Kalastajan tyttö Svartviikissä.
Oli kaunis aamu. Keveä sumu levisi ikäänkuin vaippa taivaalla,
lieventäen auringon säteitä; taivaan rannalla lepäsi meri kirkkaana
kuin peili; mutta rannalla kuului kumisevaa suhisemista, jossa aallot
uneliaasti loiskuivat kallioita vasten; etäinen saaristo loisti kuin
hopea, kun joku himmeä auringon säde silloin tällöin lankesi sen
rinteille; taivas, meri ja maa, kaikki vivahti yhtä hopeanharmaalta,
jolla on niin hyvä ja mieltä rauhoittava vaikutus.
Jyrkkää kalliopolkua, joka vei rannalta ylöspäin, tuli kaksi
talonpoikaisnaista käyden; vanhempi heistä kantoi suurta koria, täynnä
hauroja.
"Tuo kori on ylen raskas teille, äiti Maija", sanoi nuorempi; "tulkaa,
minä tulen auttamaan teitä sitä kantamassa; täällä on niin liukasta
kivillä sateen jälkeen. Mutta mitä se on, jota te katselette? ei
todellakaan ole niinkään huokea kulkea täällä, jollei tarkoin varo
itseään; jalka luiskahtaa huokeasti, ja jos kerran putoo alas näiltä
jyrkiltä kallioilta, niin ei konsanaan pääse ylös, se on varma, se."
"Niin, katsoppas Anna Leena, minä kurkistan juuri kalastajan tyttöä
tuolla kaukana; Musta Jussin lasta, kuten tiedät. Sangen harvoin käyn
tätä tietä; vaan ani harvoin, silloin kun tahdon tuoda erästä toista
laatua hauraa, jota ainoastaan löytyy perukassa tuolla alhaalla, ja
jota ukollani on tapana viedä mukanansa Almsjön vapaaherrattarelle,
käydessään kaupungissa; sillä hän on kivulloinen, ja lääkäri on
sanonut, että hänen on lepääminen hauralla. Kaikkia merkillisiä
ihmiset nyt löytävät tähän aikaan! Mutta mitähän se olikaan, jota,
minun piti sanoa? Niin, silloin näen aina kalastajan tytön istuvan
samassa paikassa kalliolla ja kurkistelevan merelle päin, ikäänkuin
näkisi hän kummituksia; se on kaunis tyttö, sitä ei voi kieltää,
katso miten tukkansa lentää tuulessa, kun vähäkin puhaltaa; se hohtaa
kuin kulta, ja nuo suuret mustat silmät sitten; luulen että lapsi on
lumottu, hän ei koskaan liikahda, istuessaan tuolla kivellä; jonakuna
kauniina päivänä voi tapahtua että vesi viruttaa hänet pois, ja kuka
tietää vaikkapa hän taas nousee ylös vedenpeikkona; tuollaista sattuu
toisinaan, olen kuullut", kuiskasi eukko sala-kähmää.
"Voi", sanoi Anna Leena, joka ei näyttänyt kuulevan tuota viimeistä
muistutusta, "sitte se ehkä on sama pieni tyttö, josta isäni puhuu; hän
näkee hänet, kun hän joskunaan tule tänne Svartviikiin kalastamaan,
aina hän istuu harmaassa hameessa tuolla harmaalla kalliolla; isä
sanoo häntä merikajakaksi, hän näyttää ikäänkuin kuuntelevan jotakin;
joko sitten aaltoja tai myrskyä, joka on tulossa, niinkuin sanotaan
merikajakankin tekevän. Mutta enkö nähnyt noita pieniä kalpeita kasvoja
kirkossa viime sunnuntaina? Hän näytti niin hartaalta, ja oli kovin
arka."
"Niinpä, varsin oikein; hän oli siellä äitinsä kanssa, muuten ei
tapahdu usein, että tuo väki käy Jumalan huoneessa. Lapsi parka, tulee
surku häntä, vanhempain sanotaan olevan äreät häntä kohtaan, erittäin
äidin, joka näyttää kolkolta kuin kallis aika, aina tuima ja synkkä,
luulisi hänellä olevan jotakin omalla tunnollaan ja hyvinpä voi niin
olla, sillä he ovat häijyä väkeä, vaikka minä en paljonkaan tunne
heitä, sillä he ovat niin vähässä yhteydessä kylän kanssa; harvoin
tulevat kaloinensa kaupoille, vaikka siitäpä juuri heidän pitäisi
elämän."
"Asuvatko he tuossa pimeässä mökissä tuolla kallion vieressä?" kysyi
Anna Leena.
"Asuvat niinkin," vastasi äiti Maija, "vanha hökkeli, jossa kukaan
ei tahtonut asua ennenkuin he tulivat sinne. Sanotaan että siellä on
kummituksia, pitäisi kuulua merkillisiä ääniä yöllä, ja mustia haahmuja
liikkuu ympärillä, niin että kukaan ei tohdi mielellänsä mennä sinne
hämärässä."
"Voi, niin pöyhistävää!" sanoi nuorempi naisista ja näytti kokonaan
aaveita pelkäävältä, vaikka oli kirkas päivä.
"Niin, kyllä minä sanon sinulle kuinka tuon seikan laita oikein on",
sanoi eukko sala-kähmää. "Kerrotaan että täällä monta vuotta sitten
eli kaksi merirosvoa, jotka olivat kaksoisveljekset. He tekivät retkiä
ja ryöstivät eikä kukaan ollut varma niiltä, ja siihen aikaan kukaan
ei tohtinut tulla aluksella Svartviikkiin. Mutta eräänä päivänä tuli
heille riita saaliista, ja silloin löi toinen veli toisen kuoliaaksi,
ja sitten hän pakeni, kukaan ei tiedä minnekä; mutta ensin kaivoi
hän maahan osan saaliista, ja aina siitä lähtien kuullaan kumisevia
ääniä ja merkillistä kolkutusta kallionseinästä, ja tuolla etäämpänä
pitäisi olla suuri punainen verentahra kivillä, jonne mitään sammalta
ei konsanaan kasva, ja jota ei koskaan ankarinkaan rankkasade viruta
näkymättömäksi. Sen jälkeen ei kukaan tahtonut mielellään tulla lähelle
Svartviikkiä, eikä kukaan asunut töllissä, kunnes Musta Jussi, joksika
häntä sanotaan, tuli tänne muutamana kauniina päivänä omaisinensa,
ja nyt oleskelevat siellä, mutta minä en tahdo mennä sinne sisälle,
sen vakuutan, koskaan en tahdo käydä tuon pöyhistävän punaisen kiven
ohitse, jonka pitäisi haisemaan vereltä vielä tänäkin päivänä!"
"Voi, äiti Maija, menkäämme täältä", sanoi Anna Leena kovalla
tuskalla, "minä ihmettelen mitenkä voitte tulla tänne kokoomaan tuota
viheliäistä meriruohoa, kun tuollainen kirous lepää paikalla, se ei
konsanaan voi tehdä kenellekään ihmiselle hyötyä; mennään, käy oikein
jäätävä kylmyys seljässäni."
Ja molemmat naiset ottivat raskaan korin, jonka hetkeksi olivat
asettaneet kalliolle ja riensivät pois jyrkkää polkuansa.
Mutta pieni tyttö, josta olivat puhuneet, istui varsin tyyneenä kallion
reunalla ja katsoi merelle päin. Kaukana alhaalla hänen jalkainsa
alla pieksivät aallot jyrkkää rantaa ja heittivät monta valuavaa
meriruohonseppelettä, monta kirjavaa simpukkaa kiville. Se oli kuin
ihana soitto, jota tuo pieni tyttö kuunteli, ikäänkuin unessa; mutta
tuon tuostakin liitelivät katseensa etäämmälle, ikäänkuin olisi etsinyt
jotakin.
"Voi!" sanoi hän itseksensä, "koska he mahtavat tulla kotia. Tässä
olen istunut koko päivän ja odottanut ja minä en tohdi mennä sisälle,
sillä silloin vanha Kaisa lyö minua, hän on niin vihainen tätänykyä;
tosin kyllä äitikin lyö minua toisinaan, mutta häneltä kärsin sitä
paremmin. Voi tuskinpa kenelläkään pienellä tytöllä on niin ikävää kuin
minulla? Oi, kuinka näyttivät terveiltä ja iloisilta kaikki ne pienet
lapset, jotka istuivat kirkossa vanhempainsa vieressä tässä muutamana
sunnuntaina; voi, niin kaunista kuin oli siellä sisällä, en koskaan ole
nähnyt niitäkään niin koreata ja juhlallista! Suuret valkoiset enkelit,
oikein kulta-siivillä varustetut seisoivat molemmin puolin alttaria,
ja kun aurinko paistoi heihin korkeista ikkunoista, oi, kuinka ne
säteilivät! Voinevatko enkelit taivaassa näyttää kirkkaammilta? Ja
pappi puhui niin kauniisti, minä en ole koskaan kuullut sellaisia
sanoja. Hän puhui Jumalan Pojasta, joka sanoi: 'Sallikaa lasten tulla
minun tyköni.' -- Mutta lieneekö hän koskaan tahtonut ottaa vastaan
ketäkään sellaista kuin minä olen, joka aina saan niin paljon toria ja
kuulen ja näen ainoastaan sitä mikä on ikävää? Ehkä, jos minä rukoilen
Häntä oikein paljon! Mutta täällä ei kukaan huoli siitä mitä minä
rukoilen! Niin ja entäpä sitä veisua sitten! Kun urut alkoivat soida,
oli aivan kuin meri kuohuu syvälle ja korkealle, ja äänet, -- ne olivat
kuin pienet aallot, jotka helähtelevät ylös rantaa vasten Minusta on
usein tuntunut ikäänkuin aallot laulaisivat, ja nyt, kuultuani virret
kirkossa, tuntuu minusta juurikuin taitaisivat ne veisata muutamia
samallaisia kappaleita kuin ne, joita kuulin urkujen niin koreasti
humistessa. Odotappa, minä kuuntelen, ehkä saan kuulla jotakin
kaunista."
Ja pieni tyttö kuunteli. Aaltojen loiske oli aina vaikuttanut
rauhoittavaisesti hänehen, ikäänkuin enkelien kuiskutus; ne olivat
olleet hänelle ainoat lohduttajat hädässä, mutta nyt tuntui niiden
humina saaneen selvemmän merkityksen, sillä siihen yhdistyi muutamia
sanoja eräästä virrestä, jonka hän oli kuullut kirkossa; hän oli
melkein unhottanut ne, mutta nyt ne alkoivat äkisti elää uudelleen
hänen muistissansa taas ja tiedämmehän kaikki, kuinka muutamat sanat
toisinaan ikäänkuin köyttyvät kiinni johonkin vissiin säveleen,
niin että tuo seuraa meitä, menimme minne tahansa, ja aina kajahtaa
korvissamme.
"Olipa se merkillistä", sanoi pieni tyttö, "mutta minä en koskaan
ennen ole kuullut aaltojen veisaavan niin selvästi; ne sanovat aivan
selvästi: Älä pelkää, lapsiparka, älä pelkää:
"On linna luja Jumala
Kaikessa hädäss' auttaja."
"Oi, kuinka tuo kuuluu kauniilta; Hän on auttaja, Hän auttaa sinua
kaikessa hädässäsi!" Niinhän käy yhäti; niin, nyt tuntuu minusta että
minun ei enään ole pelkäämistä, minä tahdon aina ajatella tätä ihanaa
laulua, ja silloin kiusatkoot he minua ja lyökööt niin paljon kuin
tahtovat, se kuitenkin loppuu kerran, ja Jumala auttaa minua kylläkin
kaikessa hädässäni ja murheessani."
Silloin kuului äkisti kimeän äänen huuto: "Elsa, Elsa!" ja pieni tyttö
säpsähti niin kovin, että hän melkein oli syöksyä alas kalliolta jolla
istui.
"Elsa", huudettiin taas, "istutko sinä siellä taas ja laiskottelet,
sen sijaan että auttaisit vanhaa Kaisaa, niinkuin minä sinua käskin,
kun lähdimme pois," ja samassa tuli muuan naisihminen äkisti esille
ulkonevan kallion takaa ja tarttui lapsen käteen melkein peloittavalla
liikenteellä. Naisen kasvot olivat vaaleat ja laihat; siniset silmät
olivat kadottaneet loisteensa ja synkkä mielen-ilmaus kuvautui niissä,
mutta vielä voi nähdä että hän kerran oli ollut kauniskin, kenties
hienommasti sivistynytkin, vaikka monet huolet ja surut olivat
kaivanneet hänen muotoansa ja raivoittanut hänen mieltänsä. Elsa parka
(se oli tuon pienen tytön nimi), vapisi äidin lujista kourailemisista
ja saattoi ainoastaan vaivalla änkähyttää: "Kaisa ajoi minun ulos
ja sentähden istuin tuolla ylhäällä nähdäkseni eikö isä ja äiti jo
piankin tulisi; mutta minä en nähnyt mitäkään venettä, se tuli ehkä
toista tietä Elgaskärin sivutse; minä odotin niin kauvan, ja tulin niin
väsyneeksi", ja kyynel vieri alas lapsen poskille.
"Väsyneeksi tulee laiskuudesta", huudahti äiti tuimasti, "Kaisa ehkä
ei olisi ajanut sinua ulos, jos olisit ollut joksikin hyödyksi; katso,
tuolla hän tulee", ja Elsa kauhistui, kun tuvan ovi aukeni ja sieltä
ämmä pisti ulos petolinnun näköiset kasvonsa ja oijensi parin käsiä,
jotka melkein näyttivät pedon kynsiltä. Paksut vanukkeiset jäänharmaat
hiukset riippuivat alas tykkimyssyn alta, joka kerran oli ollut
tulipunainen, mutta jonka väriä nykyjään ei kukaan voinut eroittaa.
Keltaisista, ryppyisistä kasvoista loisti pari teräviä harmaita silmiä,
ja väärä nenä kaareutui sisään laskeuneen suun yli, jossa löytyi
ainoastaan yksi ainoa hammas jälellä. Vanhaan aikaan olisi tuo ilkeä
akka ollut vaarassa tulla noitana poltetuksi; varma on että kaikki
lapset juoksivat tiehensä kun näkivät hänen etäällä, ja sen olisi
Elsakin mielellään tehnyt, jos olisi saanut luvan; mutta nyt hän seisoi
vavisten eukon vuodattaessa toria oikein virtana. "Koskaan hän ei ollut
nähnyt niin ilkivaltaista penikkaa; mitään hän ei tehnyt, vaan istui
ja uneksui kuni hupsu", y.m. ja jokaiselta uudelta syytökseltä tarttui
äiti lujemmasti hänen pienokaiseen käsivarteensa, kunnes tyttöparka oli
ruveta huutamaan tuskasta.
Silloin kuului raskaita askeleita kallion takaa, ja muuan suuri,
tummanverevä mies, mustalla parralla ja säihkyvillä silmillä, riensi
jyrkkää polkua ja seisoi naisten edessä.
"Anna lapsen olla, Ulrika", huusi hän, "aina sinä torut raukkaa
pienokaista! Tule tänne, Elsa, mitä heillä nyt on sinua vastaan
tyttöseni?" ja hän silitteli suurella kädellänsä hänen ruskeita
kiehkuroitansa, ja lapsi nojautui hänen käsivarteensa ja itki hiljaan.
"Niin sillä tavoin se aina on", sanoi vaimo katkerasti, "kukaan muu ei
taida tehdä sinulle mieliksi, vaan on aina toraa ja harmia; mutta tuo
tyttö saa tehdä mitä hän tahtoo eikä saa koskaan kovaa sanaa. Sentähden
hän onkin niin pilaunut, että sitä ei voi kärsiä."
"Niinpä, teillä naisilla pitää aina olla viimeinen sana, sen tiedän;
mutta nyt minulla ei ole aikaa kuunnella teidän jupinatanne; rientäkää
sisälle kaikkityyni, ja toimittakaa minulle tänne ulos muutama pullo
viinaa, sillä minulla on paljon puhuttavaa miesten kanssa ja tuolla
sisällä on niin helteistä, ja sitäpaitsi ei siellä saa ensinkään rauhaa
naisväen toralta myöskään."
Nämät sanat sanottuaan kääntyi Musta Jussi sivullepäin, jossa venhe
oli, ja vihelteli toverillensa, ja Ulrika meni Elsan ja vanhan Kaisan
kanssa sisälle tupaan, joka näytti kovin siivottomalta ja hävinneeltä;
sisällä oli kuitenkin hiukan parempaa kuin mitä ulkomuodosta voi
otaksua, muutamia tummasta tammesta tehtyjä huonekaluja kaunisti
seiniä, erään kulmakaapin päällä seisoi raskas hopeainen kannu, joka
varmaankin oli nähnyt parempia päiviä, liedellä paloi räiskyvä tuli,
jonka valossa akka sai vieläkin noitamaisemman muodon kuin ennen.
"Katso täällä, kiiruhda itseäsi, Elsa", sanoi hän tuimasti kaapin luona
askaroiden, "vie ulos tuo tarjotin pulloineen ja laseineen isällesi,
ja tässä on muuan kirje, jonka lähetti kaupungista, tuo yksisilmäinen
matruusi tänäpänä aamulla jätti tänne lähteissänsä."
Elsa otti kaikkityyni pieniin vapiseviin käsiinsä ja meni paikalle,
missä isänsä muutamien toisten miesten kanssa oli asettunut pehmeään
sammalistoon ulkonevan kalliolohkareen alla.
"Niin, tässä on meidän pieni kaunis Elsamme", sanoi muuan seurasta,
pitkä, ahvettunut nuorukainen vaaleankeltaisilla hiuksilla; "tule tänne
rakas orpanani, ja istahda hiukan polvilleni; siitä on paljon aikaa kun
me näimme toisiamme."
"Anna lapsen olla, Kalle", sanoi isä ankarasti, ja Elsa asetti
tarjottimen litteälle kivelle, joka oli pöydän asemesta, ja riensi pois
niin pikaan kuin mahdollista.
"Nyt, hyvät ystävät", sanoi Musta Jussi laseihin kaataessaan, "kylläpä
nyt tarvitaankin aimo kulaus sellaisen retken perästä kuin tämä; se
oli oikein tanssi, se oikein särkee käsivarsissa, sellaisia sutkauksia
kun sai tehdä; mutta sitte pääsimmekin pakoon noilta kurjilta
tullinuuskijoilta. Ajatelkaapa, mitenkä ne etsivät meitä! Kukaan ei
aavista, että meillä on olopaikkamme täällä vanhassa merirosvojen
pesässä. Juokaa ukot; olkoon meillä yhtä hyvä onni ensikerralla kun
menemme retkillemme. Nyt pitää minun katsoa tuohon kirjeesen; niin, se
on kauppias Sidengreniltä G:ssa, saa nähdä, mitä ukolla on sanottavaa."
Hetkisen kuluttua, jolloin miehet joivat tuiki vankasti, alkoi Jussi
taas puhua:
"Ensiksikin kiittää ukko Sidengren viime lähetyksestä kun on saanut."
"Siihen hänellä ehkä saattaa olla syytä", mutisi Matti, muuan
karsosilmäinen, terävä-nenäinen mies, joka oli käynyt punaiseksi
kasvoiltansa paljosta juomisesta, "olemmehan uskaltaneet henkemme ja
jäsenemme hänen tavaroittensa tähden!"
"Tilin tekee hän", jatkoi Jussi, "jahka minä vaan käyn hänen
konttorissansa."
"Emmepä siitä paljonkaan saa", mutisi Matti taas.
"Vielä kirjoittaa hän, että hän näinä päivinä odottaa suurempaa
alusta kallisarvoisella rahtitavaralla, ja että kapteeni, ikäänkuin
sattumalta, tulee hetkeksi pysähtymään saaristossa tässä läheisyydessä.
Hän tahtoo niinmuodoin, että meidän pitää olla urkkimassa, ja pitämän
itsemme valmiina ottamaan vastaan osan pakoista, kun hän antaa
merkin, ja sittekun olemme saaneet ne vahingoittumatta aluksesta ja
meidän on onnistunut päästä rannikkovartijoista, tulee meidän pitää
ne salassa, kunnes hän saa tilaisuuden lähettää niitä noutamaan.",
-- "Tuokaan jutku ei käy päinsä ilman vaaraa", lisäsi Musta Jussi
hetkisen vaiti-oltua, "mutta tohdin minä yrittää kepposta, kukaan ei
voi sanoa että Jussi Svartviikissä on antanut jonkun vaaran peljättää
itseänsä. Sitäpaitsi tulee siitä rikas saalis, ja olemmepa me olleet
pahemmassakin pulassa odottamatta niin suurta palkintoa. Noh, ukot,
ketkä teistä tahtovat olla mukana; kenenkään ei pidä lähteä, jolla ei
ole halua kestää seikkailua, sitte mietimme miten parhaiten toimitamme
asian."
"Minä tahdon olla mukana!" huudahti Kalle ja löi nyrkillänsä kiveen,
niin että lasit helisivät, "siellä missä eno johtaa, ei Kallekaan
jää jäljelle, se on varma, se, joskin mentäisiin vaikka kalmaaseen
kuolemaan!"
"Aivan oikein, poikani! Entä te sitten?"
"Voit luottaa meihin", sanoi Pietari ja Kristian; mutta Matti istui
vaieten ja vaan vilkutteli silmiänsä punaisen tukkansa alta. Vihdoin
sanoi hän:
"Enpä minä mene mukana, ellen saa kuitenkin kaksikertaa niinpaljon
kuin viimein; yhden kurjan viidenkymmenen setelin! Sentähden pitää
uskaltaman hengen ja jäsenet. Ei, enemmän kuin sata pitää minun saada
osakseni, muuten en minä tule mukana."
"Mitä!" huudahti Jussi tuimasti, "luuleeko hän saavansa enemmän kuin
jonkun toisen on juolahtanut mieleen pyytää; hän, joka milt'ei teki
tyhjäksi koko asian, hullunkurisilla vehkeillänsä."
"Minä! hullunkurisia vehkeitä. Mitä tarkoittaa Jussi tuonlaisella
jupinalla? Hän on yksivaltias ja luulee että kaikkein pitäisi mukautua
hänen käsityksiinsä, mutta siitä voi tulla toista, sen hän saa nähdä."
Matti syöksi ylös ja sieppasi pullon käteensä, jonka tahtoi heittää
Jussin päähän, mutta samassa tarttui Kalle hänen käsivarteensa. Me emme
tahdo kertoa niitä hirveitä sanoja ja kiromisia, joita vaihdettiin
miesten kesken, jotka kaikki olivat enemmän tai vähemmän päihtyneessä
tilassa; siitä tuli sellaista riekumista ja kiljumista, että naiset,
vaikka olivatkin tottuneet tällaisiin ilveihin, syöksivät tuvasta ja
pieni Elsa kietoi käsivartensa isänsä ympäri, ikäänkuin olisi tahtonut
puollustaa häntä.
"Sinä olet oma rohkea tyttöni" sanoi tuo villi merenpeikko ja otti
lapsen syliinsä, "sinun tähtesi saapi ehkä tuo viheliäinen Matti mennä
enemmittä nuhteitta."
Ulrika puhui myöskin rauhoittavia sanoja, mutta Kaisa-äiti otti Matin
erinänsä ja lie kuiskuttelivat kauvan keskenänsä. Vihdoin tuli akka
takaisin ja sanoi: "Isä Jussi, Matti on suutuksissa siitä että hän
oli ollut niin tuima ja ylvästelevä, teidän täytyy kai antaa hänelle
anteeksi ja antaa kaikki olla hyvin taas."
"Kuule nyt, Jussi", sanoi hänen vaimonsa ja veti häntä toiselle
puolelle, kun näki että hän näytti epäilevän päätöksessänsä; "tahdotko
todellakin mennä mukana ja antaa hänen tulla seuraan? Minä en luota
häneen, joka ei koskaan katso ihmistä suoraan silmiin; ole varoillasi
hänestä, sen neuvon annan sinulle."
"Niin, niin te naisväki olette aina epäluuloisia, sen tiedän", vastasi
mies; "sitäpaitsi tietää hän nyt niin paljon meidän puuhistamme,
että ei olisi hyvä saada häntä viholliseksemme. Noh niin", sanoi hän
korkealla äänellä, kääntyen toiselle puolelle, missä Matti seisoi
allapäin ja nöyrällä katseella, "koska kaikki välillämme nyt on oikein
ja hyvin, ja paloviinatippa on vahvistanut meitä vaivaloisen matkamme
jälkeen, on paras että menemme alas venheelle ja autamme miehiä siellä
kantamaan ylös raskaita pakkoja. Alkaa käydä pimeäksi, ei yhtään
kalastajaa näy merellä, niin ei kukaan näe mitä meillä on toimena."
Nyt meni Musta Jussi, toisten miesten seurassa, venheen luo, joka oli
sijoitettu pieneen lahdelmaan; Matti yksinään jäi jälelle tuokioksi.
"Hän on sanonut minua pelkuriksi ja kurnuttajaksi", kihisi hän
hampaittensa välistä, "sitä hän on saava katua! Mutta äiti Kaisalla on
oikein, -- aika ei ole vielä sisällä."
Hetkisen kuluttua näkyi veneen miehistö, Musta Jussi edellä, kantaen
raskaita pakkoja liukasta kalliopolkua ylös. Mielittelevillä
liikenteillä meni Matti heitä vastaan, otti raskaimman kuorman
selkäänsä, ja sitte mennä ryömi tupaan, jossa Jussi nakutti
ikkunaruutuun ja pyysi erästä avainta, jonka hän kohta sai vaimoltansa.
Tuvan takapuolella kasvoi tiuha pensasto, ja kohta takana kohosi
korkea kallioseinä, monen syvän halkeaman leikkaama, peitettyinä
muurivehreä-köynöksillä, jotka sangen hyvin menestyivät meren tuulilta
hyvin varjellun salmen reunalla. Suurimpaan näistä halkeamista, eli
oikeimmiten sanottu luolista, meni Musta Jussi sisälle, mutta kääntyi
kohta takaisin taas. "Täällä on jo ylen pimeä," sanoi hän, "minä en näe
avaimen reikää; meidän täytyy ottaa valkeaa."
"Tulen kohta", vastasi Kalle, rientäen pois, ja tuokion kuluttua tuli
hän takaisin palava männyn kalikka kädessä. Tämän valossa pisti Jussi
avaimen vanhan, ruostuneen rautaoven lukkoon, joka johti luolaan
sisälle.
Hitaasti ja rätisten aukeni ovi, ja eriskummallinen näky kohtasi
sisäänastuvien silmäyksiä. Tultiin jokseenkin suureen luolaan, jonka
himmeitä seiniä haaveellisesti valaisi tulisoiton liehuva valo;
siellä ja täällä kiilsivät kvartsikristallit kuni tiamantit; vihreä
sammalisto kiilui, muutama kostea juova välkkyi kalliolla kuni hopea
ja eräästä halkeamasta katossa näkyi välistä joku tähti korkeudessa
menevän ohitse. Mutta kalliolla kimalteli puhdas valkoinen santa, jota
oli jokseenkin paksulta levitettynä, ja ulkonevain kalliopilarien
välisiin syvennyksiin lankesi valo monenmoisiin merkillisen muotoisiin
esineihin, jotka tarkemmin silmäillessä havaittiin olevan tapuliin
asetettuja laatikoita, pakkoja, muutamat ommeltuja karkeaan kankaasen,
toiset niinimattoihin; nassakkoja, pullakkoja, lekkeriä y.m.,
kaikenlaista sekatavaraa, joka tuon tuostakin oli löytänyt varman
piilopaikan.
"Täällä löytyy todellakin vielä suuri varasto jälellä", sanoi Jussi,
"mutta huomenna lähettänee Sokuritoppi & Kumpp. noutamaan omansa, ja
Almkvistin ja Saksmanin, noitten nuhjustelijain, täytyy lopultakin
viedä pois sertinkinsä ja liinansa. Kuitenkin saatte te asettaa
tuotavanne tänne nurkkaan, siellä löytyy tilaa vielä", sanoi hän
miehille, jotka, raskaiden taakkojensa alla puuhkuen, kömpivät ahtaasta
aukeamasta sisälle.
"Tiedättekö eno, täällä en minä ole ikänään ollut", sanoi Kalle,
katsellen ympärillensä kummastuksella ja ja heiluttaen tulisoittoa niin
että sen punainen valo tanssi eriskummallisesti kallioseinillä ja pihka
valui maahan; "tämä onkin ikäänkuin kuninkaan linna, sellainen josta
saduissa luetaan, varustettu kupukäytävillä, pilareilla ja tähdillä,
ikäänkuin lamppuina katossa."
"Niin siitä saamme kiittää ystäviämme merirosvoja", vastasi Jussi
nauraen, ja hänen naurunsa kajahteli kumeasti ja merkillisesti pimeissä
kalliokäytävissä; "entäs sitä, tuollaisen oivallisen piilopaikan heidän
sukkeluutensa on hankkinut meille; ja sitten luulotellaan joka paikassa
ympäristöllä nähtävän kummituksia täällä tuvan ympärillä veljenmurhan
tähden; sentähden ei kukaan tohdi tulla sen läheisyyteen, vaan voimme
vapaasti toimia mitä mielimme."
"Luullaanko todellakin, että täällä kummittelee?" sanoi Matti, joka oli
pistäynyt sisälle pieni nassakka kainalossa, ja hänen keltaisen vaaleat
kasvonsa kävivät vieläkin kalpeammiksi katsellessansa tuskallisesti
ympärillensä luolassa.
"Luullaan niinkin!" sanoi Musta Jussi; "mutta mitä se tekee tuollaiselle
urhoolle, kuin Matti, jos aaveenkasvot irvistelisivät jokaisesta
näistä pakoista. Eläköön merirosvot! He ryöstävät kokonaisia laivoja;
me olemme rauhaisempia, me toiset, me ryöstämme ainoastaan valtiota,
ja se saattaa huokeasti kärsiä sen. Niin, pojat, oletteko valmiit,
niin lähdemme"; ja he hiipivät taas ulos rotkosta, jolloin Matti piti
itsensä Jussin likeisyydessä ja autti häntä ovea lukitsemassa, joka
silminnähtävästi vapisi ruostuneilla saranoillansa.
"Hyvää yötä, hyvät ystävät", sanoi Jussi hiljaisesti, kun olivat taasen
tulleet ulos vapaasen ilmaan; "huomenna tapaamme taas ehkä toisemme.
Tuolla on vene; tervehdä äitiäsi, Kalle, hyvää yötä."
Ja salakuljettajat sousivat jokainen hiljaisesti kotiinsa, Mustan
Jussin mennessä vanhaan merirosvotupaan.