Niilo.
Herra Rosenkvist oli muutamia vuosia sitten nainut erään ryytikauppiaan
lesken kaupungista. Tämä emäntä oli, kuten olimme nähneet, sekä
toimelias että mahtava, hän oli oikein järjestyksen ihminen, joka
oli tuonut rahoja mukanansa pesään ja hänellä oli sentähden myöskin
jotakin sanottavaa. Jotakin sanottavaa, sanon minä? Tuota lausetta
hänen miehensä tuskin hyväksyisi, sillä akan kaunopuheliaisuusvirta
ryntäsi usein äkisti hänen, tuon kiltin ukon, päälle; mutta muuten teki
hän kodin sangen hauskaksi ukolle ja hoiti hänen raha-asioitansa paljon
paremmin kuin tämä itse olisi taitanut tehdä. Tuo edellämainittu Niilo
oli hänen poikansa ensimmäisestä naimisesta, kahdeksantoistavuotias
poika, jota piti kasvatettaman puutarhuriksi, mutta joka piti parempana
kuleksia ympäri muutamien laiskojen kumppanien kanssa, jotka saattivat
hänen monenmoisiin hulluuksiin, tahtoen käyttää hyväksensä hänen
rahojansa, joita he luulivat hänellä olevan loppumattomasti. Mutta
kuinka paljon äiti muuten pilasikin poikaansa, niin oli hän ylen
säästävä täyttämään hänen usein uudistamaa pyyntiänsä saada "yhden
ainoan viitosen tai kymmenen, mamma kulta." Muuten hän ei koskaan
ollut kieltänyt häneltä mitäkään, sillä tuo pitkä heittiö oli hänen
silmäteränsä ja pojalla oli rajaton voima äitinsä ylitse. Mutta
tarvittavain varojen puute saatti hänen usein pulaan ja vaati hänen
ottamaan pakonsa muihin keinoihin, joista hänen äidillänsä ei ollut
mitään aavistustakaan.
Elsa oli nyt tullut suureksi lemmikiksi kaikille perheessä; ainoastaan
Niilo katseli häntä kateellisilla silmäyksillä nähdessänsä hänestä niin
paljon pidettävän. Ukko Rosenkvistin pienet pyöreät kasvot kävivät
sitäkin kiiltävämmiksi kun tyttö oli lähellä häntä, ja kiukulla
havaitsi Niilo, että hänen äitinsäkään ei voinut vastustaa tuon pienen
ahkeran ja avuliaan tytön vetovoimaa.
"Tuo tyttö on oikea aarre", sanoi ukko vaimollensa toisinaan; "niin
paljon rahoja kun hänellä aina on torilta tullessansa", sillä oikein
nyhjittiin tungoksessa ostaessa noita maukkaasti kokoonpantuja
seppeleitä, joita "mestari Rosenkvistin pieni kaunis kukkaistyttö"
oli tuonut. Muut puutarhurit katselivat kateellisilla silmillä hänen
pikaisesti tyhjennettyjä korejansa, sillä kukaan ei voinut kilpailla
hänen kanssansa, ja kun hän otti päällensä tuon rukoilevan muotonsa,
väittivät ostajat että he eivät voineet vastustaa häntä.
Alussa ajoi Rosenkvist aina torirattaat itse, sillä hänellä oli paljon
toimitettavaa kaupungissa; mutta kun häntä kohtasivat tavalliset
leinikohtauksensa, lähetettiin Niilo hänen sijastansa, muutos, johon
Elsa ei ensinkään ollut tyytyväinen.
Kerran istui hän pienessä nurkassansa torilla koriensa ympäröimänä, kun
Niilo tuli hänen tykönsä ja mielittelevällä nenänniuristuksella, joka
kovin pisti esiin vastoin hänen tavallista äreätä tapaansa, pyysi häntä
lainaamaan hänelle muutamia markkoja niistä, joita juuri oli saanut;
hän tarvitsisi niitä välttämättömästi juuri nyt, ja luonnollisesti
maksaisi ne ensi tilaisuudessa takaisin. Eihän hänen tarvitsisi
puhua niistä niin kauan mitäkään, sillä ukko oli niin visu, että hän
ei koskaan suonut kenellekään penniäkään; mutta hänen oli huokeata
toimittaa itsellensä rahaa äidiltä, joka ei koskaan kieltänyt häneltä
mitäkään, ja silloin Elsa ne kohta saisi takaisin. "Minä lahjoitan
sinulle jotakin kovin kaunista", lisäsi hän, ojentaen kättänsä,
ikäänkuin tarttumaan rahoihin; "ja voithan sinä huokeasti sanoa että et
saanut niin paljon hintaa vihanneksista tänäpäivänä."
Nämät sanat kuultuansa tuli Elsa kovin hämillensä. Tosin kyllä ei hän
vanhempain kodissa koskaan ollut oppinut oikein erottamaan oikeata
väärästä; mutta hänessä löytyi luonnollinen, vaikka kehittymätön
velvollisuuden tunne, ja joku sisällinen ääni sanoi hänelle, että olisi
synnillistä vähimmälläkin tavalla pyytää pettää hyväntekijäänsä. Hän
vastasi niinmuodoin hiljaisesti, mutta vakaasti, että hän ei taitanut
myöntyä hänen pyyntöönsä. Ensin koetti Niilo imartelevilla sanoilla
saada häntä muuttamaan päätöstänsä, mutta kun havaitsi että Elsa
seisoi lujasti siinä, ja sanoi olevan mahdotonta jättää rahoja siitä
mainitsematta isännällensä, tuli hän hehkuvan punaiseksi kasvoiltansa
ja mutisi että hän tulisi katumaan sitä mitä hän oli tehnyt. Tuollainen
karkulais-kerjäläinen tohtisi vastustaa hänen tahtoansa! Se saataisiin
nähdä! Jonka jälkeen hän alkoi kuiskutella kumppaniensa kanssa, jotka
seisoivat vähän matkan päässä, eikä Elsa voinut tehdä siihen mitään,
että hän tunsi itsensä kovin levottomaksi, vaikka hänen omatuntonsa
sanoi hänen tehneen oikein.
Matka kotiin ei ollut, kuten ajatella saattaa, hauska. Niilo oli kovin
pahalla tuulella ja käytti joka tilaisuutta tiuskiaksensa Elsaa.
Niilon oli tapana pitää torirahat lompakossansa, sillä katsottiin
hänen voivan pitää ne varmemmassa säilössä kuin tuo pieni tyttö. Mutta
kerran, ei kauankaan tuon viimeksi mainitun tapahtuman jälkeen, puuttui
osa siitä summasta, jonka Elsan piti saaneen puutarhatuotteistansa,
ja jonka hän myöskin sanoi vastaanottaneensa. Kuinka tuo oli taitanut
tapahtua? Hän oli varma että hän oli jättänyt Niilolle oikean summan;
hän taas väitti ei saaneensa niin paljoa. Luonnollisesti uskoi hänen
äitinsä täysin ja hyvästi lempilapsensa sanat, ja Elsa sai pitää
hyvänänsä monta epäilyksen katsetta ja ankaria muistutuksia, jotka
kävivät vieläkin tuskallisemmiksi kun sama asia pari erää uudistui
ilman että kyettiin saamaan ilmi miten asian laita oikeastaan oli;
eikä ainoastaan tämä, vaan muutamia rouva Rosenkvistille kuuluvia
korukapineita sekä myöskin vähempiä rahasummia tuli pois toisinaan,
ja epäluulot voivat luonnollisesti ainoastaan langeta tuon pienen
äskentulleen niskoille, sillä sekä renki että piika perheessä olivat
vanhoja uskottuja palvelijoita, eikä kukaan muu ollut käynyt sisällä
huoneissa.
"Rakas Rosenkvistini", sanoi hänen vaimonsa, kun he illalla istuivat
yhdessä kirsikkapuulehdossa, ukko tapansa mukaan piippu suussa, eukko
sukankudin kädessä. "Tuo ei käy kauemmin laatuun. Minä tiedän että
sinä pidät tytön puolta, jos sitten olisikin vaikka omaa vaimoasi
ja poikapuoltasi vastaan; Niilo raukka, se oli pahin kaikista, että
Elsalla oli rohkeutta sanoa minulle eilen, ettei kukaan muu ollut
käynyt huoneessa kuin Niilo, kuu viitonen katosi, jonka juuri olin
saanut kanoistani!"
"Noh, mutta kukaties on se totta, akkaseni", sanoi ukko sävyisästi.
"Mitä!" huudahti vaimo ja kyynelvirta vierähti silmistään. "Oma
poikani! Tahdotko hänen ennemmin katsoa varkaaksi kuin tuon pienen
katukulkurin! Voi! kun vielä semmoisenkin häpeän täytyy nähdä! Oi, että
milloinkaan menin naimisiin!"
Hän peitti kasvonsa esiliinaansa ja tärkätyt lakinnauhansa tulivat
pehmeiksi kyyneleistä.
"Mutta, rakas Saarani", sanoi miehensä hänelle, "olehan toki
järjelläsi, eihän meillä ole mitään todistusta; täytyy ensin tutkia
asiaa ennenkuin niin rohkeasti tuomitsemme tuon isättömän ja äidittömän
lapsiraukan."
"Isättömän ja äidittömän! niin, niin, hänen isänsä oli salakuljettaja
ja istuu nyt vankina, eikä äitinsäkään ollut parempi, sitä ei ole hän
voinut salata minulta, kyllä minä kohta huomaan mikä kukin ihminen on.
Mimmoiset vanhemmat, semmoiset lapset; omena ei kauas puusta putoa. Ja
sen sanon sulle varmaan, että joko tyttö lähtee pois tahi minä. Niilo
raukkani, hän ei suvainnut tyttöä ensi alusta asti, kummallisen tarkka
silmä pojalla onkin, se on hänellä äitinsä perintöä; kaikki ihmiset on
tyttö lumonnut ulkokullatuilla kasvoillansa; mutta, sanon vielä sinulle
kerrassaan, sen varkaan penikan täytyy mennä tiehensä!"
Ja kiihkossaan kuivasi rouva Rosenkvist kutimellaan silmänsä, jotta
puikot olivat pistää silmät pilalle ja lähti huoneesta mieheensä
katsomatta.
Kauan aikaa istui herra Rosenkvist hiljaa ja miettivänä; rakkaassa
piipussaan oli tulikin sammunut hänen huomaamattansa. Silloin katsahti
hän ylös ja huomasi Elsan, joka hiljakseen käveli ympäri ja sitoi
kiinni muutamia neilikoita, joiden päät olivat riipuksissa runsaan
lämpimän vaikutuksesta.
"Tule tänne, lapsi raukka", sanoi hän vakaasti, ja pieni tyttö seisoi
kohta hänen vieressään.
"Elsa, ethän toki voi valhetella vanhalle miehelle, joka on suonut
sulle niin paljon hyvää? Onko tämä, josta he syyttävät sinua, totia vai
eikö? Minä olen uskonut sinun rehellisiä kasvojasi; olenko siis niin
hirveästi pettynyt? Se olisi suuri suru minulle, mutta pahin sinulle,
lapsi raukka, joka et kenties ole milloinkaan parempaa oppinutkaan."
Elsa kumartui maahan ukon jalkoihin. "Oi, herra Rosenkvist", huudahti
hän, katsoen häneen synkkämielisillä uskollisilla silmillään ja
nyyhkytys keskeytti äänensä; "uskotteko todellakin, että minä voisin
olla niin häijy, niin kurja! Te, kun olette ollut niin hyvä minua
kohtaan! Olen kyllä nähnyt... kotonani... mihin semmoinen jumalaton
toiminta johtaa. Ja nyt, kun niin mielelläni tahdon olla kiltti... ja
palvella teitä ja tehdä kaikki mitä te ja rouva Rosenkvist minulle
käskette, nyt kuitenkin luulette minut varkaaksi!"
Hän peitti kasvonsa käsillään ja itki; sitte puhkesi hän taas
sanomaan: "Oi, älkää uskoko heitä, herra Rosenkvist, älkää uskoko mitä
lie sanovat; minä en ole koskaan, en koskaan liikuttanut semmoista,
joka ei minulle kuulu, niin, Jumala sen tietää", lisäsi hän vitkaan ja
juhlallisesti, pannen kätensä ristiin, aivan kuin rukoukseen, "Jumala
tietää, että niinä toden sanon."
"Niin, sen tahdon mielelläni uskoa, lapsukaiseni", sanoi ukko
ystävällisesti. "Mutta kukas sitte on syyllinen? Tiedätkö siitä
jotakin? Kysyn omaantuntoosi vetoon, Elsa, ja vaadin vilpitöntä
vastausta."
Elsa vaikeni. "Enkö saa olla vastaamatta?" sanoi hän vihdoin,
surullisesti katsoen akkunaa kohden.
Samassa näki ukko hänen säpsähtävän kuten hän olisi tallannut käärmeen.
"Se on hän!" kuiskasi tyttö säikähtyneenä ja juuri silloin näkyi Niilo
hiljaa hiipivän syreenipensaan takana samassa heittäen rauhattoman ja
uhkaavan katseen Elsaan. Sitte katosi hän yhtä pikaisesti, kuin oli
tullutkin.
Ukko Rosenkvist istui hetkisen syviin ajatuksiin vaipuneena.
"Elsa", sanoi hän lopuksi, "uskon sinun olevan syyttömän, mutta
tajuathan sen itsekin ettet mielelläsi voi jäädä tänne. Sanoit että
sinulla on täti, joka asuu H- ssa, ja minä lupasin auttaa sinut sinne,
jos et meillä tulisi olemaan. Tämän lupaukseni olen pitävä, vaikka
ikävältä tuntuu erota sinusta; kaikin puolin on se niin kuitenkin
paras. Nyt sattuu niin että Niilo näinä päivinä matkustaa sinne päin
tervehtimään erästä sukulaistaan. Kylläkai sinun on vähemmän hauskaa
matkustaa hänen seurassaan, mutta annan sinut kyytimiehen huostaan, en
tiedä muuta keinoa, jolla voisit päästä perille." (Siihen aikaan ei
vielä löytynyt rautateitä niillä seuduin.)
Elsa olisi kiittänyt vanhaa miestä hänen hyvyydestään, mutta oli niin
liikutettu ettei saanut sanaa suustansa; hän tarttui ainoastaan miehen
käteen ja suuteli sitä, sitte kiiruhti hän pois, saadakseen itkeä
rauhassa.
Tämä oli herra Rosenkvistille vaikea hetki. Hän aavisti että se oli
poikapuolensa, joka oli varastellut ja hänet pettänyt; mutta hän ei
uskaltanut puhua siitä, sillä hän tiesi vallan hyvin mihinkä tilaan
hän vaimonsa siten saattaisi; mahdoton oli hänen sanoa vaimolleen että
hänen rakas poikansa oli varas. Hän oli hiljainen mies ja hänelle
oli kotirauha kaikkia muita kalliimpi. Hänen täytyi vaan odottaa
sopivaa aikaa ja pitää Niiloa tarkasti silmällä; varmaankin oli totuus
tuleva ilmi muutenkin, ettei juuri hänen tarvinnut sitä ilmaista.
Pitihän hän Elsa raukasta parhaimmalla tavalla murheen lähettäissään
hänet sukulaisensa luokse, jonne oma äitinsä oli hänet määrännyt.
Näin lohdutti hän omaa tuntoaan ja kiiruhti vaimolleen ilmoittamaan
päätöksensä.
Mutta siihen ei tämä ensinkään tyytynyt. Kyllä hän Elsan tahtoi
lähettää pois, mutta ensin oli tutkimus tapahtuva, jotta hän myöskin
todistettaisiin syylliseksi. Nyt tuli Niilo, käski äitinsä erikseen
ja puhui hänelle että väärin olisi paljastaa tyttö siten maailmalle,
ehkäpä hän katuisi ja parantaisi itsensä jos häntä kohdeltaisiin
lempeydellä.
Niilolle oli luonnollisesti suurimmasta tärkeydestä ettei mitään
tutkimusta toimeen pantaisi, mutta äitinsä vaan ihaili hänen
jalomielisyyttään.
"Hän on jalo poika", sanoi äiti, "koska hän voi olla niin hyvä tyttöä
kohtaan, vaikka tämä on koettanut hänestä herättää epäluuloa hänen
omassa äidissään!"
Niilo iski silmiään ja Elsa tuli hehkuvan punaiseksi; mutta ukko
ravisti päätään, miettien: "äiti raukka, mitenkä käyneekään kun
vihdoinkin saat tietää totuuden!"
Aurinko oli juuri noussut, linnut visertelivät metsässä, yökasteen
virkistäminä aukasivat kukat lehtensä, koko luonto näytti iloiselta
ja hymyilevältä, kun Elsa surumielin istui rattaille, joiden piti
viemään hänet pois siitä paikasta, jossa hän kerran luuli tulevansa
niin onnelliseksi. "Ja kuitenkin", ajatteli hän, syvillä henkäyksillä
nauttiessaan aamu-ilmaa, "on minun laitani paljon parempi kuin isä
raukan, jonka täytyy istua vankeudessa. Ah, jospa kerran saisin nähdä
hänet niin vapaana kuin minä olen!"
"Jumala olkoon kanssasi, lapseni", kuiskasi herra Rosenkvist hänen
korvaansa. "Ilmoita minulle joskus kuinkas voit"; ja salaa pisti hän
tytön käteen vähän rahaa ja eväskorin matkalle. Rouva Rosenkvist
syleili poikaansa ja käski hänen tulemaan pian takaisin, ajuri
läiskähytti piiskallaan ja niin he läksivät.