Urhea päätös.
Auringon ensimmäiset säteet levittivät jo valoansa huoneesen, kun Elsa
heräsi. Kukapa ei olisi tuntenut mitä se tahtoo sanoa herätä suureen
suruun, jonka uni on saanut vähäksi aikaa unhottumaan. Hän tiesi, että
jotakin vaikeata oli tapahtunut, mutta ei voinut ensin saada muistiinsa
mitä se oli. Voi, ennen pitkää kävi se kuitenkin hänelle selville.
Orpo! Ei yhtään ystävää suuressa, avarassa maailmassa! Löytyykö
surkuteltavampaa asemaa?
Ovesta, joka oli raollansa, tirkisti hän toiseen huoneesen. Siellä
lepäsi hänen äitinsä hiljaa ja kalpeana, ikäänkuin nuo valkoisiksi
maalatut enkelit kirkossa; rauha ja levollisuus joita hän oli puuttunut
eläessään, vallitsi hänessä nyt kuolleena ollessaan, hänen entinen
ihanuutensa, jonka elämän taistelut ja puutokset olivat melkein
hävittäneet, oli palannut takaisin, hienosti muodostettu nenä,
kaareutuvat silmäripset, suun hymyilevä muoto, -- semmoisena ei Elsa
ollut koskaan nähnyt häntä; hiljaan ja juhlallisesti, ikään olisi
hän ollut kirkossa, meni hän kuolleen luo ja suuteli hänen kylmää,
valkoista otsaansa. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun hän oli
suudellut äitiänsä.
Silloin juolahti äidin viimeiset sanat hänen muistoonsa: "sinä et saa
jäädä olemaan täällä." Samaa oli hänen isänsä sanonut ennenkuin oli
viety pois; oli ikäänkuin kaikki huoneessa olisi kuiskuttanut "sinä et
saa jäädä tänne!" Hän kurkisti puoliksi avoimesta ovesta keittiöön.
Siellä istui Kaisaäiti mukavalla nojatuolilla muurin nurkassa ja
kuorsasi. Hän ei koskaan näyttänyt vilheämmältä kuin nyt, harmaa tukka
hajallaan riippuen siivomatonna hänen kasvoillansa, ja ilkeä hymy
huulilla, joka sai Elsan vapisemaan. "Ennen kuolla", ajatteli hän,
"kuin jäädä olemaan tuon häijyn akan luona".
Nyt oli kiiruhtaminen. Jos akka heräisi, niin ei siitä minnekään
mentäisi, mutta Elsa oli tehnyt päätöksensä, ja niin lapsi kuin hän
olikin ei häneltä kuitenkaan puuttunut rohkeutta täyttää sitä. Hän
meni hiljaisesti kaapin luo, aukaisi sen ja löysi äidin tarkoittaman
lompakon; sisällä löytyi osoite sekä hiukan rahaa; hän pisti sen heti
taskuunsa, keräsi kokoon pienen mytyn, jonne pani vähän leipää ja pari
muuta tarvittavaa kapinetta, otti päällensä pienen lämpimän nutun,
lankesi hetkiseksi polvilleen kuolleen äitinsä viereen ja hiipi sitten
hiljalleen pimeästä, ahtaasta huoneesta ulos vapaasen ilmaan.
Siellä oli avara meri levinneenä hänen edessänsä; niin juhlallinen,
niin ihmeteltävän suuri saarineen, jotka näyttivät melkein
läpihohtavilta auringon ensimmäisissä säteissä, ja siellä täällä
joku valkea purje, välkkyen kuin tähdet hopeanheleällä vesipeilillä.
Se oli niin sydäntä koskeva näky, että Elsa tahtomattansa pysähtyi
kynnykselle ja ihmetteli mitenkä hänen olisi mahdollista jättää kaikki
tämä ihanuus, johon hän hamasta lapsuudestansa oli tottunut; mutta
silloin havaitsi hän äkkiä veneen, joka häilyi kaukana lahdelmassa ja
ne molemmat miehet siinä, joitten olisi pitänyt vartioida mutta jotka
nyt näyttivät nukkuvan makeasti, ja sellainen pelko valtasi hänen
ajatellessaan tuota hirmuista jahtiluutnanttia, joka oli ollut niin
tyly hänen isäänsä vastaan ja joka varmaan ottaisi ja sulkisi hänenkin
vankeuteen nyt taasen palatessansa takaisin, että hän nopeasti sulki
oven jälkeensä ja juoksi alas kalliolta niin pikaisesti kuin jaksoi.
Ehdittyänsä alas toiselle puolelle, ei hän lähtenyt sitä tietä,
joka johti kylään, jossa hän tunnettiin, vaan meni vastakkaiselle
suunnalle, vaikka ei tiennyt minne se meni; tämä tie vei hänen kaikessa
tapauksessa pois tuosta kammoittavasta paikasta, jossa hän millään
ehdolla ei enään saattanut oleskella kauvemmin.
Hetkisen kuluttua tohtei Elsa käydä vähän hitaammin, sillä hän tiesi
että vanha Kaisa ei jaksanut seurata häntä ja tuolla ei löytynyt
ketään, jonka hän saattaisi lähettää havaitessansa tytön pötkineen
pakoon. Veneessä olevat miehet eivät saaneet jättää sitä, ja tuo
kammoittava jahtiluutnantti ei tulisi ennenkuin myöhempänä; päivällä;
hän tunsi niinmuodoin olevansa turvallisemmassa olossa, ja sitten oli
hän vapaa! Vapaa kuin lintu, kun on päässyt häkistä, koko maailman
ollessa alttiina hänelle. Tämä oli ihana tunne, ja keskellä tätä surua,
jonka viimeiset kauheat tapahtumat kodissa olivat aikaan saattaneet,
ei Elsamme muuta saattanut kuin nauttia tästä vapauden tunteesta.
Oli suloinen aamu, ukkoisilman jälkeen oli ilma tullut raittiiksi
ja puhtaaksi, ja luonto vaikuttaa aina elähdyttävästä ja hyvää
tekeväisesti uupuneimpaankin mieleen; tämän tunsi Elsa, tietämättänsä
minkätähden, ja hänen huolensa näyttivät katoavan, katsellessansa
ympärilleen tässä kauniissa seudussa, jossa hän ei koskaan ennen ollut
käynyt.
Toisella puolella löytyi pieni järvi; sen tyyneellä pinnalla lepäsi
keveä sumu; juuri hänen sitä katsellessansa nousi aurinko korkeain
metsistyneitten kukkulain takaa, jotka muodostivat sen itäisen rajan,
ja merkillinen oli nähdä miten koko järvi äkisti muuttui pelkäksi
tuleksi; liekkiä liehui edestakaisin ikäänkuin leimuavasta padasta,
ruusunpunaisina, kullankeltaisina suikertelivat ja pyörivät ne
vedenpinnalla, keveästi ja sukkelasti ikäänkuin loihtutanssia. Elsa
seisoi hetkisen kummastellen ja katseli tuota harvinaista näytelmää.
Hän ei ymmärtänyt silloin, kuinka usein elämässä tiheimmät usvat voivat
saada ruusunpunaisen hohdon ja muuttua ikäänkuin alttariliekeiksi, kun
uskon aurinko on koittanut ihmissydämmelle. Me saamme toivoa että hän
kerran tulee siihen käsitykseen, ja silloin muistaa tätä säteilevää
järveä, joka oli ollut kuvaus siitä.
Vielä ei näkynyt yhtään ihmistä tiellä, mutta hetkisen kuluttua
tuli tuolta ja täältä esille joku talonpoika, ajaen tai käyden;
muutamilla harava tai joku muu työase olalla. Akat katselivat
välimmiten kummastuksella tuota pientä tyttöä, joka kuljeskeli yksin
mytty kädessä, ja hänen suuria ruskeita silmiänsä, joissa asui
synkkämielisyyttä. Mutta harvoin he häntä puhuttelivat, sillä maalaiset
eivät ole niinkään uteliaita, ja jos joku kysyikin häneltä jotakin,
vastasi hän vaan että hän meni tervehtimään tätiänsä mutta ei sanonut
missä tämä asui; hän tahtoi odottaa kunnes tulisi kauemmaksi kotoa,
silloin hän kyllä ehtisi kysyä oliko hän oikealla tiellä kaupunkiin,
jossa täti asui.
Muutamassa äkkinäisessä tienmutkassa sai hän taaskin nähdä mertä
ja kävi ensin kokonaan hämillensä, sillä hän luuli tietämättänsä
tulleen takaisin entiseen kotoonsa, eli että tullijahti saattoi olla
läheisyydessä häntäkin kiinni ottaaksensa. Mutta mitään venettä ei
näkynyt, ja hän havaitsi pian että maisema ei ensinkään ollut sen
tapainen, joka ympäröi merirosvotupaa; väsynyt ja nälkäinen kun oli,
istui hän kivelle rantaan ja otti hiukan leipää mytystänsä. Hän tunsi
itsensä voimattomaksi ja kyyneleet viruivat leivälle.
"Voi", ajatteli hän, "kuka koskaankaan tulisi välittämään minusta,
kun olen tällainen lapsi raukka ja äiti makaa kuolleena ja isä istuu
vankeudessa?"
Mutta aallot kohouivat hänen jalkainsa edessä, nuo kirkkaat, kuohuvat
aallot; ja silloin muisti hän ne vanhat säveleet, ja ne sanat, jotka
oli kuullut kirkossa, ja tuntui ikäänkuin laulaisivat ne niitä
toistamiseen, niinkuin ne kerran olivat laulaneet niitä hänen vanhassa
kodissaan, näitä lohduttavaisia sanoja:
"On linna luja Jumala
Kaikessa hädäss' auttaja."
Ja hän tunsi että hänellä oli Isä taivaassa, joka ei koskaan heitä
uskovaisia lapsiansa.