Kylässä.
Seuraavana päivänä sai Elsa mennä läheisimpään kylään viemään kaloja.
Muuten oli äidillä tapa käydä siellä joskunaan, että ihmiset luulisivat
heidän ainoastaan harjoittavan kalastusta, jonkun muun, vähemmän
luvallisen käsityön asemesta. Mutta tänäpänä oli vanhemmilla muuta
tekemistä, jonkatähden Elsa lähetettiin yksin, vieden mukanansa korin,
niin suuren kuin hän voi kantaa. Hän oli sangen harvoin käynyt kylässä,
eikä koskaan yksinänsä; kyllä se hänestä oli hauskaa, mutta hän oli
myöskin vähän murheellinen että noin koettaa onneansa omin päin.
Tie oli jokseenkin pitkä ja syrjällinen; toisella sivulla kohosi rivi
paljaita kallioita, joiden rinteiden välistä siellä täällä nähtiin
vivahdus merestä; toisella puolella sijaitsi huonosti viljeltyjä
peltoja, joissa harvan kauran tai ohran melkein tukahduttivat
ohdakkeet, ja hävinneet aidat tuskin eroittivat laihoja maatilkkuja
toisistansa. Pitkän ajan tuskalla ja vaivalla käytyä tuli Elsa
vihdoinkin raskaine taakkoineen perille kylään ja asettui aukealle
ruohoiselle paikalle, joka kävi torista ja jossa muutamia talonpoikia
seisoi rattaittensa vieressä ja akat kävivät ympäri ja tekivät kauppaa.
"Katso tuolla on tosiaankin tuo pieni kalastajantyttö Svartviikistä,"
sanoi Maijaäiti naapurieukollensa. "Minä kyllä olisin tarvinnut vähän
kaloja, mutta minä en huoli ostaa mitäkään siltä väeltä; siellä pitäisi
käydä vähän niin ja vähän näin, eikä sitä voi tietää miten heidän
kalansa vaikuttaisi."
"Ne ovat ne jotka asuvat siinä tuvassa, jonka ympärillä aaveita
nähdään", sanoi Anna Leena. "Hui, hui, paras on, ett'ei ole missään
tekemisessä heidän kanssansa."
Ja akat kävivät edemmälle; mutta vaikutus heidän sanoistansa jälelle.
Kukaan ei tahtonut ostaa Elsa raukan kaloja, huolimatta siitä
liikuttavasta rukouksesta, joka näyttäytyi hänen kauniissa, tummissa
silmissänsä, joita vähä vähältä himmensi kyyneleet, jotka hän tuskalla
sai pidätetyksi. Vihdoin tuli kievarin isäntä, jonka pidettiin
omaavan "vahvan sielun", ja joka juuri oli saanut vieraita, jotka
välttämättömästä tahtoivat tuoreita kaloja, ja hän osti koko Elsan
kalavaraston. Kovin iloiseksi tuli hän nähdessään korinsa tyhjänä ja
pienen nahkakukkaronsa rahoista pinnoitettuna. "Mutta voi", ajatteli
hän, "jospa joku olisi puhunut yhdenkin ystävällisen sanan minulle,
kuten tekevät muille lapsille!"
Samassa aukeni kouluhuoneen ovi, ja suuri lauma iloisia koululapsia
tuli reuhaten hänen sivutsensa; mutta kukaan ei tervehtinyt, he
juoksivat pienelle ruohokentälle, joka yhdellä puolella muodosti torin
rajan. Siellä alkoi osa sitoa seppeleitä niityn kukista, muutamat
tanssivat ympyrässä, toiset juoksivat leskisillä, mutta kun Elsa tuli
heidän tykönsä ja nyykäytti päätänsä ystävällisesti ja tahtoi kysyä
saisiko hän olla mukana hetkisen, kääntyivät he arasti hänestä, tai
loivat epäileviä katseita tyttö raukkaan ikäänkuin olisivat tahtoneet
sanoa: "mitä sinulla, joka tulet tuolta aaveiden pesästä, on tekemistä
meidän kanssamme?"
Silloin läksi Elsa raukka pois ja istui muutamalle kivelle, jossa
kukaan ei voinut nähdä häntä, ja itki katkerasti.
Mutta hetkisen kuluttua kuuli hän etäällä meren kuohuvan paljaitten
kallioiden juurella, ja hänen mieleensä juolahti mitä aallot olivat
kertoneet, kun hän viimein oli niin ikävällä mielellä, ja hiljainen
rauha valtasi hänen, ikäänkuin enkelin siivestä lähtenyt leyhkä.
Tyhjällä korilla ja kevennetyllä sydämmellä lähti hän taas
matkallensa, kuljettuansa melkein puolen matkaa, oli hän kuulevinaan
kumeata ähkynää vähän etäämmältä. Hän tunsi itsensä vähän
arkamieliseksi. Jyrkässä tienmutkassa näki hän hevosen, joka seisoi
ja pureksi ruohoja ojan pyörtänöllä, ja ojassa makasivat rattaat
rikottuine pyörineen; aisat olivat myös rikki, niin että hevonen oli
vapaa, mutta rikas syötinmaa pidätti sen siinä. Makasiko joku ajopelien
alla? Elsa juoksi lähemmäksi nähdäksensä, mutta ketään ei näkynyt. Ja
kuitenkin kuuli hän tuota ähkyvää ääntä, vaikka vähää tuonnemmalta; hän
meni hiukan kauemmaksi ja havaitsi mustan esineen, joka makasi ojassa
noin kaksikymmentä kyynärää hänestä, tultuaan lähemmäksi, näki hän sen
olevan erään miehen, joka oli kovin kalpea ja melkein tunnoton, ja
vertä juoksi hänen oikeasta kädestänsä.
Elsan ensimmäinen ajatus oli mennä tiehensä, sillä hän alkoi peljätä;
mutta huomattuansa että hän mahdollisesti voisi olla joksikin avuksi,
oivalsi hän heti aseman, juoksi pienelle purolle tien syrjään, otti
vettä sieltä ja ripsutti miehen kasvoille, josta tämä avasi silmänsä ja
koetti nousta seisaalle.
"En luule että olen niin pahoin loukkaantunut", sanoi hän ruotsiksi,
mutta kovin murteellisesti, että Elsalla oli vaikeata ymmärtää häntä.
"Tahtooko pieni tyttö auttaa minua riisumassa takkiani niin että saatan
nähdä miten on käsivarteni laita?"
Elsa teki sen, ja sitoi haavan vieraan nenäliinalla sangen taitavasti;
sillä hän oli nähnyt miten meneteltiin, kun salakuljettajat toisinaan
tulivat pahoin ruhjotuksi vaarallisessa toiminnassaan.
"Paljon, paljon kiitoksia", sanoi muukalainen, joka oli erittäin
hyvänluontoinen mies; "mutta pieni kiltti tyttöni, mitä meidän nyt on
tehtävä, minä olen kadottanut matkakumppanini, ajopelit ovat rikki,
miten tulla edemmäksi?"
"Jos te voitte käydä kappaleen matkan", sanoi Elsa, "niin muistan
että tässä läheisyydessä löytyy pieni kestikievaritalo, tosin kovin
yksinkertainen, mutta tapana on muuttaa hevosia siellä; sieltä
varmaankin voitte saada sitä mitä tarvitsette, ja he pitävät kylläkin
huolta hevosesta ja rattaista; kyllä minä osotan tien, mutta minun
täytyy sitten kiiruhtaa kotia."
He kulkivat hitaasti eteenpäin, sillä vieras oli huumeuksissa
putoomisestansa. Pienessä kievaritalossa tuli muuan leppeä akka heitä
vastaan, hän lupasi pitää huolta vieraasta parhaammalla tavalla, jonka
jälkeen tämä otti Elsan käden omaansa ja vei ne huulillensa, ikäänkuin
Elsa olisi ollut kuningatar; mies laski sitten toisen käden rinnallensa
ja kiitti tyttöä sydämmestä. Lähdettyänsä matkalle näki Elsa vielä
kauan hänen seisovan veräjällä, monen uteliaan porsaan ympäröimänä, ja
viittaavan kädellänsä jäähyväisiä.