Pieni kukkais-tyttö.
Herra Rosenkvistillä, niin oli puutarhurin nimi, oli sekä hyötyä
että iloa Elsasta sinä päivänä; sillä kun hän meni tekemään muutamia
välttämättömiä ostoksia kaupunkiin, jäi Elsa rattaiden luo torille ja
möi, ja hän onnistui toimessaan niin hyvin, mies oli varsin ihastunut
ja väitti että hän ei koskaan ollut tehnyt noin loistavaa kauppaa;
mutta tämä tuli siitä, että kaikki mielellään tahtoivat ostaa tuolta
pieneltä somalta tytöltä.
"Hyvä Rosenkvistini, mistä olette saaneet tuon kauniin kukkaistytön",
kysyttiin yleisesti; mutta hra Rosenkvist vaan hymyili ja näytti
salaperäiseltä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, että hän suoraan oli
pudonnut pilvistä.
Kevennetyllä kuormalla, sillä kaikki korit olivat tyhjät, hyrrytti
Polle takaisin kotiansa.
Alussa näytti tuo kiltti ukko varsin iloiselta ja riemastuneelta;
mutta vähä vähältä muuttui hän harvapuheisemmaksi ja näytti hiukan
epätietoiselta. Elsa ei tietänyt, että hän mietti parasta keinoa
ilmoittaaksensa vaimollensa tuota ehkä ylen pikaista askelta, jonka oli
ottanut, nimittäin viedä pieni tuntematon tyttö heidän kotiinsa. Sillä
herra Rosenkvist oli, kuten sanotaan, tohvelin alla. Satoja kertoja
saattoi hänen hyvä sydämensä hänen tekemään töitä, joita hän sitten sai
katua ja joista hänen terävämpi katseinen vaimonsa ankarasti moitti
häntä. Mahdollisesti voisi noin nytkin tapahtua; mutta katsellessansa
Elsan perin viattomia, uskollisia silmiä, ja sitä synkkämielisyyttä,
joka lepäsi hänen hienoilla lapsenkasvoillansa, silloin ajatteli hän
että vaimonsa ei olisi hyväksymättä mitä hän oli tehnyt.
He tulivat pian tielle, jonka molemmin puolin oli riippakoivuja ja
haapoja ja jonka lopussa näkyi valkea veräjä, joka vei pieneen taloon,
ja Elsa ei mielestään ollut koskaan nähnyt niitäkään sievempää ja
paremmin järjestetty, kuin tämä oli. Hän ei suinkaan ollut pilaantunut
tässä suhteessa, lapsi raukka, mutta hänen äitinsä oli kuitenkin
keskellä tuota raakaa salakuljetus-elämää, entisiltä, paremmilta
ajoilta säilyttänyt hienompain ja sievistyneempäin tapain makua,
joka näytti käyneen perintönä hänen pienelle tyttärellensä, ja sen
tähden ihastui hän siitä mitä hän nyt näki. Sannoitetut käytävät,
valkoiset ja puhtaat, ympäröivät hyvin hoidettuja sarkoja, joihin
oli istutettu monenmoisia puutarhakasveja; täällä kiertyivät pavun
orret keppiensä ympäri, tuolla peittyivät risut herne-palkojen
runsaudesta, hyvinhoidettu perunamaa näkyi olevan täydessä
kukkimisessa, mansikkamaassa nähtiin vielä muutamia korallinpunaisia
marjoja, vaarain- ja viinimarjapensaat hehkuivat, hedelmäpuut
lupasivat jokseenkin hyvän sadon, reseeda- ja lavendeliryhmissä
lentelihe valkeita perhosia, mehiläiset surisivat kirsikkapensaisessa
lehtimajassa ja keskellä kaikkea tätä juhlallisuutta, joka hämmensi
Elsan ainoastaan mereen ja harmaisiin kallioihin tottuneita silmiä,
näkyi pieni punaiseksi maalattu rakennus, valkeilla ikkunalaudoilla ja
savupiipuilla, ja ovella seisoi hoikka, keski-ikäinen nainen, kiiltävän
valkealla lakilla, sileillä harmahtavilla hiuksilla, pitäen kädessään
vasua, jossa löytyi muutamia äsken munittuja munia.
"Katso tuolla on akkani", sanoi herra Rosenkvist, ja hyppäsi nopeasti
rattailta ja pyysi Elsan pysähtymään hiukan ulkopuolelle veräjää,
kunnes hän oli puhellut pari sanaa äidin kanssa. Tämä tuli häntä
jonkun askeleen vastaan, moittien häntä että hän oli viipynyt niin
kauan, jonka jälkeen ukko veti kukkaronsa esille ja näytti kuinka
paljon rahaa se sisälsi; nähdessänsä vaimonsa kasvojen kirkastuvan,
kuin syksyinen maisema auringon sädetten äkisti puikahtaessa sumun
läpi, sanoi ukko saavansa siitä kiittää pientä kilttiä tyttöä, joka
oli niin sipsi että kaikkein välttämättömästi täytyi ostaa häneltä,
niin että toiset puutarhurit oikein tulivat pulaan, hän ei koskaan
ollut tehnyt sellaista kauppaa, siinä oli kaksi kertaa niin paljon
rahaa, kuin Niilon oli tapana tuoda kotia torilta. Silloin kävi
vaimo taaskin pitkäksi kasvoiltansa, ja hän kysyi äreällä mielellä,
mitä tämä merkitsisi; nyt oli ukko kai taaskin tapansa mukaan tehnyt
hullusti jossakin asiassa; mitä tarkoitti hän pienellä kiltillä
tytöllä, joka oli niin sipsi j.n.e. Kun rouva Rosenkvist kerran alkoi,
täytyi kärsivällisesti odottaa kunnes kaunopuheliaisuuden lähde oli
juossut kuivaksi. Sen teki hänen miehensä, ja kun oli löytänyt sopivan
tilaisuuden pistääksensä hänkin puolestansa jonkun sanan, kertoi hän,
vaikka vähän värisevällä äänellä, kuinka hän oli tavannut Elsan tiellä
ja mitä sitten oli tapahtunut.
"No, ja missä on sitten tuo tyttö?" kysyi akka epäilevästi; "minun
täytyy itse nähdä hänen, sillä sinä et koskaan taida arvostella
minnekä väki kelpaa, jos sinä näet kauniit kasvot niin järkesi heti on
poikkeessa!"
"Niin, niin, noin ehkä kerran on ollut", sanoi tuo pieni mies
hymyillen, "kun nain Saaran", ja hän riensi pois, niin pikaisesti kuin
hänen lyhyet säärensä voivat myöntää, oikein iloisena että oli päässyt
niin huokealla kaupalla.
"Elsa, tuleppa tänne äidin puheille", huusi hän, ja Elsa hyppäsi
alas rattailta, kävi vapisevilla askelilla puutarhaan ja seisoi
kainostellen ja punehtuen tuon ankaran emännän edessä, joka tutki häntä
läpitunkevilla silmäyksillä.
Mutta huokeata ei ollut vastustaa tuota rukoilevaa katsetta Elsan
tummissa silmissä; rouva Rosenkvistin katse lieveni silminnähtävästi,
ja hetkisen kuluttua käski hän Elsan mennä sisälle ja syödä vähän.
"Sinä saatat ehkä olla nälkäinen, kun et ole syönyt mitäkään koko
päivänä", sanoi hän; "sitten puhun enemmän kuin minä otan vaaria
minnekkä sinä kelpaat. Totta tosiaankin, eikö Niilo ole syönyt kaiken
puuron! Poika raukka, hän tavallisesti on hyviä vähäruokainen. Mutta
padassa löytyy hiukkasen enemmän. Mene nyt sisälle ja syö."
Elsa totteli kohta, ja meni kovilla askelilla puhtaaksi pestyn lattian
poikki joka tuoksui raittiista kuusen havusta. Istuessansa puhtaan
pöydän vieressä ja maistellessansa höyryävää puuroa, oli hänestä kuin
hän ei koskaan olisi voinut paremmin.
"Voi", ajatteli hän, "jospa isä tietäisi kuinka hyvä olo minulla nyt
on! Ja äiti rukka, jota en enää koskaan tule näkemään!"
Monta tuollaista ajatusta juolahti hänen päällänsä, ja kun oli lukenut
ruokarukouksensa, kuten äiti oli hänelle opettanut ja kiittänyt hyvää
isäntäväkeänsä ruoan edestä, päätti hän tehdä kaikki mitä hänen
voimansa myöden antoivat ollaksensa heille mieliksi, sillä hauskempaa
kotoa kuin tämä oli, ei hän voinut ajatella itsellensä.
"Aallot olivat todellakin oikeassa kun lauloivat: 'Jumala kaikessa
hädäss' auttaja'," sanoi hän itsellensä. "Sekin oli niin kaunista mitä
pappi sanoi, sen kerran kun olin kirkossa; kuinka hauskaa olisi saada
kuulla hiukan enemmän sellaista! Kotona siitä tuskin koskaankaan tuli
kysymystä."
"No, Saaraseni, mitä luulet tyttösestä, eikö hän ole kiltti? Ja niin
kauniit silmät kun hänellä on!" sanoi herra Rosenkvist vaimollensa,
kun illalla istui kaprifolia-lehdossa ja poltteli piippuansa ja vaimo
asetti herneitä kuivumaan.
"Niin, niin miehet katselevat ainoastaan ulkopuolta", vastasi hän
terävästi. "Tyttö ei ole hullumpi, mutta saadaan häntä nähdä miksikä
hän muodostuu; minä en tuomitse koskaan niin äkisti kuin muutamat muut
ihmiset. Mutta kas tuolta tulee Niilo; minä olen tallettanut hiukkasen
mansikoita hänelle."
"Aina vaan Niilo", mutisi ukko, jahka akka käänsi selkänsä häntä
kohden; "tuo ilkuri saakin tehdä mitä vaan mielii, kun on kysymys
hänestä, silloin hänen arvostelunsa tosiaankaan ei ole niin sattuva,
kuin silloin kun se koskee muita kunniallisia ihmisiä."
Ja ukko pudisti päätänsä puhaltaen pari suuren suurta savupilveä
piipustansa.