Mutta sinä et ole tehnyt viisaasti ruvetessasi tuota rakentamaan. Se
on liian suuri ja liian kallis sinulle. Millä sinä sen aiot maksaa?...
Tulee huono kalavuosi... Mikä sitten neuvoksi? Viime vuonna vei
rankkasade papuni, tänä vuonna polttaa aurinko viljan. Ei koskaan voi
edeltäpäin tietää...
Marie-Jeanne oli taas pannut puikkonsa liikkeelle hiukan hämillään
ukon sanoista, joista kajahti maamiehen ainainen varovaisuus, jonka
toivoton taistelu luontoa vastaan on kasvattanut. Urbain jatkoi työtään
ottamatta korviinsa ukon moitteita, joiden järkevyyttä hän ei tajunnut
ja joihin hän vastasi:
— Te puhutte maatyöstä mutta meidän kalastajien on toista. Meri antaa
sadon joka vuosi.
He olivat kahta eri rotua, jotka vain vaivoin ymmärsivät toisiaan.
Kaikki menneet sukupolvet, jotka olivat taistelleet saman taistelun
maata vastaan, puhuivat vanhuksen suun kautta. Hän kantoi hartioillaan
vuosisatain ponnistusten ja oman nälässä kangistuneen vanhuutensa iestä
ja hänen henkensä täytti kokonaan keräämishalu ja huoli huomisesta.
Hänen takanaan levisi tuhatvuotinen hiellä ja veren väellä kasteltu
lakeus, joka odotti vain sitä hetkeä, jolloin kuokka putoisi ihmisen
kädestä peittyäkseen jällen hedelmättömän kamaran alle.
Toisen veressä elävät retket ja seikkailut valtamerellä, joka
vie ihmeellisiin kultaa kangasteleviin maihin. Sama kaukohalu ja
voitontoivo, joka saa merimiehen lähtemään myrskyiselle merelle,
ylläpitää hänen rohkeuttaan. Hän tuntee meren helpot ansiot, meren
useinkin runsaat ateriat ja kuvittelee mielessään sitä aikaa, jolloin
varakkaana miehenä voi vetäytyä vanhuuden lepoon. Meren henkäys tietää
terveyttä ja hyvää tuulta.
Vanhus pudisti ääneti päätään. Ymmärtämättä mitään laivan rakenteesta
hän kääntyy puutarhaan päin arvostelemaan kirsikkapuuta.
— Kauniita marjoja ja puhtaita kuin silmä.
Mutta nurmettuneet ja hoitamattomat lavat vievät hänen hyväntuulensa ja
huuli lerpalla hän kääntyy Urbainin puoleen:
— Milloin aiot saada tämän aluksen vesille?
— Parin viikon kuluttua.
Vanhus huomaa nimen keulapuolessa ja alkaa sitä tavailla:
— Kadehtijain mieliharmi...
Hampaiden välitse hän lisää:
— Sen se sanoo ennenkuin on nähnyt mihin alus kelpaa.
Sitten hän menee menojaan.
Urbainin mieli kevenee, hän kutsuu veljeään. Hyvillään kohtauksen
onnellisesta kulusta Marie-Jeanne laskeutuu rantaa kohti. Vajan takaa
kuuluu heleä nauru ja pienten puukenkien kopinaa ja Léon ilmestyy
näkyviin punastuen kuin tyttö.
— Sinä juokset sen letukan jälessä, murahtaa Urbain.
Mutta poika, joka tänä iltana sopimuksen mukaan tapaa Louisen
rantahietikolla, ottaa nuhteet ääneti vastaan ja tarttuu työhönsä.
Kauniina kevät- ja kesäöinä pojat ja tytöt tavallisesti kokoontuvat
Corbièren kallioille, kylän takapuolella. Seudun tytöillä, jotka
kasvavat tuulessa ja sateessa on ahavoituneet kasvot, karkeat kädet,
vahvat lihakset ja lämmin veri. Aina kypsymisistä asti palaa heidän
silmissään tuli ja heidän länteensä keinuvat houkuttelevina. Meri ei
ota kaikkea voimaa nuorilta miehiltä ja iltasin kulkevat nuoret parit
rantakallioilla tahi hietikolla. Siellä vaihdetaan hyväilyjä, mutta
vendéelâiseen tapaan seurauksitta, joskin silloin tällöin sattuu, että
joku tytöistä tulee raskaaksi. Toverit saavat siitä pilanaiheen, äiti
antaa korvapuustin ja pappi naittaa asianomaiset: ei haittaa olla
kunniallinen ja ottaa asia vakavasti, niinkuin tulee.
Pari viikkoa on kulunut edellisestä. Alus on kehittynyt valmiiksi, sen
sivut ovat sorjasti maalatut ja se näyttää niin komealta ja kookkaalta
kuin tahtoisi se hajoittaa koko pienen vajan. Pohja vesilinjan
alapuolella paistaa vihreänä, yläpuoli hohtaa vaaleansinisenä ja kannen
reunaa kiertää syvänsininen nauha.
Isä Goustav on laskenut työkalut luotaan, hän seisoo kädet suolivyön
alla ihailemassa käsialaansa. Paita liehuu tuulessa. Hänen vanhat
sinertävät huulensa liikkuvat mielihyvästä hänen katsellessaan
emäpuuhun taottua pohjapainoa.
— Se se antaa alukselle ryhdin!
Tulee vesille-laskupäivä.
Aamulla Théodore kiinnittää kukkakimpun laivan kokkaan ja trikolorin
nimilautaan. Kello kolme nousuvesi jo huuhtoo veistämöä ja Goustavit
pitävät kiirettä. Haetaan Malchaussé vipuineen ja keulapuoli kohotetaan
teloilta. Alus nousee miesten päiden yli jättiläismäisenä; koskettaen
vajan kattoa. Urbain sivelee vielä viimeisen kerran pensselillään
hankaantuneita kohtia pohjalaudoissa.
Taivas on harmaa; mutta itätuuli repäisee kahtia pilvivaipan ja sen
aukeamasta lankeevat auringonsäteet vinosti yli suolakeuden, jonka
yläpuolella lokit kirkuen purjehtivat. Puut taivuttavat selkäänsä,
vajan katto kohahtaa tuuliaispäissä; vesi loiskahtelee laituriin
vihreänä ja limaisena.
Uteliasta väkeä kerääntyy paikalle. Aidan takana seisoo ryhmä ihmisiä
ja toiset ovat kerääntyneet laiturille tullivartijan ympärille, joka
tärkeän näköisenä juttelee. Francois pitää silmällä veden nousua,
Théodore taas isoisän säästäväisen katsannon alla saippuoi laivan
saumoja.
— Nyt pojat! Meri on noussut!
Kuullessaan nämä sanat Urbain polkee jalkaa jouduttaakseen valkeata
myssyä, joka paraillaan on tulossa polkua pitkin, sulun puolelta.
— Tuleppas nyt sukkelaan!
Marie-Jeanne puskee tuulta vasten, hame lerputtaen pään yli, kädestä
hinaten pikku Jeania, jonka varpaat vain joskus koskettavat maata.
Marie-Jeanne huutaa täytyneensä odottaa Vieliä, jonka piti ottaa toiset
lapset hoitoonsa. Mutta nuhtelematta sen enempää Urbain Coët tarttuu
hänen käteensä ja vie hänet veistämön perälle.
Léon ja nuorin Goustav kiipeevät ylös kannelle. Köysiä helpotetaan.
Alus liikahtaa, seisten suorana kölillään; kuuluu sahan ääni kun
Francois poistaa tieltä jonkun esteen. Isä Goustav on ojentanut
vartensa, rillit nenällä ja naama paistaen hän tarkastaa että kaikki on
kunnossa.
Lauta rasahtaa, Francois huutaa:
— No nyt!
Alus liikahtaa jälleen, liukuu yhä nopeammin kunnes se koskettaa
vedenpintaan.
Palkit taipuvat painon alla, vesi avautuu, hyökkää sivuille, loiskahtaa
perää vasten ja sieltä ylös laiturille. Äkkiä sivulle kallistunut alus
kohoo pystyasentoon ja siinä se nyt kelluu kepeänä ja sorjana. Köydet
kirahtavat pingottuessaan, kettingit rämisevät reijissään ja niiden
pidättämänä alus pysähtyy vähän matkaa laiturista ja heilahdeltuaan
hetken rajusti tapaa vihdoin tasapaino-asemansa.
Veistämö näyttää nyt kumman tyhjältä. Katsojien kurkusta kajahtaa
tervehdyshuuto, johon vastapäisellä rannalla-olijat vastaavat.
Léon ja Théodore heiluttavat aluksen kannella lakkejaan; lippu
lehahtaa leväälleen navakassa tuulessa ja kukaan ei häläkässä huomaa
kuinka Urbain kohottaa lastansa alusta kohti ikäänkuin hyvän onnen
toivotukseksi.
Marie-Jeanne hyrähtää itkuun tietämättä itsekään mistä syystä. Hän
muistaa hääpäivänsä, jolloin oli astunut kirkkoon Urbainin rinnalla.
Hän kumartuu miehensä puoleen niin että tuntee tämän ruumiista lähtevän
lämmön. Pikku Jean kirkuu. Urbain ajattelee:
— Ah, jospa isä eläisi!
Sillä hän tunsi itsessään hämärästi sukunsa kaukaisen ponnistuksen ja
sen nousun, joka oli tapahtunut hänen polvessaan. Hän näki jälleen
edessään vanhuksen, joka oli tehnyt työtä ja säästänyt saadakseen penni
penniltä kokoon sen aluksen hinnan, ja jonka äkkikuolema oli tavannut
kotoisen lieden ääressä ennenkun hän oli saanut nähdä unelmansa, tuon
sinikylkisen aluksen tuolla, joka paraillaan ylpeänä näytti rintaansa
laineille, toteutuneena.
Goustavit saivat joka puolelta kuulla kehumisia työstään. Lähdettiin
harjakaisia juomaan, sillä tähän hetkeen kuului vanhastaan juomingit;
joilla asiat päätetään ja työt kruunataan. Muut olivat jo matkalla
kapakkaan, kun Marie-Jeannelta pääsi hiljainen huuto.
Kukkaskimpun, joka oli keulavantaseen kiinnitettynä, vei tuulenpuuska
mereen. Se pisti Marie-Jeannea oudosti sydämeen, jonka hämärät
aavistukset täyttivät. Sitä lisäsi vielä se, että erään läheisen laivan
kannella muuan parrakas merimies virkahti:
— Siinä alus, joka alkaa uransa oikealla koiranilmalla!
Outo huoli hiipi Marie-Jeannen mieleen. Hän tähysti taivaaseen päin,
jonka paksut, repaleiset pilvet nyt olivat tykkänään peittäneet,
kätkien auringon taakseen. Hän sanoi miehelleen:
— Minä menen kotiin lasten luo valmistamaan päivällistä.
Molemmat veljekset viipyvät iltaan saakka aluksellaan, josta he eivät
hennoisi enää ollenkaan irtautua. He panevat kuntoon köysiä ja purjeita
ja kansi kajahtelee tukevana heidän askeltensa alla.
Meri laskee jälleen. _Kadehtijain mieliharmi_ löytää pysyvän paikkansa
suojaisessa satamalahdessa. Aallonmurtaja varjelee sitä kuin
rintavarustus. Kuiville jääneestä lahdenperästä nousee suolan ja mudan
haju. Tuuli humahtelee vain mastoköysissä.
Urbain lähtee kotiinsa jättäen Léonin yöksi vartioimaan alusta. Kun hän
tuntia myöhemmin saapuu oikotietä myöten kylään, kohoo Vielin talon
kohdalla varjo heinäsuovan takaa. Pelokas ääni sanoo:
— Eikö veljesi tulekkaan?
Urbain tuntee varjon Louise Pironiksi, joka odottaa Léonia
jokapäiväiselle iltakävelylle.
— Nyt teidän kävi huonosti, sanoo Coët nauraen. Alus on vesillä ja Léon
nukkuu siellä!
Silloin tyttö painuu äkkiä pimeyden peittoon ja kiertää talojen takaa
samalle satamapolulle, jota Urbain on tullut.
3.
_Kadehtijain mieliharmi_ kellui ankkuripaikallaan Herbaudièren
edustalla. Urbain oli sijoittanut pojunsa ulkopuolelle sitä
kaksinkertaista alusriviä, joka reunusti rantaa ja ankkuroinut
aluksensa semmoiselle kohdalle että hän hyvin saattoi nähdä sen
ikkunastaan. Vanha soutuvene, jota oli käytetty hummerien ja äyriästen
pyyntiin saaren kalliorannoilla, oli korjattu ja sivelty suuren aluksen
väreillä ja keikkui nyt sen sivulla muistuttaen poikasta, joka hakeutuu
emonsa turviin. Muillakin aluksilla oli sivullaan semmoinen pikkuvene,
joka hyppeli kevyesti ristilaineissa lyhyen nuoran päässä.
Länsituuli, joka puhalsi tuona vesillelasku-päivänä oli yltynyt yhä
pakoveden aikana. Verhot säilyketehtaiden ikkunoissa lepattivat rajusti
tuulessa. Savunkarvaiset pilvet patoutuivat päällekkäin itäiselle
taivaanrannalle, missä meri kävi mustana. Lähempänä lakeudella
muodostivat lampaat vaaleampia läikkiä vihreälle pohjalle. Meri
täytti ilman kohinallaan, laineet huuhtoivat vaahdoten kallionientä
ja jyskyttivät säännöllisessä tahdissa aallonmurtajaa, tempoilivat
alusten kettinkejä ja murtuivat vihdoin kivisiin laitureihin, joista ne
talttuneina, kuin häpeissään vierivät hietikolle, missä hiekkarakeet
pöllähtelivät tuon tuosta ilmaan.
Coën talossa pantiin verkkoja kuntoon; Marie-Jeanne hienonsi
väriainetta karkeassa esiliinassaan. Tuuli huokaili ovipielissä ja
ikkunoissa ja kahahti pihamaan heinänkorsissa kuin silkinrepeämä.
Alhaalla suomaalla eivät myllyt enää pyörineet, varovasti kyllä, sillä
myrsky olisi pian vienyt mennessään niiden siivet.
Kuului meren valitusta ja laineiden raskasta jyskettä ulapalta. Miehiä
ei näkynyt muita kuin pieni ryhmä pelastusveneen vaiheilla.
Vangittuina mökkeihinsä tai istuen kapakkatiskin luona Zacharien
luona, jonka oven päällä oli jalan korkuisilla kirjaimilla komealta
kuuluva nimi Uuden vuosisadan ravintola, kalastajat odottelivat myrskyn
asettumista. Silloin tällöin pistäytyivät he rantalaiturilla katsomassa
meren uhkaavaa käyntiä levottomuus mielessä vaimon ja lastensa tähden
ja levottomuus myös vatsassa.
Ikkunastaan näki Marie-Jeanne uuden aluksen mastojen tanssivan
aallokossa ja kun sattui tavallista suurempi laine näki hän keltaisen
öljytyn kannenkin saumoineen. Hän oli ylpeä, sillä koko satamassa ei
ollut niin uutukaisen kaunista ja kepeästi laineiden harjalla kelluvaa
alusta.
Laivan kajuutassa oli neljä hyvin kuivatulla meriruoholla täytettyä
patjaa, jotka Marie-Jeanne oli saanut kuntoon samana päivänä kun
_Kadehtijain mieliharmi_ laskettiin teloiltaan, neljä oivallista
harmaalla kankaalla päällystettyä patjaa, joihin nukkuessaan vajosi
syvälle, jotka lämmittivät ja hivelivät ihanasti väsynyttä ruumista.
Ne ottivat avoimin sylin vastaan, sen oli Marie-Jeanne saanut itse
kokea tässä eräänä iltana!... He olivat Urbainin kanssa kahden
aluksessa. Marie-Jeanne pani kuntoon vuoteita; hän oli lämmön tähden
avannut korsettinsa, Urbain katseli syrjästä hänen toimiaan. Silloin
hän oli tuntenut äkkiä kaksi käsivartta kiertyvän ympärilleen, Urbain
oli ottanut hänet syliinsä ja kohottanut korkealle. Marie-Jeanne oli
kirkassut tukkansa tähden, joka meni epäjärjestykseen, oli nauranut
ja rauennut Urbainin käsiin, joka oli ollut kuin olisi tahtonut syödä
hänet. Oli sentään lystiä rakastaa ja olla rakastettu sillä tavalla!...
Hän muisti nähneensä taivaalla valkoisen pilvenhattaran, joka katosi
jonnekin näköpiiristä; laineet olivat rummuttaneet kajuutan alla ja
köydet mastossa viuhtoneet ja peläten putoavansa hän oli lujemmin
tarttunut kiinni Urbainiinsa. Mikä onnellinen muisto! Coët kutsui
piloillaan sitä päivää kastepäiväksi.
Marie-Jeanne oli hyvillään, sillä Urbain rakasti häntä tässä uudessa
aluksessa enemmän kuin ennen ehkä sentähden että hän laivan sydämeen
oli pannut paljon omasta rakkaudestaan.
Mutta tämä itsepäinen myrsky teki hänet levottomaksi. Aina
vesille-laskustaan saakka oli _Kadehtiijain mieliharmin_ täytynyt
pysytellä ankkuripaikassaan. Se ei ollut päässyt kilpaa toisten kanssa
kyntämään sitä vapaata merta, jota varten se oli tehty. Urbain ei
valitellut, mutta hänen kasvonsa synkistyivät päivä päivältä ja hänestä
tuntui kuin tarkottaisi tuulen raivo häntä erikoisesti. Naapurit saivat
vihata hänen alustaan miten paljon halusivat, mutta meri, miksi merikin
oli ärtynyt? Marie-Jeanne koetti parhaansa mukaan näyttää iloiselta
ja toimeliaalta, mutta kun Urbain ei ollut lähettyvillä, sanoi hän
naapurin vaimoille pelkäävänsä, ett'ei heillä ole onnea.
Vihdoin viimeinkin aurinko uudelleen näytti kasvonsa. Melkein puhtaaksi
laastulla taivaalla ajelehti vielä suuria ryhmiä pilvenlonkareita kuin
parvestaan eksyneitä lintuja ja ne loivat varjoläikkiä valtamereen
ällänsä. Aamun sarastaessa näkyi satamatiellä joukottain sinisiä
merimiespaitoja. Soutuveneitä erkani rannasta, melottiin aluksille,
väkipyörät kirahtelivat, purjeet aukenivat laskoksistaan, ruorit
kääntyivät rekissään. Vielä matalalla oleva aurinko katsahti
aallonmurtajan sisäpuolelle, sytytti palamaan vaalean graniitin, niin
että se näytti kultavuorelta, joka heijastelee tyveneen mereen.
Hiekkarannalla lyhyen, vihreän vihvilän keskellä seisoi pienikasvuinen
nainen katsomassa kalastajien lähtöä. Hänen tukkansa säteili ja tuuli
pullisteli hameen helmoja. Se oli Marie-Jeanne. Coët lähti liikkeelle
viimeisten joukossa. Kierrettyään ankkuripojut hän tiukensi purjetta
ja ohjasi toisten jälkeen, jotka kaikki kallistuen samalle laidalle
kyntivät päin ulappaa pitkänä karavaanina.
Huolimatta purjeenkuopassa olevasta varjosta _Kadehtiijain mieliharmin_
purjeet ihan heloittavat puhtauttaan ja joskus käännekohdissa kun alus
näyttää polkevan paikoillaan ne lepattavat mastoa ja köysiä vasten kuin
tervehtien rannalla olijaa. Kokan edessä meri kohoilee ja laskee hiukan
raskaasti myrskyn jäleltä; alalaidalla vesi kiehuu ja pyörähtelee,
mutta takana vanavedessä on pitkä jono vaahtokuplia kuin kellastuneita
lehtiä meren pinnalla ja valkoiset nöyhtäiset vaahtopallit jäävät
osottamaan aluksen tietä.
Coët sivuuttaa Toivomme Jumalassa, Lentävän enkelin ja Elämän
tuen yhden toisensa jälkeen ja alkaa hitaasti lyhentää välimatkaa
mustankiiltävään Hyvään paimeneeseen, jota kääpiö ohjaa.
Kalastajat eivät vaihda sanaakaan vesillä; — meren kansa ei ole
lörppöväkeä; piippu pitää hallussaan heidän suutaan ja meri heidän
silmänsä ja ajatuksensa; — mutta kääntyneenä kohti uutta alusta kaikki
nuo parkitut ja ahavoituneet naamat silmillään seuraavat tiukasti sen
kulkua ja nähdessään sen pääsevän korkeammalle tuuleen samalla kun se
vauhdillaan voittaa heidän omat aluksensa, herää kateellinen kiihko
heidän veressään ja purjehdus saa ratkaisevan kilpailun luonteen.
Jonon ensimäisenä puskee sinisine, kauas tunnettavine purjeineen
Tulkoon kuka tohtii ja peräsimessä istuva Perchais kääntyy vähä väliä
silmillään mittaamaan sitä valkoista pyramiidia, joka hetki hetkeltä
kasvaa hänen takanaan päivänpaisteisesta merenpinnasta.
Pitkän luovailemisen jälkeen kalastajat, nousuveden auttamina, toinen
toisensa jälkeen pujahtavat läpi Grisen salmesta. Purjeita pingottava
raikas tuuli tuoksahtaa väkevästi ulapan suolalle. Rantalakeudella,
joka täältä nähden on kuin tummahko viiva vaaleampaa rannikkoa vasten,
näki Coët'n tarkka silmä vielä pienen pisteen, varmaankin hänen
vaimonsa, joka saatteli häntä yhä vielä katseillaan. Mutta viiva ja
piste hävisivät. Ei näkynyt enää takana muuta kuin saaren autereinen
vuorikyttyrä ja edessä meren rajaton laaka, jolla pienet alukset
hyppelivät aaltojen seassa.
Kymmenen peninkulman päässä länteen kohtasi Tulkoon kuka tohtii
sardiiniparven ja pysähtyi verkkoja laskemaan. Ihana Clara saapui
paikalle toisena, mutta kolmantena oli jo _Kadehtijain mieliharmi_,
joka kolmen tunnin purjehduksessa oli sivuuttanut kaikki muut
kilpailijansa.
Perchais vannoi verisen valan, vääntäen pelottavasti ruumistaan ja
polkien jalkaansa laivan kanteen; hän ei olisi ikänä uskonut »edes
unissaan» näkevänsä Coët'n »häntänsä alla» ja veljensä aluksen, jossa
oli luotsiankkuri, ponnistelevan jonon jälkipäässä.
Tällä välin oli taivas jälleen synkistynyt; lännestä tulla läppäsi
yhtämittaa mustia, repaleisia pilvenkappaleita, joiden välitse päivän
kultasäteet vinottain tunkeutuivat. »Auringolla oli jalat», kuten
merimiehillä on tapana sanoa, ja se ei tiennyt hyvää. Meri jo pimeni,
kävi kuoppaiseksi, ja joka suunnalla kulki valkeita vaahtopäitä, joiden
sivut joskus paloivat tulessa kun aurinko niihin sattui. Rannikko
taivaanrannalla oli kuin musta muuri, jonka edustalla valtameri
paraillaan valmistausi ankaraan leikkiin.
Kiireen kaupalla kalastajat kokosivat merestä verkkonsa, kiinnittivät
soutuveneensä alusten perään ja käänsivät vastatuuleen reivatakseen
purjeensa, jotka jo hurjasti piiskasivat nuoriaan. Ja nuo alukset,
jotka niin ylpeinä kenokaulaisina uiskentelivat satama-altaassa ja
jotka veistämön teloilla näyttivät niin komean kookkailta, jotka
päivänpaisteessa olivat niin värikkään kauniita, värisivät ja
huokailivat nyt laineiden käsissä, ne olivat vain pieniä, surkeita
kaarnankappaleita, joihin ihmiset kouristuksentapaisesti tarrautuivat
kiinni.
Hetki hetkeltä tuuli yltyi, se kävi kouraantuntuvaksi, joskin se pysyi
näkymättömänä. Se tuntui painona ja äänenä. Se puristi kokoon rinnan
ja täytti korvat kohinallaan ja heltalta heltalle se lennätti meren
suolaisen vaahdon.
Purjeet puolimastossa alukset täyttä myötäistä pakenivat kohti
kotisaarta, jonka viittana oli Pilier'in majakka. Alastomat, purjeista
esiinpistävät mastot valittivat taipuessaan, väkipyörät kirkuivat,
vantterit pingottuivat kuin viulunkielet aluksen jysähtäessä
laineenharjalta toiselle. Tämä oli todellista pakoa. Joskus alukset
kyntivät syvältä veteen, joskus näyttivät ne emäpuunsa ja tervasta
vielä kiiltävän pohjalaudoituksensa. Joskus painuivat ne aallon
laaksoon, jossa ei nähnyt muuta kuin vettä ja taivasta. Ja pakenijoita
seurasi kintereillä lukematon joukko laineita, jotka saavuttaessaan
aluksen läimäyttivät sitä peräpeiliin, huuhtasivat yli kannen perästä
kokkaan saakka niin että vesipurot juoksivat joka haaralle, kantoivat
hetken selässään ja sitten heittivät toisten käsiin, jotka ryntäsivät
rinnat pulleina kuolaten suustaan paiskelemaan alusta, kunnes ne
taas vuorostaan antoivat sijaa uusille yhtä uhkaaville ja röyhkeille
tulokkaille. Isojen purjeiden märät ulkonurkat paistoivat vuoroin
taivasta vasten, vuoroin taas painuivat syvälle veden laaksoon.
Soutuveneet alusten vanavedessä milloin olivat hyökätä emonsa päälle
milloin tempasivat niin rajusti kiinnitysköyttä että luuli sen siinä
hetkessä katkeavan. Vaahto lenteli valkoisina tukkoina matkan suuntaan.
Nojaten peräsimeen, kiilautuneena pieneen reikään, kurkottava naama
kannen tasalla silmät tiukkoina miehet ohjaavat aluksiaan niska rypyssä
tuulen tähden. Siinä on kokonainen parvi pieniä kääpiöpurjeita,
valkoisia ja punaisia, jotka myrsky on painanut melkein aaltojen
tasalle ja joita se lennättelee eteenpäin melkein yhtä nopeasti kuin
kiidättää mustalla taivaalla tuota pilvisavua.
_Kadehtijain mieliharmi_ sivuuttaa ensimäisenä Corbièren valkoisen
niemen, jonka suojassa merenkäynti jo heikkenee.
Tulkoon kuha tohtii puskee sen kintereillä ilmeisesti aikoen katkaista
siltä tien. Mutta Coët tiukkasee uhkarohkeana läheltä kalliorantaa,
huolimatta vaarallisista tyrskyistä, pakottaakseen vastustajansa
kääntymään tuuleen. Molemmat alukset miltei sivuavat toisiaan
ristilaineissa ja jälkimäisen kokkapuomi töykkäsee edellistä. Näyttää
siltä kuin suurempi laine välttämättä paiskaisi ne yhteen. Peräsimessä
miehet tyyninä kuin jumalat hallitsevat alustensa liikkeitä.
Rannalla seisoo naisia, toinen käsi tukassa, toinen kaidepuulla.
Coët laskee kaaressa punaiselle ankkuripojulleen ja riisuu purjeet
satamassa, jossa tuulenpuuskat riuhtovat naisten tukkalaitteita. Heti
hänen jälessään kokastaa Perchais veneensä laituriin. Molemmat miehet
mittaavat toisiaan koko kasvoillaan, joissa silmät pahasti tuikkivat.
Illalla Julien Perchais istui Zacharien kapakassa. Hänellä oli tarve
juoda saadakseen tappionsa niellyksi ja tarve kirkua saadakseen
jollain tavoin rintansa pohjassa möyryävän vihansa lauhdutetuksi.
Kaikki tyytymättömät olivat läsnä: molemmat Aquenetit, Gaud,
Izacar, kalakauppias, rikas Viel, Olichon, Pironin poika ja itse
isä Piron, joka vainusi ilmasta ryyppyä. Zacharien tytär, kepeässä
puvussaan, täytti juomalasit viinalla taivuttaen ruumistaan niin että
uhkeat rinnat olivat miesten kasvojen tasalla. Mutta vaikka miehet
tavallisissa oloissa eivät suinkaan lyöneet laimin tätä tilaisuutta
kaksimielisiin silmäyksiin, he tänään eivät näyttäneet tyttöä
huomaavankaan, vaan istuivat otsat synkkinä, silmät tuikeina.
Ulkona meri myllerryksellään täytti yön pimeyden ja tuuli kolkutti
oveen kuin myöhästynyt vieras. Lampun ympärillä kalastajat istuivat
selät leveinä, valkoisilla suolanräiskeillä kirjatut paidat toinen
toisessaan kiinni ja karkeat naamat ankarasti punottaen. Keskustelu oli
hiljaista ja katkonaista kuin salaliittolaisten. Jos joku sanoi että
_Kadehtijain mieliharmi_ oli liikkunut kepeästi vesillä, Perchais heti
huudahti:
— Ihmekös tämä! Uutta puuta! Sehän on kepeää kuin korkki!
Ja jos joku toinen tuli maininneeksi että se ensimäisenä saapui
myötätuulella satamaan, Perchais sähähti:
— Puukenkä! Lautalaatikko! Mikä kaukalo tahansa pääsee myötätuuleen!
Kaksitoista kertaa Zacharien tytär täytti viinalasit. Naamat kävivät
yhä punaisemmiksi ja moni käsi puristui nyrkkiin, jolla sakeassa
tupakansavussa vahvistettiin ankara vala. Yhteinen viha piti koossa
liittolaisia, kunnes Perchaisin vaimo väkisin vei miehensä kotiin,
jolloin kalastajat hajaantuivat yön synkkään pimeyteen, jossa meri
näkymättömänä kohisi.