Maantiellä.
Me emme tahdo seurata Elsaa koko hänen vaivaloisella matkallansa
päivän kululla. Yön vietti hän muutamassa heinäladossa, jonka eräs
hyväntahtoinen torpanväki oli hänelle osoittanut. Hän ei mielestänsä
koskaan ollut maannut niin hyvin, kuin täällä tuoksuvissa heinissä,
joihin oli oleutunut kuin orava pesäänsä. Hyvin oli suloista antaa
väsyneet jäsenensä levähtää tällä pehmeällä vuoteella, ja hän
tunsi itsensä oikein virkistyneeksi seuraavana aamuna herättyänsä
ja saadessansa kupillisen lehmän lämmintä maitoa ja pehmeän kakun
torpparin ystävälliseltä vaimolta. Tämä oli, ei kauankaan sitte,
kadottanut ainoan lapsensa, pienen tytön melkein samanikäisen kuin
Elsa, ja sentähden oli hän niin ystävällinen tälle turvattomalle
lapselle, joka jotakuinkin muistutti häntä hänen omasta pienestä
Lottastansa. Hän olisi mielellänsä pitänyt hänen hiukkasen kauemmin
tykönänsä, mutta äiti oli sanonut että hänen pitäisi etsiä tätiänsä, ja
vaikka torppari ei oikein tietänyt missä tuo kaupunki oli, jossa täti
asui, päätti hän jatkaa matkaansa, kunnes hän voisi saada hankituksi
lähempiä tietoja tästä. Kiitollisella sydämmellä jätti hän niinmuodoin
hyvästi vieraanvaraiselle isäntäväellensä ja läksi taaskin matkalle.
Tie johti tuuheain metsikköjen ja kukkivien niittyjen läpi, ja
kun hänen silmänsä aina olivat avoinna kaikelle kauniille, joka
ympäröi häntä, havaitsi hän pian että täällä löytyi joukko kauniita
kukkia, joita hän ei koskaan ennen ollut nähnyt. Häntä huvitti
poimia niitä ja sitoa niitä yhteen pieniksi seppeleiksi, ja hän
järjesti ne niiden erillaisten värien ja muotojen mukaan tavalla,
joka osoitti luonnollista makua ja tajullisuutta tuossa pienessä
kukkapoimijattaressa. Sitten teki hän vasun härkyläisistä, samoin kuin
oli nähnyt muutamien lasten kylässä tekevän, ja asetti seppeleet siihen.
Askaroidessansa näissä toimissaan, näki hän tulevan yhä enemmän
elollisuutta maantielle; useampia kävelijöitä näkyi, maalaisia ajeli
rattailla ja suurilla kuormilla, sievästi puettuja naisia ajeli
pienissä rillavaunuissa ja yksinvedettävissä, ja tultuansa hiukkasen
kauemmaksi, näki hän etäällä valkeaksi sivutun kirkon mustalla
tornilla, ja huoneriviä, monenmoisilla väreillä ja suurempia kuin hän
koskaan ennen oli nähnyt. Tuo oli niinmuodoin oikea kaupunki, ja hän
tuumi lieneekö se sama kaupunki, jossa hänen tätinsä asui.
Juurikun hän miettei tätä, näki hän. pienen paksun, punaposkisen ukon
tulevan ajaen rattailla täynnä koreja, joissa havaittiin monenlaatuisia
vihanneksia ja marjoja, aikaisia omenia, kaalinpäitä ynnä muuta.
"Kuuleppa nyt, pieni tyttöseni", huusi ukko Elsalle, joka seisoi tien
reunalla kukkavasu kädessä, "tahdotko olla kiltti ja pitää vaaria
hevosesta hetkisen, niin että saatan mennä tuonne alas lähteelle
saamaan hiukkasen raitista vettä; kurkku käy niin kuivaksi tässä
kovassa kuumuudessa", ja tuo pieni mies pyyhki otsaansa sinisen
ruutuisella nenäliinallansa.
Elsa oli kohta valmis pitämään vaaria hevosesta, joka varsin tyynenä
painoi päänsä alas ja alkoi syödä tienreunalla.
"Kiitoksia, pieni kaunis tyttöseni", sanoi ukko, kun hän hetkisen
kuluttua palasi takaisin; "mutta mitä on sinulla tuossa lystellisessä
viheriässä vasussa? aiotko myydä kukkia kaupungissa? Silloin sinä
patustelet minun elinkeinossani, sillä minä olen puutarhuri, tietänet,
ja harjoitan hedelmä- ja kukkakauppaa omasta pienestä tilustuksestani
ei kaukanakaan tästä. Ja kuka olet sinä, pieni tyttöseni? Näyttää
ikäänkuin sinä olisit käynyt pitkät matkat kukkinesi?"
Elsa selitti nyt, että hän vaan poimi kukat omaksi huviksensa; itkien
kertoi hän että hänen äitinsä oli kuollut ja isänsä poissa (sillä
mahdotointa oli hänen sanoa että hän istui vankeudessa), ja että hän
itse oli matkalla erään tädin luo, joka asu H----ssa. "Ehkä on tämä
H----?" lisäsi hän arasti, näyttäen kaupunkia päin.
"Ei ole", vastasi puutarhuri; "H---- on suurempi kaupunki; mutta ei
sinne ole niinkään lyhyt matka; niin että sinun ei ole hyvä mennä
yksin sinne; mutta odota, minun juolahti jotakin mieleeni..."
Hän pysähtyi tuokioksi ja alkoi miettiä, jonka jälkeen hän kääntyi
taas Elsan puoleen ja sanoi hänelle, että sen tytön, joka autteli
häntä puutarhassa, äkkiarvaamatta oli täytynyt muuttaa kipeän äitinsä
tykö; mutta koska hän Elsan seppelestä näki, että hänellä oli makua
ja kätevyyttä tuollaiseen toimeen, ja hän piti hänen rehellisistä
kasvoistaan, esitti hän nyt Elsalle että hän jäisi hänen ja hänen
vaimonsa luoksi, ainakin niin kauaksi kunnes hänen onnistui löytää joku
toinen kelpo tyttö poislähteneen sijaan.
"Jos olemme tyytyväisiä toisiimme", jatkoi ukko, "niin saatat sinä
kernaasti jäädä olemaan meillä; sillä äiti tarvitsee tuollaista
pientä apua, joka näyttää kiltiltä ja sievältä ja on taipuisa
auttamaan yhdessä ja toisessa kohdassa, sekä puutarhassa että sisällä
askaroimisessa. Mutta jos jonkun viikon koetusajan jälkeen mieluummin
muuttaisit tätisi luo, niin koen saattaa sinua sinne. Jos tahdot
seurata minua, niin nouse rattaille, sillä minä olen viivytellyt jo
ylen kauan."
Mitenkä taisikaan pieni Elsa, väsynyt ja nälkäinen kun oli, hyljätä
niin ystävällistä tarjousta? Hänen silmänsä loistivat ja hän kiitti
ukkoa niin hilpeästi, että hän kohta voitti hänen sydämmensä. Sitte
nosti ukko hänen kaikkein korien yli, asetti hänen pienelle istuimelle
viereensä ja niin lähtivät yhdessä kaupunkiin.