Salakuljetus.
Oli helteinen ilta; mustia pilviä kokoontui taivaalle, meri oli
tuhkanharmaa, ainoastaan verenpunainen juova näkyi taivaanrannalla.
Silloin kokoontuivat kaikki salakuljettajat, Mustan Jussin käskystä,
sillä hän oli tiedustelijoittensa kautta saanut tietää että se laiva,
josta kauppias Sidengren oli kirjoittanut, vihdoinkin oli saapunut
heidän vesillensä ja makasi nyt ankkurissa luodon sivulla, ei
kaukanakaan Svartviikistä, siellä odottaen niiden tuloa, joitten piti
auttamaan salaa viemään osan sen kallisarvoisesta rahtitavarasta. Kaksi
venhettä oli valmiina heti paikalla lähtemään, kun Elsa tuli isänsä luo
ja pyysi hartaasti saada seurata mukana. "On niin ikävää", sanoi hän,
"aina jäädä kotia vanhan Kaisan kanssa, joka on niin nurja ja äreä;
voi, isä, enkö saa tulla mukana?"
Jussilla oli vaikeata kieltää tytöltä niitäkään, sillä Elsa oli ainoa
olento, josta hän todellakin piti, ja kuinkakin julma ja kova hän oli
tuli hän tavallisesti lempeämmäksi kun tyttö katsoi ystävällisesti ja
rukoilevaisesti häneen. Mutta samassa tuli Ulrika heidän luoksensa ja
sanoi tuimasti: "Mitenkä Elsa tohtii tuoda esiin sellaista pyyntöä,
mene heti paikalla sisälle ja ole joksikin hyödyksi siihen sijaan että
seisot täällä ja ammottelet."
Mutta Jussi käski vaimonsa erikseen ja lausui matalalla äänellä, että
joskunaan voi olla hyvääkin ottaa naisia ja lapsia mukaan. Jos ehkä
olisi joku tullivene ulkona, niin voisi paremmin päästä epäluuloista,
sillä kun sellaista tavaraa oli venheessä, oli uskottavaa ettei
niitäkään tärkeämpää ja suurempaa tointa ollut käsillä; sitäpaitsi
ei olisi mitään vaaraa tänä iltana, kun olivat niin hyvin varoneet
itseänsä, vaan Jussi tahtoo nyt että hän sekä Elsa tulisivat mukaan.
Tätä mahtisanaa vastaan ei ollut mitään sanomista; ja vaimon täytyi
hyväksyä sen, vaikka se aikaansai Elsalle useoita salaisia nyhjäyksiä.
Tämä kuitenkin oli mielissään siitä että sai olla mukana näissä
vaarallisissa matkoissa, joista usein oli kuullut kerrottavan; sillä
aina siitä asti kun olivat tulleet Svartviikkiin, hänen ollessaan vielä
hyvin pieni, olivat salakuljettajat ainoat, joita hän näki, ja hän oli
niin tottunut kuulemaan heidän kertomuksiansa, että hän koskaan ei ollut
tullut ajatelluksi oliko heidän toimensa rehellistä vai epärehellistäkö.
Hän ei tiennyt niistäkään muusta; mutta samoinkuin verisellä
taistelutantereella joskus voi tavata valkean ruusun, joka on säilyttänyt
puhtautensa ja tuoksunsa, olematta kauhean ympäristönsä saastuttama,
niin oli Elsankin hurskas, viaton luonto varjellut hänen paljolta
pahalta, jota hänen muuten olisi ollut mahdotonta välttää.
Molemmat venheet rohkeine miehistöineen purjehtivat toistensa kanssa
kilpaa; ja Elsa nautti tuimasta vauhdista. Pitkään aikaan ei näkynyt
heidän matkansa päämäärää, mutta kun he äkisti suuntasivat kulkuansa
muutaman ulkonevan niemen ympäri, makasi tuo suuri laiva suoraan heidän
edessänsä turvallisessa satamassa, jonka korkeat saaret muodostivat.
"Tuletteko vihdoinkin", huudahti kapteeni laivan kannelta, "olin juuri
ankkuria nostamaisillani sillä en tohdi viipyä täällä kauvemmin, se
saattaisi herättää huomiota."
"Minä tulin niinpian kuin sain tiedon, että laiva oli tavattavana",
sanoi Jussi, "nyt saamme kiiruhtaa!"
Suurimmassa kiireessä laskettiin joukko pakkoja, ensin toiseen
veneesen, sitten toiseen.
"Mitä sinä siellä seisot ja ammottelet, Matti", huusi Jussi pienemmässä
venheessä olevalle toverille, jolla ei näyttänyt olevan mitään
kiirettä; "auta häntä Kalle, kaikella muotoa, ettemme kuluta aikaa
turhaan, ja tule sitten tänne. Noh, niin, nyt ollaan valmiit; hyvästi
kapteeni, kiitoksia suunavauksista: tässä ovat lasit takaisin."
"Jääkäät hyvästi, hyvät ystävät; onnea matkalle", ja tuo suuri laiva,
kaikki purjeet pingoitettuna, purjehti hitaasti ja majesteetillisesti
luotojen välistä, raskaasti lastattujen salakuljettaja venheitten
kääntyessä takaisin nopeasti tullakseen varmempaan turvapaikkaan.
Mutta sinä aikana oli ilma muuttunut. Tuuli oli kääntynyt kaakkoon
ja alkoi puhaltaa; raskaita pilviä alkoi levitä kautta koko taivaan,
suuria vesipisaroita lankesi tervavaatteille, joilla pakat venheen
pohjassa kiireessä olivat tulleet peitetyksi. Ukkonen kuului kumeasti
jyryävän etäällä; sinisenvalkeita salamoita lenteli kuni nuolia
ilmassa. Purjeita täytyi suurimmassa kiireessä reivata, sillä tuima
tuulenpuuskaus oli kaatamaisillansa suuremman venheen, ja pienempi
erkaantui kauvaksi seuralaisestansa. "Pidä niin lähellä Elgaskäriä kuin
mahdollista, Matti", huusi Musta Jussi, mutta tuulen viuhina esti äänen
kuulumasta ja vene katosi. Oli täytynyt tarttua airoihin, mutta tuo oli
vaikeata työtä tässä raskaasti lastatussa venheessä.
"Kääri tervapeite ympärillesi, Elsa", sanoi isä; "lapsi parka mitenkä
hän tutisee."
"Niin, miksikä tahdoit ottaa häntä mukaan, sanoi vaimonsa. Tällaista
hirveätä ilmaa kun siitä nyt tulikin. Voi, armahda, mitenkä salamoi",
ja eukko peitti silmät käsillänsä, huusi ja valitti kuin lapsi.
"Hiljaa", huudahti hänen miehensä; "mikä se oli?" Ja samassa kuului
kimeä vihellys, jota etäämpänä vastattiin samallaisella heikommalla
vihellyksellä.
"Onko mahdollista että ne ovat tulleet jäljillemme, nuo viheliäiset!
Kalle, Kristian, soutakaa kaikin voimin; ei yhtään sanaa, vaietaan kuin
kuolema, tuuli tekee sen että he eivät voi kuulla meitä."
Miehet sorisivat ikäänkuin olisi ollut henki vaarassa, mutta aallot
kohoutuivat kohoamistansa, ja vene heittäytyi edes ja taakse kuni
palli. Elsa lepäsi liikkumattomana pohjalla ja itki, äiti väänteli
käsiänsä epä-toivosta. Oli niin pimeä että joka hetki olivat vaarassa
tulla heitetyksi kallioita vastaan; ainoastaan Jussin taitavuus ja
tarkka tieto rannikosta voi pelastaa heidän tästä vaikeasta sattumasta.
Salakuljettajan tytär.
"Nyt on pahin vaara koht'ikään ohitse", kuiskasi Kristian; vielä
hetkisen ponnisteltuamme olemme tyvenessä vedessä!
"Hiljaa, mikä on tuo musta esine, joka liikkuu tuolla?" sanoi Kalle,
"ehkä se on Matin vene; silloin olemme molemmat pelastetut."
Taaskin salamoi, ja silloin lensi kamala sadatteleminen Mustan Jussin
huulilta; se ei ollutkaan Matin venhe, vaan eräs toinen, paljoa
suurempi, joka näytti kaikin voimin ajavan takaa heitä. Se oli
tullijahti! Jussi oli kuullut, että se juuri sinä iltana muka olisi
peräti toisilla vesillä. Hurjistuneena odottamattomasta näystä syöksi
hän ylös säihkyvillä silmillä ja tarttui pistooliin, jonka oli pistänyt
vyöhönsä; mutta Elsa, joka lepäsi käärittynä paksuun kauhtanaan hänen
jalkainsa juuressa, näki liikkeen, syöksi ylös ja hänen onnistui saada
kiinni isän käsivarteen ennenkuin laukaus pamahti. "Oi isä, älä tee
niin!" huusi hän tuskallisella äänellä.
"Anna minun olla, tyttö", sanoi isä hirmustuneena ja viskasi tytön
veneen pohjalle.
"Rauhoita itseäsi, Jussi", sanoi vaimonsa; "jospa vaan vähänkin
ennätämme nopeammin, ja se voi huokeasti tapahtua nyt kun tuuli on
vähän kääntynyt, niin olemme tuossa paikassa rauman suojassa, ja sinne
tuo suuri vene ei voi tulla meitä lähelle, eikä lahteenkaan."
Nyt oli soudettava kovin. Tuuli oli vähän heikentynyt, rajuilma oli
taantumaan päin, vene hyppi suurenmoisilla sutkauksilla aaltojen yli ja
pian olivat he saariston suojassa, joka muodosti soukan sisäänkäytävän
pieneen lahteen, joka lepäsi syvimmässä pimeydessä melkein ympäröitynä
ryhmäisillä, harmaanmustilla kallioilla, josta se oli saanut nimekseen
Svartviikki. Ylempänä mäellä loisti valo salakuljettajan tuvan
ikkunasta.
"Niin", huudahti Musta Jussi ja pyyhki raskaat pisarat otsaltansa,
"tuolla on Kaisaäiti laittanut ruokaa meille; tuo armahinen velho-akka
tiesi kyllä miten meille oli käyvä; mitenkä puuro sentään maistuu
tällaisen huuhtomisen perästä. Anna minulle muisku, Elsa pieni, minä
olin häijy sinulle sen kerran! Mennään tästä maalle, Kalle. Odotappa,
onko tämä oikea maallemenopaikka?"
Miehet sousivat hiljaan kunnes olivat ehtineet paikalle, jossa muutamat
leveät kivet, asetettuina toinen toistensa päälle, muodostivat
luonnolliset portaat; pienet karehtivat aallot läikkyivät keveästi
ja iloisesti keulan ympäri, kun vene kiinnitettiin lähellä olevaan
paaluun, ja Jussi toisten seurassa loikkasi maalle.
"Hei vaan!" huudahti hän nyt heiluttaen leveää keltaista
merimieshattuansa, yhtä iloisena kuin hän ennen oli ollut
vimmastuneena, "nyt voimme kääntää noille ilkiöille tullinuuskijoille
seljän; onnellista matkaa, herrani, tänne ei tule mikään tullijahti;
jos vaan kerran olemme saaneet pakat merirosvoluolaan, niin ei kukaan
kuolevainen olento ole saava selvää niistä. Hurraa!"
Taaskin heilutteli hän hattuansa, mutta samassa tunsi hän kaksi vahvaa
kättä tarttuvan häneen. Mustat pilvet hajautuivat ja kuun säteet
lankesivat kohtisuoraan pieneen lahteen. Oi, mikä näky! Siellä oli
kolme venettä: Jussin, Matti Matinpojan ja vielä yksi, ja tuossa
viimeisessä, joka oli vähän pienempi toisia, nähtiin tullimiesten
siniset jakut; muutamat miehistöstä olivat jo pimeyden varjoomina
juosseet maalle ollakseen salakuljettajia vastassa, ja se oli yksi
noista, joka nyt tarttui Mustan Jussin käsivarteen. Hirveällä
kiljunnalla repi hän itsensä irti, veti pistolin vyöstänsä ja painoi
hanaan. Pamaus kuului, kumea huuto ja tullivirkamies kaatui romahti
kalliolta alas mereen.
"Varo itseäsi, Musta Jussi", huusi nyt muuan jylisevä ääni, ja
jahtiluutnantin suuri, voimakas vartalo, seisoi hänen edessänsä ja
väänsi kerrassaan pistoolin hänen kädestänsä.
"Paras on että antaudut meidän armoillemme, sillä täällä ei auta
asettumaan vastarintaan."
"Niin, niin, Jussi", sanoi muuan soriseva ääni hänen takanansa, sitä
minäkin neuvon sinulle; kuka sanoi minua pelkuriksi ja kurnuttajaksi,
ja kielsi jakamasta saalista, joka oikeus ja kohtuus oli? Nyt saat
palkan siitä ukkorenttu.
"Voi, sinua lurjusta", huusi Jussi vimmastuneena, ja hänen silmänsä
säihkyivät kuin tiikerin; "se olet niinmuodoin sinä, joka olet pettänyt
minun. Kuinka taisinkaan luottaa sinun viistoon katseesesi? Odota,
tästä saat sen palkan, joka oikea ja kohtuullinen on," ja hän tarttui
tuohon pieneen keltaisenkalpeaan mieheen kauluksesta kiinni ja viskasi
hänen kalliolta alas, jossa hän makasi ja väänteli itseänsä kuin mato.
"Musta Jussi ei anna itseänsä ikinään tullinuuskijain käsiin", huusi
hän hurjistuneena, "ei koskaan! Kalle, Pietari, kaikki ripsaat
vekkulit, me olemme kylliksi monta, että voimme puollustaa itsiämme
noita vastaan; tulkaa, taistelkaamme henkemme edestä ja heittäkäämme
nuo alas, joko sitten elävänä tai kuolleina, veneesen tuonne."
Miehet tunkivat esille kaikilta tahoilta, hirveä kahakka ja tappelu
syntyi. Useampia haavoittui; vertä juoksi taas niillä kivillä, joita
velimurhan veri oli punastuttanut. Ulrika väänteli käsiänsä ja repi
tukkaansa, Elsa riippui isän vaatteissa, Matti makasi ja valitteli,
tuolla ylhäällä tuvan ovella seisoi vanha Kaisa ja irvisteli, ja hänen
ilkeät silmänsä välkkyivät harmaiden ripsien alta.
Näin jatkui tappelua hetkisen; mutta huokeata ei ollut seisoa
jahtiluutnantin vakavaa rohkeutta ja hänen suurempilukuisia
seuralaisiansa ja heidän hyvää järjestystänsä vastaan. Toinen
salakuljettaja toisensa perästä tuli vangiksi; lopulta oli Musta Jussi
yksin jälellä; hän taisteli kuni villipeto, mutta hänenkin täytyi
lopultakin antautua, kun molemmat kädet olivat sidotut ja hän näki
itsensä yksin olevan jälellä taistelutantereella.
"Ottakaa ja heittäkää kaikki vangit noihin kahteen vähempään veneesen",
käski päällikkö; "heidät pitää kohta viedä vankeuteen; kaksi miestä
jää tänne yöksi suureen veneesen vartioimaan tavaroita, joita
emme kohta voi viedä mukanamme. Nyt kun olemme saaneet päämiehet
omasta pesästänsä, luulen että meillä paljonkaan ei ole pelkäämistä
salakuljettajoita tällä osalla rannikkoa; te ette missään tapauksessa
saa jättää venettä ennenkuin tulen takaisin huomenna ottamaan tavarat
takavarikkoon, joita he, Matti Matinpojan sanojen mukaan, lymyttävät
ryövärinluolassa tuolla; siitä tulee rikas saalis, saatte nähdä. Nyt
pois vankien kanssa; tullijahti makaa Uddön takana, soutakaa ensin
sinne."
Luutnantti tahtoi juosta veneesen toisten seurassa; mutta Elsa, joka
tuskasta ja pelvosta väristen oli seisonut isän vieressä, lankesi nyt
polvilleen tuon tuiman miehen eteen; tyttö puristi hänen käsiänsä,
melkein tietämättänsä mitä teki, ja rukoili liikuttavilla, puoleksi
kyynelien tukahduttamilla sanoilla, että hän säästäisi hänen isäänsä
eikä veisi häntä pois; se olisi hänen surmansa, siitä tyttö oli varma.
Mutta rannikkokersantti ei ollut se, jota olisi saanut taipumaan; hän
vaan hymyili, nosti pienen tytön ylös maasta ja sanoi:
"Ei, ei, rakas lapseni, kun kerran on onnistunut saada tuollaisen
suuren kalan, ei sitä niinkään hevillä päästetä pois taas, on maksanut
ylen paljon vaivaa, ennenkuin olemme ehtineet niinkin kauaksi. Mene
sinä sisälle; kyllä minä pidän murhetta isästäsi."
Mustan Jussin kasvot kävivät entistä tummemmiksi, tuntui ikäänkuin
täytyisi hänen irroittaa itsensä saadaksensa vielä viimeisen kerran
ottaa lapsensa syliin; Elsa kietoi käsivartensa hänen ympärillensä
haikeasti nyyhkien.
"Pieni Elsani", sanoi hän kumealla äänellä, "miten lienee käyvä sinulle,
kun olet yksin noiden naisten kanssa, jotka aina ovat niin äreitä
sinulle, lapsi parka! Missä on äitisi? Tahtoisin mielelläni nähdä hänen
ja sanoa hänelle pari sanaa jäähyväisiksi ja pyytää hänen olemaan
ystävällisen sinua kohtaan minun poissa ollessani."
Elsa katseli ympärillensä joka taholle, mutta äitiä ei näkynyt.
"Äiti ehkä on mennyt sisälle", sanoi hän surullisesti.
"Niin, niin, hän ehkä ei huoli minusta, eikä sitä voi juuri niin
ihmetelläkään", sanoi hän katkerasti. "Sinä saatat kuitenkin tervehtää
häntä ja sanoa hänelle että hän saa muuttaa täältä; se häijynilkinen
akka lähteköön myöskin tiehensä, sillä luulen että hän on ottanut
osaa meidän pettämiseemme, minä en koskaan voinut kärsiä häntä, mutta
hän tiesi asettaa itsensä hyviin väleihin Ulrikan kanssa, mokoma
loihtuakka! Muista vaan, ett'et jää olemaan tuolla rosvojen pesässä,
lapseni!"
"Noh niin, onko hän jo jupissut tarpeeksi tyttöpentun kanssa, niin pois
sitten hänen kanssansa", huusivat miehet; "ei meillä ole aikaa maata
täällä koko yötä."
He vetivät hänen alas veneesen, jossa toiset vangit jo olivat,
jahtiluutnantti juoksi viimeiseksi veneesen ja antoi käskyn alkaa
soutamaan, jonka jälkeen miehet tarttuivat airoihin; aaltojen
huuhtomista ja airojen kalsketta kuului; tuimilla sutkauksilla
lähdettiin rannasta.
Katkerasti itkien seisoi Elsa kauimmaksi pistäyvällä kallioniemellä ja
katseli miten veneet kiitivät eteenpäin luotojen välitse; oli ikäänkuin
kuun vaalea hohto olisi raivannut tietä heille, kutoen hopeaverkkoa
hiljaisesti lainehtivan meren pinnalla, kunnes he kokonaan olivat
kadonneet näkymöltä.
Silloin palasi hän takaisin hakemaan äitiänsä; nyt hänellä ei ollut
ketään muita jälellä, ja häntä suututti kovin, että äiti ei ollut
tullut rannalle ottamaan jäähyväisiä mieheltänsä; isä oli tosin
aina ollut kova äitiä kohtaan, mutta he eivät ikinään enää kohtaisi
toisiansa, ja olisipa äiti saattanut sanoa pari ystävällistä sanaa
lopuksi, ajatteli Elsa, hitaasti ja kyynelillä täytetyillä silmillä
käydessänsä polkua, joka johti heidän kotiinsa.
Kuu oli mennyt pilven taakse, ja kovin oli pimeä kallioiden välissä,
jotka kohosivat molemmin puolin, ja käydessänsä surullisiin
ajatuksiinsa vaipuneena, kompastui Elsa äkisti johonkin tiellä olevaan
esineesen. Peljästyneenä kumartui hän nähdäkseen, mikä se oli; samassa
valaisi kuu taaskin, vaalea hohto lankesi maahan ja Elsa huudahti
kimeästi, sillä se oli hänen oma äitinsä, joka hengetöinnä makasi hänen
jalkainsa edessä.
"Hän on kuollut! äiti on kuollut!" huudahti hän kauhistuksella, ja
yritti nostaa häntä päästä, mutta sitä hän ei jaksanut; kasvot olivat
keltaisen vaaleat tuijottavin silmin, ja kapea verijuova juoksi hänen
huuliltansa.
"Apua, apua!" huusi Elsa toivotonna. Silloin aukesi tuvan ovi, ja Kaisa
tuli ulos kynttilä kädessä ja harmaat hiukset häilyivät kuunvalossa.
"Mitä nyt taas on tekeillä?" sanoi hän tuimasti; "eikö koskaan pidä
saaman rauhaa tässä töllissä? Minä luulin että kun hän tuolla", ja
osoitti merelle päin, "oli poissa, saataisiin elää rauhassa, mutta
sitte alkaa tuo siunattu penikka ulvomaan, kuin porsas tapettaissa."
"Oi Kaisa, Kaisa", huusi Elsa, "tulkaa tänne katsomaan, äiti on
kuollut; oi, eikö kukaan voi auttaa?"
Nyt tuli Kaisaäiti vihdoinkin ulos, mutta pysähtyi peljästyksestä,
nähdessään Ulrikan, ja antoi valkean loistaa hänen kalpeille
kasvoillensa.
"Luulenpa todellakin että hän on kuollut", sanoi hän pitkään; "hän ehkä
on saanut halvauksen tai verensylyn kaikesta tästä meluamisesta."
Ja niin olikin. Tuimat ponnistukset veneessä, kun kaikkein piti
auttaa soutamisessa, ja sitten peljästys tullimiesten äkillisestä
hyökkäyksestä, hurja taistelu ja miehensä vangitseminen oli tuottanut
eukko-raukalle, joka aina oli ollut heikko terveydeltään, veren sylyn
ja siinä oli hän maannut kauan kallion varjossa, toisten huomaamatta,
jotka olivat puuhassa toisaalla päin.
Elsan rukouksesta tuli muuan miehistä veneestä, vaikka oli ankarasti
kielletty jättämästä sitä, ylös ja autti häntä ja Kaisaäitiä kantamassa
äitiä polkua myöten tupaan, jossa hän asetettiin vuoteelle, ja eukko,
joka ei ollut kokematon lääkitysneuvoissa, alkoi toimia hänen kanssaan
ja koetti sellaisia keinoja, joita oli käsillä, nähdäkseen eikö häntä
saattaisi palauttaa henkiin. Merkillisellä tuimalla tavallansa piti
hän Ulrikasta, joka oli kaukainen sukulainen ja joka oli ottanut hänen
tykönsä kun hän tulipalossa oli kadottanut kaikki ja seisoi varsin
yksin ja maailman hylkäämällä; sillä hänen naapurinsa pelkäsivät häntä
ja uskoivat lujasti, että hän oli liitossa pahojen henkien kanssa.
Alussa näytti kaikki pyrinnöt Ulrikan virvoittamiseksi olevan turhat;
mutta hetkisen kuluttua näkyi melkein huomaamatoin liikutus käsissä;
pikainen punehtuminen sai värin kalpeille kasvoille, hän aukaisi
silmänsä ja katseli peljästyneenä ympärillensä huoneessa.
"Jussi! missä on Jussi?" sanoi hän heikolla äänellä. Kun sanottiin
ett'ei hänen miehensä ollut sisällä, lepäsi hän pitkän ajan varsin
alallaan, ainoasti hiljalleen valittaen silloin tällöin; vihdoin
loppuivat nämätkin valitukset, he luulivat hänen nukkuneen ja Kaisa
meni keittiöön keittämään itselleen vähän kahvia, "sillä ei taida elää
eikä kuolla ilman kahvitippaa", jupisi hän. Elsa istui äidin sängyn
vieressä; hän oli kovin väsynyt, mutta rauhattomuus ja murhe pitivät
hänen valveilla, ja hän kuunteli tuskallisesti jokaista ääntä; mitään
ei toki kuulunut, paitsi seinäkellon alituista tikutusta, joka kuului
melkein peloittavalta syvässä hiljaisuudessa.
Nyt havaitsi hän että sängyssä kuului liikuntoa ja hiljainen ääni
huusi: "Elsa!" ja kun hän käänsi itseään, näki hän että äiti istui
sängyssä ja tirkisteli tuskallisesti ympärillensä.
"Eikö kukaan muu ole täällä?" kysyi hän.
"Ei, rakas äiti, Kaisa on keittiössä."
Silloin otti äiti Elsan käden omaansa, joka tuntui varsin kylmältä ja
kostealta.
"Elsa", sanoi hän kovalla ponnistuksella; "minä olen ollut kova sinua
kohtaan. Voitko antaa anteeksi minulle?"
"Oi, äiti", nyyhki Elsa.
"Pyydä isääsi antamaan anteeksi minulle, jos joskus näet hänen
vielä. Minä tunnen... että tulee loppu pian..." Hän voi tuskin saada
lausutuksi sanansa. "Mutta, Elsa, sinä et saa jäädä tänne. Sinä
saat mennä sisareni Kristiina Ljungströmin luo... sinä löydät hänen
osoitteensa taskukirjasta, kaapista tuolta... hän pitää sinusta
murhetta... hän sanoo sinulle..."
Nyt tuli merkillinen muutos äidin kasvoille, ne kävivät keltaisen
vaaleiksi, silmäin valo sammui, huuli putosi, pää vaipui takaisin
päänaluiselle, -- hän oli kuollut.
Elsan tuskallisesta huudosta riensi Kaisa-äiti sisälle. "Vai niin, nyt
on loppu käsissä hänelle pienokaisraukka", sanoi hän lyhyesti, mutta
hän ei irvistellyt nyt kuten tapansa muuten oli, vaan kääri huivin
kuolleen pään ympärille, otti sitte Elsaa kädestä kiinni ja asetti
hänen pieneen kammioon, jossa hänen vuoteensa oli, ja käski hänen olla
hiljalleen siksi kun hän kutsuisi häntä aamulla.
Elsa raukka heittäysi vuoteellensa ja itki ikäänkuin sydän olisi
ollut pakahtua. "Yksin, aivan yksin maailmassa!" niiskutti hän, "isä
vankeudessa, äiti kuolleena; miten on minun käyvä, lapsiraukka!"
Kuu valaisi kammoittavasti kamariin, ulkona kuohui meri, se kuului
ikäänkuin kuollon säveleiltä, sillä nyt ei aalloilla ollut niitäkään
lohduttavaa sanaa hänelle, kuten ennen; etäällä jylisi ukkonen, ja
viereisessä huoneessa, jossa kuollut makasi, tikutti seinäkello niin
tasaisesti ja yksitoikkoisesti, että hän tuskin voi sietää sitä; mutta
vähitellen sekaantuivat kaikki nämä äänet merkilliseksi sekamelskaksi,
kuutamo sammui hänen silmiltänsä ja väsynyt lapsi itki itsensä
nukuksiin.