaan hänen kieltävää vastaustansa. Johtaja
olisi kyllä pitävä murheen siitä että hän osansa oppisi; olisi kai
se väliin vähän hankalaa, mutta ei hänen siltä tarvinnut pelästyä.
"Olenhan minä aina sivullasi", lisäsi hän; ajatteleppa, "minä olisin
luultavasti kuollut ojaan veren vuodosta, ellet sinä olisi ollut niin
älykäs, nyt tahdon tehdä mitä voin. Jos käyttäydyt hyvästi saat hyvän
palkan, enkä näe muuta neuvoa sinulla olevankaan."
Se olikin totta. Elsan täytyi myöntyä, ja samana päivänä vietiin hän
teaatterinjohtajan luokse oppimaan rooliansa.
Nyt alkoivat lapsi raukalle uudet koetukset. Todella kyllä oli
hänellä luonnostaan keveä ja hoikka vartalo, joka oli tullut vielä
ketterämmäksi ja notkeammaksi hänen kiipeillessään kallioilla, joka oli
ollut hänen ainoa huvituksensa yksinäisessä saaristo-elämässään, ja
kauniille kasvoilleen antoivat silmänsä omituisen lumousvoiman; mutta
yhtähyvin oli hänen vaikea tehdä ankaralle opettajalleen mieliksi.
Hänelle, joka oli täydellinen luonnonlapsi, ei ollut huokea taipua
kaikkiin niihin mutkikkaisiin asentoihin ja mielisteleviin kasvojen
liikuntoihin, jotka kuuluivat hänen rooliinsa, ja sitte sai hän kokea
korvapuusteja ja kovia sanoja, joista hän kokonaan peljästyi ja rupesi
itkemään, mikä vaan teki asian hullummaksi, ja hän lähetettiin kotiin
sillä arvolauseella, ettei hän milloinkaan kelpaisi mihinkään.
Mutta kun Elsa siten tuli niiskuttain sisään ystävänsä Crespinin
luokse, osasi tämä hyvin lohduttaa häntä ja antaa hänelle uutta
rohkeutta. Hän tunsi taas itsensä kokonaan iloiseksi istuessaan
Crespinin vieressä ja kuullellessaan hänen innokasta kertomustaan
kauniista Italiasta, hänen isäinsä kaupungista Florensista, jonne hän
oli jättänyt vaimonsa ja lapsensa. "Ah, Firenze la bella!" huudahti
hän, "ajatteleppa, _carissimo_ jos kerran voisimme tavata toisemme
siellä ihanan taivaan alla ruokamäntyjen varjossa. Voi, jos ei minun
kauemmin tarvitsisi kuljeskella ympäri vierailla mailla ja naurattaa
kansaa hullunkurisilla vehkeilläni, sydämeni ollessa pakahtumaisillaan
ajatellessani rakkaitani kotona!"
Ja tämä jalomielinen mies istui valkeassa ilvehtijäpuvussaan pitkine
hioineen ja avaroine housuineen ja itki niin että kasvomaali juoksi
pitkin poskiaan. Nyt oli Elsan vuoro lohduttaa häntä, ja näin
istuskelivat he kauan uneksuen iloisemmasta tulevaisuudesta, jolloin
hän olisi koonnut niin paljon rahaa, että he yhdessä voisivat matkustaa
Italiaan ja Elsa olisi tuleva Marketan ystäväksi, -- kunnes huudettiin
Pajatsoa. Hän pyyhki pikaisesti kyyneleensä, ja Elsa kuuli etäämpää
valtaavan naurun, jolla yleisö otti hänet vastaan.
Vaikka tämä Elsalle alussa olikin hyvin ikävää, alkoivat asiat
pian kuitenkin käydä paremmin; hänen hyvä tahtonsa ja luonnollinen
suloutensa voitti vähittäin kaikki vaikeudet niin että itse äreä
teaatterinjohtajakin herkesi häntä torumasta. Näyttelykumppaninsa
olivat kokonaan ihastuneina häneen, ainakin miespuoliset, mutta
naiset katselivat häntä karsain silmin, sillä he aavistivat hänessä
saavansa vaarallisen kilpailijan. He tekivät hänelle monta kepposta ja
kujetta, joten lie antoivat vihalle ja kateudelle vallan, jonka hänen
miellyttävät kasvonsa ja soma käytöksensä oli heissä herättänyt.
Mutta hänelle itselle oli vaara suurempi kuin heille, sillä
kunnianpyynnön myrkky hiipi jo hänen sydämeensä. Hän, joka oli ollut
kehumisiin niin tottumaton, näki nyt monen ihailevin silmäyksin
katselevan hänen jokaista liikuntoaan. Hän oppi itse tuntemaan,
että hän oli kaunis, ja siinä kadotti hän suurimman suloutensa,
sillä kauneudestaan tietämättömänä oleminen juuri antaa nuorelle
tytölle suloisimman viehätysvoiman. Hän alkoi suurella mielihyvällä
kuullella mauttomia ylistyksiä hurmaavista silmistään, ihastuttavasta
käytöksestään y.m., eikä enää luullut ilman niitä voivansa elääkään.
Niin oli pienestä teeskentelemättömästä olennosta tullut -- eikä juuri
vähänkään -- teeskentelevä ja turhamielinen, varsinkin ensimäisen
yleisen harjoituksen jälestä, siinä kun oli useampia henkilöitä
läsnä, jotka, osaksi kehoittaakseen häntä, osaksi hurmautuneina hänen
kauniista kasvoistaan ja viehättävästä käytöstavastaan, puhkesivat
hurjiin mieltymyksen osoituksiin.
Esiripun laskettua kääntyi teaatterinjohtaja Crespiniin ja sanoi:
"Kiitän teitä oivallisesta aatteestanne, että toimititte tytön meille,
se oli oikea ihmetapaus. Saatte nähdä, että hän herättää huomenna
suuren riemastuksen."