language: Finnish
MEREN KANSA
Kirj.
Marc Elder
Ranskankielestä suomentanut
Yrjö Koskelainen
Turussa,
Turun Suomal. Kirjapaino- ja Sanomalehti Oy,
1913.
ALUS
1.
Kirkon tornikello löi särähtelevällä äänellään yhdeksän lyöntiä kun
Urbain Coët lähti Goustavien luota. Kynnyksellä, jonka sisältä lankeava
lampunvalo punasi, vanha Mathieu vakuutti vielä kerran, kouraistessaan
Urbainin kättä hyvästiksi:
— Tulet olemaan tyytyväinen, poikaseni! Aluksestasi tulee hyvä!
Urbainin jalka nousi kepeästi, hänen sydämensä vei häntä kuin purje
ja onnentunne huimasi hänen päätään. Hänen puuanturaiset kenkänsä
kopahtelivat rantakadun epätasaisella kivityksellä. Puolittain yön
peitossa häämötteli kadun vierellä mastometsä. Urbain tiesi aluksensa
lepäävän toisella puolen satamaa, pimeään uponneessa vajassa, jota
kohti hän vanhasta tottumuksesta ja mielihyvästä tuon tuosta silmäili.
Äkkiä hän luulee nähneensä unta ja pysähtyy. Yössä on hulmahtanut valo
ja vettä myöten kuuluu lautojen rusahtelua ja höylänlastujen kahinaa.
Kuin vaistoten jotain vaaraa hän seisoo liikkumattomana, koettaen
kaikilla aisteillaan tunkeutua läpi pimeyden. Ja hän on näkevinään
varjon liikkuvan veistämön aitauksessa.
Varovasti Urbain riisuu jalastaan kengät ja laskeutuu soutuveneeseen,
joka kelluu kiviportaiden alapäässä. Äänettömästi hän työntää sen
laiturista, meloo voimakkaasti perämelalla ja laskee toiseen rantaan.
Mutta tuskin hän on ehtinyt vajan nurkalle, kun loimahtava tulenliekki
on polttaa häneltä silmät.
Yhdellä hyppäyksellä on Urbain maahan kumartuneen miehen niskassa
ja ponnistaen kaikki voimansa saa hän tämän paiskatuksi mereen.
Kuuluu molskahdus, Coët heittäytyy tulen kimppuun kuin hurja koettaen
sammuttaa sitä jaloillaan ja puserollaan, jonka kiireessä on riisunut.
Liekit tukahtuvat, sammuvat ja kudottu myssynsä kourassa ahdistaa hän
niitä tulenkieliä, jotka koettavat luikerrella pakoon.
Jostain laivasta kuuluu kolme peräkkäistä hoilausta. Vesi loiskahtelee
uijain hätäisien käsien alla. Urbain tutkii huolellisesti maata
ympärillään, polkee hiilet sammuksiin ja kuulostaa. Yö on ympärillä
liikkumaton kuin kalliomöhkäle, jota Pilier'n sammuva ja syttyvä
majakkatuli huhtoo kuin laine.
Pitkäksi aikaa hän jää vartioimaan veistämöä peläten että pahantekijät
pistävät hänen aluksensa tuleen. Hän on kärventänyt pahoin vasemman
isonvarpaansa ja käy vähä väliä kastamassa sen veteen. Hän luettelee
itsekseen vihamiehensä; Aquenette, Julien Perchais, Gaudin väet; miestä
hän ei tuntenut, mutta tämän aikeet panevat hänen vapisemaan. Hän
tahtoisi hyväillä alustaan, ottaa sen syliinsä, niinkuin rakkaan ja
suuresta onnettomuudesta pelastuneen olennon.
Tornikello saa lyödä kaksitoista kertaa ennenkun Urbain muistaa
että Marie-Jeanne häntä odottaa heidän kodissaan Herbaudièressa.
Hänellä on matkaa kuusi kilometriä. Hän on jo tottunut yön leutoon ja
liikkumattomaan pimeyteen, jonka suuri majakka säännöllisin väliajoin
valkasee. Hän päättää palata veneellä, mutta pakovesi on jättänyt
sen kuiville ja silloin hän lähtee kiertämään pitkin hiekkapengertä
ja sivuuttaa sataman suulla sulun, joka kohoo tähtiä kohti kuin
guillotiini.
Seuraavana aamuna hän on kuudelta paikalla ja näkee pahantekijän
jäljet: palaneita höylänlastuja ja kärventyneen pälven ruohossa.
Vajassa laulaa jo höylä tammilaudan pinnalla; hän astuu sisään ja näkee
ilomielin jälleen aluksensa.
Siinä se loikoi kookkaana ukko Goustavien veistämöteloilla täyttäen
koko vajan kattoon saakka. Se oli kaksikymmentäseitsemän jalkaa pitkä
alus, muodoltaan muhkea ja pönäkkä, kokka kohoten korkealle ja edestä
suora kuin vinkkeli halkoakseen paremmin laineita. Sivuilla, joista
vielä puuttui pari lautaa, törröttivät melkein höyläämättömät kaaret,
käyrinä kuin kylkiluut, peräkkäin ja jäykkinä, että olisi luullut koko
rungon olevan veistetyn yhdestä ainoasta mahtavasta tammentyvestä.
Ylpeänä kättensä työstä ukko Goustav laskee piilun maahan ja tulee
pienin askelin köpittäen Urbain Coët'n rinnalle. Hän kohentaa totuttuun
tapaansa työmekkoaan, joka häilähtelee hänen vanhojen sääriensä
ympärillä, oikasee selkänsä, puhdissa silmälasinsa ja sanoo:
— Siinäpäs vasta alus, poikaseni! Ja vankkaa tekoa.
Hänen poikansa Francois, joka höylää aluksen pohjaa maaten selällään
höylänlastuilla, pysähyttää höylänsä ja sanoo puolestaan:
— Sillä kelpaa merta halkoa!
Ja pojanpoika Théodore, joka näpertelee ylhäällä aluksen kannella,
lennättää sieltä innostuneena:
— Ja matkaa se tekee!
Vähäpuheinen Urbain Coët hymyilee ainestaan noille kolmen sukupolven
tavanmukaisille huudahduksille. Hän tietää että ukko puhui kehuakseen
taitoaan ammatissa, jonka hän on opettanut lapsilleen ja että nämä
yhteen ääneen häntä säestävät. Urbain Coët pitää arvossa vanhuksen
kokemusta. Hän tietää ettei laivanrakennusta koskevista seikoista
kannattanut kiistellä ukko Goustavin kanssa. Tämä oli toisen
keisarikunnan aikoina työskennellyt suuren Nantesin kaupungin
veistämöillä, joista niihin aikoihin laskettiin vesille komeita
fregatteja ja puisia sotalaivoja.
Novimoutier'n veistämöllä ei käytetä muita työkaluja kuin piilukirveitä
ja pihlajapuista höylää; Goustavit eivät tunne amerikkalaisia,
rautaisia työvehkeitä. He rakentavat aluksensa silmämitalla, pitäen
tarpeettomina kaikkia laskelmia ja piirustuksia.
— Meri, sanoo ukko Goustav, ei ole mikään torimatami, josta selvitään
laskemalla! — Goustavit tekevät vankkaa ja tukevaa työtä ja saavat
tammilautojen saumat tiukasti vettäpitäviksi.
Kolmeen mieheen on heillä kaksi vasaraa ja yhdet hohtimet, joista
toinen leuka on puoleksi murtunut. Jo kaksi vuotta on Francois joka
kerran kun hän on vetänyt ulos lyttyyn menneen nauhan sanonut, että
on hankittava uudet hohtimet. Mutta isäukko on, silmäillen viisaasti
lasiensa takaa, todennut että nämä vanhat välttävät vielä jonkun
aikaa ja niin on uusien ostaminen aina jäänyt. Milloin on porattava
syvempiä reikiä on Théodore juossut lainaamassa napakairan suutari
Malchaussélta, joka asuu kaupungissa, sataman toisella puolen,
kasarmitorin laidassa.
Eräässä vajan nurkassa on kahden seinään kiinnitetyn kangen nojassa
tahkokivi. Sen yläpuolella on vanha puukenkä tekemässä vesisäiliön
virkaa; tarvittaessa se heittää vettä pienestä reiästä, joka suljetaan
puutulpalla. Terottaminen kuuluu, vanhimman pojan etuoikeuksiin,
Théodore taas vääntää kiveä, joka vingahtelee säännöllisessä rytmissä.
Vajan takana on säleaituus, jonka merituulia vastaan tulee suojella
pientä kasvitarhaa, jossa on matalia päärynäpuita, artisokkeja,
pumppuja ja kirsikkapuu, jonka marjat joka vuosi saattaa laskea.
Kasvitarhaan päin antaa veistämön ikkuna ja työtä tehdessä on hauska
nähdä punaisten hedelmien tuulessa tanssivan vihreiden lehtien
keskellä. Théodoren tehtävänä on vartioida tarhaa ja hän lyö vasaralla
pöytään joka kerta kun näkee lintujen käyvän siellä varkaissa.
Goustavin veistämö on maineessa saaren ulkopuolellakin,
Vendée-maakunnan lähisatamissa ja Bretagnen rannikolla, aina
tuollepuolen Loiren suistomaan. Veneelle on oivana suosituksena se että
se on lähtenyt Mathieu Goustavin vajasta; ammattimiehet tuntevat hänen
kuosinsa ja ilahtuvat milloin näkevät tuommoisen soukkaperäisen aluksen
— Goustavin käsialaa.
Niinpä Coët'n muhkeamuotoinen ja samalla sivakka alus korkeine
kokkineen, juohevine hylkineen ja kauniine ruumaholvineen hämmästytti
naapureita ja sai muiden hyvämaineisten kalastaja-alusten omistajat
kuohuksiin, varsinkin kun Urbainia oli aina pidetty köyhänä miehenä ja
tuommoinen kahdenkymmenen seitsemän jalan alus maksoi tuhat taaleria.
Urbain Coët oli vähäpuheinen. Kuka tietää mitä tuommoisella hiljaisella
ketulla, joka ei itse puhu vaan ainoastaan kuuntelee, on mielessään.
Miehet eivät koskaan tapaa häntä Zacharien kapakassa ja naiset kertovat
esimerkkejä hänen rohkeudestaan. Ei ole hyvä olla hänen vihoissaan. Ja
nyt kun hänestä on paisumassa Herbaudièren kauneimman aluksen omistaja,
puhkuu koko kylä kateutta.
Urbain Coët ei ole sitä huomaavinaan. Päivät päästään hän silmillään ja
ajatuksillaan nauttii aluksestaan kuunnellen tuota kolmen sukupolven
yhteistä ylistyskuoroa. Ja sitä myöten kun vene valmistuu peittää hän
sen öljykerroksella, joka painuu puuhun ja vahvistaa tammisyitä.
Oli jo kesä. Päivä paahtoi veistämön kuumaksi kuin paistinuunin ja
laudat sen seinissä käyristyivät ja paukahtelivat auringonsäteiden
voimasta. Tervapöntöistä ja sulaneesta tammenpihkasta levisi väkevä
haju sekaantuen tuoreen puun raikkaaseen tuoksuun. Ikkunan takana
heleänpunaiset kirsikat hohtivat väreilevässä ilmassa ja vastaisella
puolen, penkereellä, joka vietti rasvatyyntä vettä kohti, kuivui ja
vaaleni rantamulta halkeillen pinnaltaan kuin posliinin kiille.
Välittämättä helteestä Urbain Coët myssy silmillään ja pensseli
kädessään siveli aluksensa runkoa. Francois loikoi selällään
höylänlastuissa höyläten harvakseen ja voihkien janoissaan.
Hänen poikansa piti vuoroin silmällä varpusia kirsikkapuun lähistössä,
vuoroin nousuvettä antaakseen kummastakin raportin; isoisä veisteli
piilullaan´.
Julien Perchais astuu silloin vajaan valovirran mukana, laskee
käsivartensa ristiin rinnalle tuudittaen jättiläismäistä ruumistaan
asettuu ylpeästi kaartuvan kokan eteen ja mittaa sitä katseillaan,
toinen silmä ummessa.
Isä Goustav astuu verkkaisin askelin häntä vastaan pää takakenossa
nähdäkseen paremmin, niinkuin hän otaksui, hämmästyksen ilmeen
jättiläisen naamassa. Perchais oli niin kookas että isä Goustav ulottui
parahiksi hänen olkapäähänsä.
— Mitäs isäntä arvelee tuosta!
Goustavin ääni oli ylpeä.
Perchais raappii punaista tukkapörröänsä halvautuneella kädellään, jota
kylässä sanotaan hänen kultakädekseen, kun hän siitä saa eläkkeen;
hänen villapaidalla päällystetty ruumiinsa keinuu kuin ankkuripoju
satamassa; hän mittaa silmillään alusta ja sanoo pilkallisella
äänenpainolla:
— Sitte nähdään kun se ehtii vesille!
Francois rapsii höylänlastuissa kuin tyytymätön koira ja vastaa sieltä
lyöden nyrkillään veneen pohjaan:
— Sen nyt voi ainakin sanoa että tämä on toista kuin sinun »Tulkoon
kuka tohtii»!
Perchaisin nelikulmaiseen naamaan, jossa on siellä täällä rohtumia ja
otsassa suuri näppylä, johon päivä paistaa, leviää kaksimielinen hymy.
Hän päästää vihellyksen ja kääntää selkänsä alukselle. Coët mittaa
silmillään tuon villapaidan leveyttä hartioista, jossa lapaluut
ovat suuret kuin kintereet. Hän ei voi muistaa oliko yöllinen
pahantekijä tuon kokoinen. Hän oli sokeasti heittäytynyt tämän päälle
ja vyöryttänyt mereen. Mies ei edes ollut tuntunut raskaalta hänen
käsissään, sillä suuttumus oli antanut hänelle kymmenkertaiset voimat;
ja hänen sormiinsa ei ollut jäänyt mitään muistoa, jonka nojalla hän
olisi päässyt varmuuteen pahantekijästä.
Äkkiä ilmestyvät avoimesta oviaukosta Kääpiö-Aquenette ja hänen
veljensä, jolla on liikanimenä Tupla-Heikki mahtavan hauvislihaksensa
johdosta, jonka ympärille on tatuoitu sinisiä ankkureita. Kädet
housuntaskussa, silmät syvällä myssynreunan takana he tulla
kolistelevat puupohjaisissa kengissään ja kiertelevät välinpitämättömän
näköisinä alusta.
Urbainin sisässä kuohui, mutta tahdonponnistuksella hän sai pysytyksi
tyynenä ja tarttui jälleen siveltimeen jatkaakseen maalaustaan.
— Mikseivät Perchais ja Aquenetit olleet tänään merellä, kuten
tavallista?... Totta kyllä että veistämö on melkein niinkuin kapakka,
paitsi ettei siellä ole juotavaa; veistämö on koko kylän kokouspaikka,
johon jokainen poikkee milloin haluttaa, katselee, arvostelee ja
juttelee... Mutta nuo, eivätkö nuo saapuneet vartavasten katsomaan
oliko heidän elkensä onnistunut, vieläkö vene seisoi teloillaan!...
Kesken kaikkea Urbain kääntää kasvonsa miehiä kohti ja näkee heidät
rinnakkain rivissä, selkä työpöytään päin, käsivarret ristissä
rinnalla. Coët kysyi itseltään: kuka on syyllinen? Mutta hänen
silmiensä epäröimisestä he huomasivat ettei hän sitä tiennyt ja he
röyhistivät rintaansa tietäessään olevansa turvassa.
Heidän päittensä päälle kaartui komeana aluksen emäpuu ja kylkilaudat
juoksivat kauniissa kaaressa ja souketen kokkaa kohti. Voittoisalta
ja ylpeältä se näytti. Isoisä sovitteli tutisevilla käsillään
peilaustukkia paikoilleen ja ylhäällä kannella Théodore heilutteli
vasaraansa, jota laivan rintakehä säesteli kumealla kaiullaan. Ja
ennenkun Urbain taas tarttui siveltimeensä hän onnellisenhävyttömässä
mielentilassaan kaksin käsin hyväili aluksensa muhkeita muotoja
niinkuin hyväillään tylleröistä vaimoihmistä.
Hetken perästä paksu Kääpiö-Aquenette, jonka latuskaista naamaa
kierteli hevosenkengänmuotoinen partakiehkura, alkoi uudelleen
kierrellä alusta kulettaen kengissään höylänlastuja. Urbain Coët ei
myssynsä takaa ollut häntä huomaavinaan ja jatkoi maalaamistaan.
— Mikä sinun aluksesi nimeksi tulee? äännähti vihdoin Kääpiö.
Urbain viivytteli hyvän aikaa vastaustaan.
— Enpä tiedä vielä!
Veistämön seinässä oli kaikkien siellä tehtyjen alusten nimet,
järjestettynä pyramiidin muotoiseksi votiivitauluksi. Siinä oli nimet
»Toivomme Jumalassa», »Lemmenlapsi», »Ihana Clara», »Lentävä enkeli»,
»Hyvä paimen», »Suolanokka» ja vielä muita, vuoroin hurskaita, vuoroin
leikillisiä nimiä.
— Tästä tulee »Ohilentävä lintu»! julistaa Théodore ylhäältä.
— Ei se ainakaan nimeään pilaa! vahvistaa Francois.
Perchais pudistaa päätään ja rypistää kulmakarvojaan; Tupla-Heikki
irvistää kuuluvasti ja hänen veljensä laskettaa toisesta suupielestään:
— Se ei riipu aluksesta, se riippuu miehestä.
Urbain Coët pyyhkäsee myssynsä takaraivolle ja katsoo suoraan
silmiin Aquenetteä, joka näköjään huolettomana kääntyy sivuttain
häneen. Tupla-Heikki lähenee yläruumis kumarassa ja laskee veneen
laidalle nyrkkinsä, joka on kuin raskas möhkäle käsivarren päässä.
Urbain näyttää hänen rinnallaan pieneltä, miltei hennolta sinisessä
puserossaan, mutta hän hymyilee ja nostaa jalkojensa juuresta toisella
kädellään neljänkymmenen naulan painoisen rautakappaleen lennättäen sen
veistämän perälle, ponnistamatta, kepeästi kuin pienen kiven.
Pitääkseen yllä kilpailuhalua, joka tiesi uusia töitä veistämölle,
Francois virkkoi jonkunlaiseksi ratkaisuksi:
— Hei pojat! Kumman alus on parempi, nähdään ensi kilpapurjehduksessa!
Perchais ja Aquenetit eivät vastanneet. Pilkallisina he istuivat
höyläpenkillä, jalat riipuksissa, niin että mekon reunan alta
paistoivat heidän punaiset puolisukkansa. Perchais työntäsee otsaltaan
lippalakkinsa, jommoista hän yksin käyttää Herbaudièressâ näyttääkseen
urheilumieheltä ja kaikki näppylät hänen parkitulla otsallaan
paistavat. Hänen kämmenensä selkäpuoleen on tatuoitu sama ylväs
vaatimus, joka komeilee hänen aluksensa perälaudassa: »Tulkoon kuka
tohtii».
Höylä laulaa tammen pinnassa; isoisän höylästä käpristyy pitkä lastu
jokaisella pyyhkäisyllä. Joku lauta halkee kuumuudesta. Miehet
seisovat siinä yhdessä kohden, miettiväisinä ja rauhallisina niinkuin
tavallisesti meri-ihmiset, joiden luonnon meri on kesyttänyt.
Urbain oli ensimäinen, joka huomasi Gaudin vaimon. Hän tuli lyhyessä
sablesilaisessa alushameessaan, sanomalehti päänsä päällä hiusten
varjostimena. Urbain ajatteli: »Kas vaan! Gaud on lähettänyt hänet
kuulemaan uutisia.» Ja hän aikoi sanoa tälle, nolatakseen samalla
kadehtijansa: »Kuten näet, alukseni on vielä vahingoittumaton!»
Mutta Gaudin vaimo kulkee ohi häneen katsomatta, rehevät, ohueen
pumpulikankaaseen verhotut rinnat ärsyttävän koholla, keinuttaen
lanteitaan ja joka askeleella näyttäen pyöreitä pohkeitaan. Jalassa oli
kiiltävänmustat puukengät.
— Voisinko saada kivihiilitervaa? hän kysyy.
— Mieheni on liian laiska hakeakseen itse' sanoo Francois Goustav
läheten nuorta naista.
— Gaud nukkuu, ilmoittaa vaimo.
— Olet varmaan väsyttänyt häntä!
— Ketä muuta minä väsyttäisin! Enkä minä pelkää Teitä kaikkiakaan! hän
laskettaa nauraen kaikilla loistavilla hampaillaan.
Miehet naljailevat, iskevät silmää keskenään ja katselevat mielihyvällä
naista, joka saa heidän verensä liikkeelle. Urbain jatkaa rauhallisena
maalaamistaan.
Gaud oli tullut kuten tavallista huvittelemaan miesten joukkoon, jotka
häntä kutittivat ja yllyttivät sanomaan ruokottomuuksia. Hän oli
katketa naurusta ja liikutteli sinne tänne hyllyvää ruumistaan, jonka
kainalokuopista levisi voimakas hienhaju antaen aihetta karkeisiin
pilapuheisiin.
Isä Goustav virkisteli nuoruutensa muistoja kiikaroiden viistoon
silmälasiensa takaa. Hän pääsi taas kehumaan työtään, sanoessaan:
— Tuommoinen alus on päältäkatsoen yhtä kaunis kuin sinä! Mitäs jos
Gaud tilaisi itselleen samallaisen. Kaaren mallit ovat vielä tallella...
— Se maksaa rahaa ja kun ei ole...
— Sentähden ettet viitsi hankkia, tyttöseni, sanoo isoisä hiukan
pisteliäästä.
Gaudin vaimo kohauttaa olkapäitään ja vilkasee merkitsevästi Urbainiin
päin:
— Kaikilla ei ole yhtä hyvää onnea!
Miehet irvistelevät. Urbain Coët'n selkä ei värähdä, hänen kätensä
liikkuu yhtä rauhallisesti kuin ennen, vaikka veri hyökkäilee hurjana
hänen suonissaan. Urbain on tuntenut loukkauksen, joka sisältyi tuohon
viittaukseen, hän tietää mitä hänestä kylällä puhutaan.
Kysymyksessä oli muuan urotyö, jonka pahat kielet olivat hävyttömästi
vääristelleet. Se oli tapahtunut jo lokakuussa 1878. Silloin oli
norjalainen kolmimasto »Tyrus» hakiessaan saaren takaa suojaa
ylivoimaiselta myrskyltä Grisen salmessa ajautunut Barjollesin
matalikolle, Pilier'n ja Herbaudièren välillä. Mastot, katkesivat,
laiva joutui hylyksi. Jean-Marie Coët, Urbainin isä, työnnätti vesille
pelastusveneen, joka oli hänen hoidossaan ja lähti miehineen yrittämään
haaksirikkoista kohti.
Kolme kertaa he palasivat satamaan, kolme kertaa he yrittivät
uudestaan, taistellen kaksi tuntia läpimärkinä ja viluissaan
uupumukseen asti. Aallonmurtajalla kylän vaimot, kynsin hampain
pitäen kiinni kaiteesta valittivat lakkaamatta kuin koirat sättien
peränpitäjää. Coët rauhoitteli heitä parhaansa mukaan joka kerta kun
veneen täytyi palata maihin ja sillä aikaa kun miehet vahvistivat
itseään viinaryypyillä. Neljännellä kerralla, jolloin hyökylaine oli
murskata soutuveneen hylyn kylkeen, saatiin pelastetuksi yhdeksän
henkeä, jotka hukkuvien epätoivolla olivat käpristyneet kiinni laivan
jäännöksiin.
Jean-Marie sai tapauksen johdosta mitalin rintaansa ja kunniakirjan.
Mutta puhuttiin että seuraavana yönä, kun myrsky asettui, oli Coët
yksin käynyt vielä kerran hylyllä, puhuttuaan pitkään laivan kapteenin
kanssa, jota hän hoiteli, ja tällä kertaa oli hän tuonut mukanaan
laivan kassan. Seuraava myrsky jo pyhkäsi hylyn näkymättömiin.
Sitten oli vanha Coët kuollut omituisella tavalla; hänet löydettiin
makaamassa pää liedellä, johon joku oli asettanut vanhuksen kuten
luultiin. Hänen poikansa tiesi isän aarteista, jotka muka olivat
jossain maahan kaivettuina; muulla tavalla ei voitu selittää sitä
seikkaa että Urbain, vuosi isänsä hautaamisen jälkeen, jaksoi
rakennuttaa moisen komean aluksen. Aina siitä saakka kun ukko Goustav
oli alkanut veistellä emäpuuta, kerrottiin toinen toistaan kummempia
juttuja Urbainin rahoista ja höystettiin niitä yhtä ilkeillä arveluilla.
Gaudin vaimon viittaus toi mieleen kaikki nämä panettelut ja Urbain
Coët tarttui kahta kovemmalla otteella siveltimeensä pidättääkseen
nyrkkinsä erossa miesten naamasta, joiden myrkylliset hymyilyt hän
tunsi selässään.
Avoimesta ikkunasta Gaudin vaimo kurottelihe kasvitarhaan päin povi
eteenpäin työntyneenä ja pylly pystyssä keräten ahavoittaneilla
käsillään kypsimpiä kirsikoita. Saatuaan niitä kimpullisen, ahmasi hän
ne yhdellä kertaa riipien kannat irti hampaillaan. Huolestunein silmin
seurasi Mathieu hänen toimiaan ja Francois laittoi kiireen kaupalla
kuntoon tervapytyn vetääkseen nuoren vaimon huomion toisaalle.
— Tässä on viisi litraa tervaa, hän sanoo. Ne tulevat kai Olichonin
laskuun?
— Niin tulevat! vastaa Gaudin vaimo sylkäisten kirsikansydämet
Perchaisin silmille.
Ränstynyt kello kaupungin vanhassa kirkontornissa löi jo yksitoista.
Goustavit laskivat työkalut kädestään yht'aikaa kuin päiväläiset;
Francois ahtaa säkillisen höylänlastuja kotiin vietäväksi; isoisä panee
silmälasit koteloonsa ja Théodore työntää mutaiselta rantapenkereeltä
vesille pienen soutuveneen, jota he käyttävät sataman poikki
kulkiessaan.
Aurinko oli korkealla taivaanlaella; kuiva, liikkumaton ilma hohti
kuumuuttaan.
— Käydäänkö päivällisryypyllä? ehdottaa Perchais Gaudin vaimolle.
— Ei ole aikaa!
— Mitä vielä! Mennään yhdessä, minä kannan pönttöäsi, houkutteli
Tupla-Heikki.
Tällä aikaa Urbain Coët puoliääneen puheli isä Goustavin kanssa — Tässä
kuussa en voi maksaa noita sataa frangia lisätarpeisiin.
Mutta vanhus ystävällisenä ja hyvänsuopana kuten aina rauhottelee häntä:
— Ei tee mitään, poikaseni! Sinä tunnet Goustavit, he eivät ole
verenimijöitä! Sinä maksat kun jaksat, kun saat rahaa; älä yhtään anna
sen asian mieltäsi painaa. Tuot kymmenen frangin kultarahan, kaksi tai
kolme kerrallaan, aivan niinkuin sinulle sopii! Minä kirjoitan kaikki
muistiin ja laskemme kuusi korkoa, ei enempää. Kuusi on kunniallinen
määrä. Ei sillä rahalla kiirettä ole, maksat kun jaksat!...
Semmoinen on Mathieu Goustavin tapa. Samana päivänä jolloin
rakennettavan aluksen emäpuu asetetaan teloille hän avaa uuden tilin
kirjassaan ja korot alkavat juosta. Hän tietää että kalastaja jää hänen
velallisekseen vuosikausiksi. Niin on parikymmentä aluksenomistajaa
joutunut hänen pysyviksi velkamiehikseen, korot juoksevat
säännöllisesti ja aluksen hinta tulee kahteen kertaan maksetuksi. Mutta
kun hän ei koskaan hätyyttele velallisiaan, vaan ottaa rahan silloin
kun saa, pitävät kaikki häntä arvossa, laulavat hänen ylistystään ja
kurjinkin Herbaudièren velkaorjista lisää aina lopuksi puhuessaan
tuosta vanhasta salvumiehestä: Mathieu on sentään hyvä mies köyhiä
kohtaan!
Urbain kiittää häntä, kuten tulee ja sitten hän avaa eväänsä
haukatakseen palan nälkäänsä — viipaleen juustoa leipäkannikan päällä
— seisten höyläpenkin luona, josta hän syödessään voi nähdä aluksensa
perästä kokkaan saakka.
Miehet siirtyvät soutuveneeseen; Perchais istuttaa Gaudin vaimon
polvelleen ja kymmenellä taitavalla melanväännöllä liukuu vene
vastapäätä olevaan rantalaituriin.
Satama on parin kilometrin pituinen lahti, joka aukenee mereen saaren
itäpuolella ja jonka toisesta päästä, Goustavin veistämön tuollapuolen,
katkaisee sulku, jolla veden kulkua suolalammikkoihin ohjataan.
Vasemmalla rannalla on Novimoutier, pieni rykelmä valkoisia
paanukattoisia taloja, joiden yli kohoaa linnan jykevä graniittineliö,
säännöllisinä jyrkkäkattoisine ampumareikineen ja roomalainen jyhkeä
kellotorni auringossa helottavien jalavanlatvojen ympäröimänä.
Vastapäätä Novimoutierta, oikealla rannalla on tasaisia, säännöllisiin
neliöihin jaettuja suomaita, mitkä ulottuvat aina läntiseen
taivaanrantaan, jota avoin meri huuhtelee. Siellä täällä näkyy taivasta
vasten myllyn varjokuva; ne näyttävät vanhoilta maalaisukoilta
jotka taivasta kohti tekevät käsivarsillaan ristinmerkin; tuoreet
suolaröykkiöt hohtavat päivänpaisteessa kuin vitilumi talvella.
Viljeltyjä maatilkkuja on harvassa, vain siellä täällä suojaisemmissa
notkoissa, koska raaka tuuli lakasee mennessään liian rohkeat vesat, ja
ne puut, jotka silmä keksii, painuvat tuulen mukana kuin sauhu. Jossain
saattaa nähdä laitumella käyvän aasin, joka melkein sulaa yhteen
päivänpolttamien kenttien kanssa.
Laiturin kyljessä pari pönkkävatsaista dundeelaista alusta ottaa
paraillaan perunalastia. Kannella nukkuivat koirat ja vaimot perkasivat
vihanneksia purjeiden alla. Joka puolella merimiehet huuhtelevat
kuumia laivankansia, jotka ahnaasti imevät veden sisäänsä painuen
mustiksi. Kuului sankojen molskahtelua mereen ja veden lorinaa pitkin
laivanportaita.
Sillä aikaa kun Théodere kytkee veneen laituriin suuntaavat miehet
askeleensa Cônardin anniskeluun, joka sijaitsee Kasarmitorin laidassa
lähellä salvumies Malchauseta, jonka vuohi vuodet ympäriinsä eleskelee
kadulla.
Matalassa huoneessa, jonka kattopalkit ovat kirjavanaan kärpäsen likaa
ja jonka seinällä kellastuu Cointreaun almanakat ja »Laki yleisen
juopumuksen vastustamisesta». Pironin poika kruunun takissa ja päässään
lakki, jonka reunassa luetaan kunniakas nimi »Marseljeesi» juhlii
lomallepääsyään Beaulieun, tullivartijan päämiehen kustannuksella.
Miehet istuutuvat riviin näiden viereen suuren pöydän ääreen ja
Tupla-Heikki tilaa juotavaa. Äänettöminä he katselevat lasien
täyttymistä.
Vasta kun on kilistetty ja otettu ensimäinen roimaryyppy, joka
kalastajatapaan tapahtuu syvässä hiljaisuudessa, laukeavat kielet.
— Yhtäkaikki, tunnustaa Perchais, alus on komea!
— Ahaa! Te kävitte katsomassa? kysyy Beaulieu.
Äkkiä Tupla-Heikki päästää Gaudin vaimon, jonka Pironin poika
puolestaan heti ottaa haltuunsa.
— Piru tietää että soisin sen aluksen killuvan karilla, köli taivasta
kohti! hän laskee suustaan.
— No no, rauhoittelee Beaulieu, ei pidä toivottaa onnettomuutta.
— Etkö luule, että Herbaudièressâ on jo tarpeeksi kalastajia! Kaikille
ei edes riitä sardiinin mätiä! Ja Coët on luotsi kuten veljeni. Nyt kun
hän saa oman aluksen hän varmaan syö leivän veljeni suusta!
Kääpiö murahtelee hyväksyvästi ja kihnuttaa karkeita kaulavillojaan.
Mutta Perchais vakuuttaa vielä uhkaavasti, puhuakseen suunsa puhtaaksi:
— Kyllä ensi kilpapurjehduksessa näytetään sille kapaturskalle!
— Kuinka käynee!... äännähtää Kääpiö.
— Käynee! Sanotko käynee! Tuli ja leimaus!
Kiihdyksissä komennetaan pöytään uudet lasit. Äkkiä läimähtää pari
kuuluvaa korvapuustia. »Marseljeesi»-lakki lentää lattialle ja punaiset
nauhat ja hepsut kruunun takissa häilähtävät. Gaudin vaimo löylyttää
Pironia.
— Senkin hävytön roikale! Kuka käskee hänen sillä tavalla!...
Kesäpäivän helle ja tupakansavu sekaantuvat toisiinsa kapakkahuoneessa.
Pöydällä on pieniä viinalammikkoja, tupakkapussi kiertelee ahkerasti
miehestä mieheen. Kumppanukset istuvat olkapää olkapäässä kiinni ja
huutavat vuorotellen sanottavansa toinen toisensa naamaan. Viinan
kirvoittamana nousee heidän sydämensä pohjasta eläimellinen viha ja
palava halu olla kukkona tunkiolla.
Veistämöllä oli Urbain taas tarttunut työhönsä. Avoimesta oviaukosta
hän saattoi nähdä sataman liikkumattoman veden ja taivaan sinisen
teltan, joka ulottui silmänkantamiin. Toisella rannalla olevaan
laituriin oli pakovesi jättänyt vaalean juovan yläpuolelle Goustavien
venettä, joka oli kytketty portaiden alapäähän. Ja silloin tällöin
kuului ilmasta väkipyörän vingahtelu, joka muistutti kalalokin kirkunaa.
Puolipäivän ajoissa miehet lähtivät kapakasta naamat punottaen ja
tärkeän näköisinä kuin salaliittolaiset. Aurinko paahtoi armottomasti
tomuiseen maakamaraan ja häikäisi miesten silmiä, Uhallakin he
päättivät palata veistämölle. Mutta laiturin reunalla he odottamatta
tapasivat Urbainin puhelemassa veljensä Léonin kanssa. Tämä oli
seitsemäntoistavuotias kaunis ja hento nuorukainen vailla vanhemman
veljensä jäntevää ja päättävää voimaa.
Miehet viistivät ohi kopistellen puukengillään, Perchais ja Kääpiö
edellä, Tupla-Heikki kantaen tervapönttöä ja Gaudin vaimo jälessä.
Urbain korotti ääntään sanoessaan veljelleen:
Tänä yönä saat vahtia veistämöllä; huomenna on minun vuoroni. Heti kun
näet tulta...
Perchais kakistaa kurkkuaan ja sylkäsee. Goustavit tulevat ulos
talostaan arvonmukaisessa järjestyksessä: ensin isoisä, sitten poika
ja viimeisenä pojanpoika. Silloin kalastajat suuntaavat askeleensa
suomaalle, jossa suolakekojen lumi hohtaa valkoisena. Veistämölle
näkyy miten he puhuessaan huitovat käsiään ja tuon tuosta pysähtyvät
kiistelemään naama naamassa kiinni.
Laivan onkalot kumahtelivat uudelleen vasaran iskuista ja höylä alotti
työnsä uudelleen tammen pinnassa.
2.
Joka aamu, heti makuulta noustuaan, meni Coët silmäilemään ilmaa,
niinkuin kalastajaväellä on tapana. Hän kulki muutaman askeleen
hiekkasärkällä, missä suolaheinä ja sininen ohdake kellastuivat
lyhytkasvuisen tiheän vihvilän joukossa, joka pisteli kulkijaa
pohkeisiin.
Hänen eteensä levisi puolikaaressa ranta-aukeama, jolle pakovesi oli
jättänyt vihreitä meriruohoköynnöksiä ja opaalinkarvaisia meritähtiä,
jotka sätkyttelivät päälaellaan hiekassa. Läjittäin rakkoleviä, joita
merikansa käyttää peltonsa höysteeksi, pari pahoin hankautunutta
ankkuripojua, sadottain vedessä vaalenneita laudanpäitä kulki yhtenä
jonona pitkin vedenrajaa. Niiden takana kohosi rantaäyräs loivasti
kohti vajaa, missä pelastusveneitä säilytettiin. Vastaisella puolella
taas, noin puolen kilometrin päässä, mahtava kallioniemi kiertyi kuin
suojeleva käsivarsi sataman ympäri; sen suojissa alukset vieri vieressä
lepäsivät paistattaen öljystä ja kosteudesta kiiltäviä kylkiään.
Koko tämä maisema säteili nyt meren takaa nousevan auringon hohteessa
hiekka, graniitti, valtameri, ankkuripojut, majakkatornit, jotka
osottivat karikohtia meressä ja mannermaa, joka siinsi taivaanrannalla
kuin teräksinen viiva. Maisema oli tulvillaan valoa, se oli aamuraikas
ja sinisenheikeä ja sen yläpuolella kaartui vaalea, pohjaton taivas,
jonka mereltä tuleva, jodille ja suolalle tuoksuva tuuli oli laassut
puhtaaksi.
Tullimiesten vahtikojun luona korpraali Bernard syötti pitkääsiimaa.
Kalastajat saapuivat toinen toisensa jälestä kylästä, laskeutuivat
puukengillään kolistaen alas äyräästä, irrottivat soutuveneensä ja
meloivat ulos aluksilleen. Puhuttiin vähän. Joka taholta kuului vain
airojen kolketta, veden loiskinaa, kettinkien helinää ja väkipyörien
kitinää, kun purjeita levitettiin.
Yksi toisensa jälkeen aluksista valmistui merellelähtöön, levähyttäen
aamutuulen täytettäväksi punertavat, siniset tai keltaiset purjeensa,
kääntäen ylpeästi ulappaa kohti rintansa ja näytellen maallaolijalle
vihreätä tai punaista pohjamaaliaan.
Ja sitä myöten kun ne olivat kiertäneet aallonmurtajan nenitse pullisti
myötäinen tuuli purjeet ja alukset jouduttivat kulkuaan ulapalle, kohti
päivän nousua.
Silmiään siristäen seurasi Urbain rannalta laivakaravaanin lähtöä
pannen merkille jokaisen aluksen erikseen. Hän ajatteli että pian oli
tuleva päivä, jolloin hänkin purjehtisi aluksineen tuossa jonossa.
Mutta kun »Hyvä paimen», jota Kääpiö-Aquenette ohjasi ja »Tulkoon
kuka tohtii», jonka perässä paistoi Perchaisin jättiläismäinen selkä,
soluivat hänen katseensa ohitse, kulki uhkaava värähdys pitkin hänen
selkäpiitään. Tuikeana hän seurasi niitä silmillään siihen saakka kun
ne katosivat näkyvistä Grisen salmeen, jonka takaa häämötteli Corbièren
huippu.
Kun hän palasi siistiin tupaansa, joka oli rakennettu kalakauppias
Izacarin talon viereen, missä rikkauden merkkinä oli pihan nurkassa
yhdeksän metriä korkea risti, tapasi hän Marie-Jeannen työssä. Tämä oli
pieni lihava ja kovaääninen nainen; silmät hänellä olivat sysimustat
ja hiukset kiiltävät kuin jouhet. Hän lakaisi paraillaan voimakkain
vedoin savilaattiaa, joka oli niin kostea että kaapin, taikina-altaan
ja pöydänjalkojen alla täytyi olla tiiliskivet.
Urbain oli nainut vaimonsa rakkaudesta, huolimatta siitä että tämä
oli maamyyrän tytär ja että ukko Couillaud, joka oli vuokraaja
Linièresissâ, oli tehnyt kaikkensa estääkseen tytärtään menemästä
merimiehen vaimoksi, he kun ovat juoppoja ja näkevät nälkää siihen
saakka kun meri heidät nielee.
Marie-Jeanne oli yhteen menoon lahjoittanut hänelle kolme lasta, koska
tarvitaan käsiä hoitelemaan purjenuoria luoviessa ja koska jungmanni
lisää omassa perheessä säästöä yhden apulaisen palkan. Sillä kalastajat
lisäävät joukkoaan ennen muuta oman hyötynsä tähden — aivan niinkuin
porvarisperheet samasta syystä varovat sitä tekemästä — eikä niinkuin
yleensä luullaan sulasta juoppoudesta, joka muka saisi heidät tekemään
harkitsemattomia tekoja.
Urbainilla ja hänen vaimollaan olikin ollut niin hyvä onni että kaikki
lapset olivat poikia, mikä seikka kohotti Marie-Jeannea hänen miehensä
silmissä. Nuorin lapsista, joka samoin kuin veljensä oli kasvanut
simpukoiden ja äyriäisten voimalla, joita hän jo pisteli poskeensa
»niinkuin mies», naureskeli puolitoistavuotiaan naurua; vanhin oli
viidennellä ikävuodellaan.
Nähdessään miehensä astuvan sisään, asetti Marie-Jeanne luudan luotaan
ja kysyi:
— Sinulla on varmaankin nälkä?
— Haukkaisin mielelläni palan, vastasi Urbain, Vaimo kumartui ottamaan
kaapista voita ja leipää. Syömään ruvetessa Urbain tavallisesti avasi
linkkuveitsensä ja puhdisti sen kärjellä hampaitaan. Mutta tänään hän
sanoi:
— Pojat nukkuvat vielä?
— Annoin heidän nukkua että saisin rauhassa siivota...
— Entä Léon?
— Hän korjaa kalasumppua.
Auringonsäteet paistoivat vinottain ikkunasta tunkeutuen aina lieteen
saakka. Yksi pöydänjaloista säteili. Marie-Jeanne sulki ikkunaluukun ja
huoneen hämärtyessä Urbain jauhaessaan voileipäänsä tokasi:
— No, minä olen jo keksinyt nimen meidän laivallemme.
— Siitä ei tule siis Toivikki niinkuin puhuttiin?
Coët pudisti päätään jatkamatta sen pitemmälle ja hänen vaimonsa ei
udellut tarkemmin asiaa. Noustuaan pöydästä otti Urbain kulauksen
vettä, sitte hän kaiveli hetken nurkassa viinitynnyrin takana, veti
esiin maalipurkin ja laudanpään sekä meni ulos pihalle.
Siellä istui hänen veljensä Léon hiekalla kalasumppu jalkojensa välissä.
— Minulla on tiedossa nimi meidän aluksellemme, toisti Urbain hänelle.
Léon kohotti säännöllistä, hienopiirteistä päätään, jonka harmaat
silmät pitkien ripsien alla olivat puoleensavetäviä kuin metsälammet.
Urbain istuutui hänkin maahan ja alkoi piirrellä kirjaimia.
Matalalla aidalla erotetun pihamaan toisessa päässä kärpäset surisivat
punertavan kilpikonnankilven ja nyljetyn kaniininnahan ympärillä,
jotka oli asetettu kuivamaan paalun nenään. Niiden takaa näkyi Vielin
yksikerroksinen talo; Viel omisti kaksi alusta ja paljon maata. Sieltä
näkyi heinäsuovia, jotka tuulta vastaan olivat peitetyt olkikatoksella
ja taaempana suolakeus myllyineen, suolakekoineen ja kuokkijavaimoineen
siellä täällä peltotilkuilla. Sillä täällä saarilla tekevät naiset
maatyön muokaten pehmeitä turpeita. Tuuli kiertää heidän lyhyet
hameensa tiukasti säärien ympäri niin että ne näyttävät housuilta.
Miehet taas panevat henkensä alttiiksi merellä.
Urbain ojentaa selkänsä ja virkahtaa:
— Kas niin!
Marie-Jeanne ja Léon kumartuvat hänen olkansa yli tarkastamaan lautaa,
johon suorin ja kaunein kirjaimin — sillä merimiehet ovat mestareita
niiden piirtämisessä — oli maalattu: _Kadehtijain mieliharmi_.
— Siinä on aluksen nimi, hän sanoo.
Kaikki kolme silmäävät hymyillen toisiinsa, mielissään kerskailusta
noissa sanoissa, mutta Marie-Jeanne hätääntyy sanomaan:
— Tiedäthän että Aquenette...
Léon nauraa täyttä kurkkua ja Urbain kohauttaa olkapäitään.
Sitten hän tarttuu uudelleen lautaan, viimeistelee kirjaimia ja lähtee
Novimoutier'hen.
Heti saavuttuaan veistämölle hän hakee käteensä vasaran, valitsee lujan
naulan ja lyö yhdellä ainoalla kaikuvalla iskulla nimilaudan kiinni
aluksensa kylkeen.
Kaikki kolme Goustavia kerääntyy hänen taakseen. Isoisä tavaa nimen pää
koholla ja virkkaa:
— Hyvä, poikaseni! Jos he sinua kadehtivat, tulee sinun näyttää ettet
pelkää heitä!
— Oh! Näkevätpä sitte kun sinun aluksesi ilmestyy muiden joukkoon,
yllyttää Francois.
Mutta Théodorea ei nimi miellytä; hän olisi tahtonut jotain
sankarimaisempaa.
Samana iltana kuljetti uutisen Herbaudièreen posteljooni Louchon,
joka katsoo karsaasti vasemmalla silmällään. Hän käy joka päivä
kaupungissa postia noutamassa ja toimittelee samalla pieniä asioita
viinilasin palkasta. Usein hän kuljettelee lihaa repussaan, sillä
kylässä ei ole teurastajaa. Kapakassa, jossa posti majailee, pitää
hän kaupan messinkipalasia, joita on koonnut tiensä varrella. Siinä
samassa kapakassa oli isä Piron, nauttiessaan jokapäiväistä neljän
soun viinaansa keksinyt tuon aluksen nimen Coët'lle: _Kadehtijain
mieliharmi_.
Isä Piron lähtee rantaan, jossa miehet jo palailevat kalalta. Soutajat
pitävät kiirettä, veneet kerääntyvät kaikki kivilaiturin kärkeen keulat
yhdessä kuin joukko eläimiä ruokapurnulla. Suuret läjät hopeisia
sardiineja kimaltelee veneiden pohjalla ja kalastajat lajittelevat
niitä kiireisesti sadan kalan suuruisiin kokoihin. Puhutaan
kovaäänisesti, kiroillaan joukkoon ja hierotaan kauppaa. Vaimot kutovat
viinimarjankarvaisia sukankutimiaan, kyselevät miehiltään päivän
pyynnistä ja laskettelevat solkenaan selvää vendeläistä murrettaan.
Kantopaareja kalakoreineen kulkee edestakaisin; vesi noruu niistä
virtanaan. Kaloista lähtee meren voimakas ja hyvä tuoksu. Puukengät
kopahtelevat hiekalla; tuuli suhahtelee sinisissä verkoissa, jotka
on levitetty telineille kuivamaan. Ja itäiseltä ilmalta, joka
hehkuu punaisenaan ja jossa näkyvät Pilierin korkeat majakkatornit,
purjehtivat satamaa kohti viimeiset kalastaja-alukset täyttä myötäistä,
purjeet leväällään »kuin virsikirja».
Gaudin vaimo seisoo muiden joukossa kädet puuskassa ja pojat nauravat
hänelle silmillään ja hipaisevat ohimennessään hänen hamettaan. Isä
Piron kallistuu hänen puoleensa:
— Oletko kuullut että Coët'n aluksesta tulee kadehtijain mieliharmi.
Gaudin vaimo irvistää tyytymättömästi.
— Hän tekee nähtävästi pilkkaa meistä kaikista!
Nimi kulkee kulona miehestä mieheen, vaimot mainitsevat sen vanhuksille
ja rakastuneet pojat, jotka tehtaiden ovella odottavat tyttöjään,
kertovat sen naurussasuin näille, kun ne lähtevät työstä ylt'yleensä
hajuten öljylle ja sardinille. Illalla kun miehet tapansa mukaan
istuvat kiviaidalla Zacharien kapakan edustalla tulee asia puheeksi
ja kaikki ovat yksimielisiä siitä, että Coët on aika hirtehinen
kun aluksensa nimellä ilkkuu muita. Päätetään joukolla käydä ensi
sunnuntaina katsomassa tuota paljonpuhuttua alusta.
Herbaudièren asukkaat eivät koskaan sunnuntaina lähde kalanpyyntiin.
Tämä ei suinkaan tapahdu hyvän jumalan tahi papin kunniaksi, vaan
yksinkertaisesti siitä syystä, että tehtaat ovat silloin kiinni ja
kala ei mene kaupaksi. Muuten eivät miehet käy koskaan messussa, se on
naisten asia.
Lauantai-iltana kaikki alukset saapuvat ankkuripojuihinsa satamassa,
jossa ne lepäävät seuraavan päivän laiskasti lojuen kyljellään
pakoveden ajan. Sunnuntai on puhdistuspäivä. Punaiset alushousut
käärittynä polviin saakka miehet pesevät, hankaavat ja huuhtovat
aluksiaan ja aurinko kuvastelee itseään vesisangoissa ja kimmeltelee
saumoista juosseissa tervaviiruissa. Rantasärkkä on tumma ja siloinen
ja niin kovakuorinen että jalanjäljet eivät painu hiekkaan, vaan
näkyvät vain hiukan kosteampina läikkinä. Rantaäyräs kohoaa sen
yläpuolelle vihreänä vallina, jonka juurella kulkee vyö rakkoleviä.
Izacarin kalalammikot ovat melkein kuivillaan ja kuulee äyriäisten ja
hummerien kömpivän siellä pitäen hiljaista pulputtavaa ääntä.
Iltapäivän kalastajat kuljeskelevat pitkin kylää, istuvat Zacharien
kapakassa, pelaavat korttia tai huvittelevat naisten seurassa. Heillä
on yllä puhtaat mekot, kaulassa valkoinen liina ja kengät ovat
kiillotetut. Tytöt käärivät kaulalleen kirsikanvärisen, heleänvihreän
tai taivaansinisen silkkiliinan, joka kiinnitetään rinnalle; heillä
on valkoinen myssy mataliksi kammatuilta hiuksillaan, lyhyet hameet,
kiillotetut puukengät.
Sinä sunnuntaina Tupla-Heikki oli aamusta saakka istunut kapakassa
Gaudin ja kahden tonnikalastajan kanssa, jotka olivat saapuneet mereltä
edellisenä iltana, kun hän sai kuulla tuosta yhteisestä retkestä
Goustavien veistämölle.
Muut olivat jo kaukana tiellä, kulkien pienissä ryhmissä tai.
kaksittain. Joukossa olivat ukko Olichon, juoppo Piron, jolla oli
neljätoista lasta eikä koskaan selvää souta taskussaan, Julien
Perchais, joka näytti vielä jättiläismäisemmältä kulkiessaan Kääpiön
rinnalla, korpraali Bernard, entinen tullivartija Labosse, joka oli
ottanut eron kruunun virasta. Rikas Viel käveli Gaudin vaimon rinnalla,
jonka pikimustaa tukkaa koristi kimppu punaisia valmuja. Izacarin vaimo
ja Perchaisin vaimo kulkivat Zacharien tyttären seurassa, joka oli
korea kuin kaupungin mamsseli. Rakastavaiset astelivat kädet toistensa
vyötäisillä.
Veistämöllä olivat Coët ja Léon kovassa työssä. Maali ja terva
tuoksuivat väkevästi vajan kuumuudessa. Marie-Jeanne istui ovella
kutoen sukkaa ja heidän kolme lastaan leikkivät lastukasassa.
Goustavit eivät koskaan tulleet työmaalle sunnuntaisin. Isoisä nukkui
silloin sängyllä liivinnapit auki, Francois tutki neljän kuninkaan
kirjoja Malchausse'n luona ja kolmas sukupolvi purjehti satamassa
muiden poikien seurassa.
— Oletpas vauhdissa, kun et malta edes sunnuntaita pitää, poikani!
Isä Olichon astuu ensimäisenä vajaan ja hänen jälessään kumartavat
muut selkää matalassa ovessa ja asettuvat höyläpenkin nojalle
käsivarret ristissä rinnalla. Muhkeana ja pystysivuisena kohoo alus
heidän edessään, röyhistetyin rinnoin, kansi kaartuen kuin selkä,
kohottaen korkealle kokkapuolen nimilautaa: _Kadehtijain mieliharmi_.
Äänettöminä miehet kiertelivät alusta, kumartuen koettelemaan
ja arvostelemaan sen pohjamuotoja, Naamat kävivät vakaviksi ja
juhlallisiksi. Tytöt tunkeilivat ja kuiskuttelivat ovipuolessa ja Léon
keksi ilokseen heidän joukostaan rohkeasilmäisen Louise Pironin, joka
jo muutaman illan oli pannut silmäyksillään hänen päänsä pyörälle.
— Siinä on alus, joka kelpaa johonkin tahi olen tyhmä kuin maamyyrä!
selittää Bernard peittelemättömällä ihastuksella. Toista semmoista ei
ole meidän satamassamme!
— Miten tuo sitten purjehtinee, yrittää Perchais tinkaista.. Paljon
riippuu purjeista!
Yllyttääkseen jättiläistä laiha ja salavihainen Gaud päästää toisesta
suupielestään:
— Se purjehtii varmaan paremmin kuin sinun. Tulkoon joka tohtii!
Perchais rypistää kulmiaan ja sylkäisee. Hänen silmänsä eivät ennusta
hyvää. Mutta Urbain lausuu sävyisästi Aquenetille, joka huolettomana
imee pientä, takkuisen parran sisästä savuavaa piippunysäänsä:
— Kuuleppas Kääpiö, etkö heittäisi täällä tupakoimista. Eihän
aikomuksesi lie pistää tuleen alustani!
— Mitäs vaaraa tästä nysästä olisi...
— Ja jos palaisikin, onhan sinulla varaa teettää toinen samanlainen,
murahtaa Tupla-Heikki.
Nyt sekaantuu Bernard asiaan:
— Ei kuules Kääpiö! Sammuta piippusi tai pysy ulkopuolella!
Kääpiö ei vastaa, vaan mennä kopistelee ulos vajasta, koko tien
tuprutellen lyhyitä sakeita sauhuja. Urbain iskee salaa silmää
veljelleen Léonille, joka lähtee Kääpiön jälestä.
'—— Mistä minun veljeäni epäillään ärjäsee äkkiä Tupla-Heikki. Sinä
panet pojan häntä vakoilemaan.
— Eihän tiedä mitä voi sattua, sanoo Urbain aivan tyynesti.
Tupla-Heikin päivettynyt pinta punertuu ja pingottuu verenpaineesta,
hän kohottaa jykevän nyrkkinsä!
— Suus kiinni taikka sinun käy kuin tuon tuossa!
Yhdellä ainoalla iskulla hän lyö seinän puhki niin että lauta huoahtaa.
Päivänpaiste tunkee sisään aukosta; miehen nyrkistä tihkuu verta.
Naiset kerääntyivät uteliaina Tupla-Heikin ympärille:
Hän on päissään!
Isä Olichon, Bernard ja Labosse koettavat häntä rauhoittaa, muut
katsovat päältä. Marie-Jeanne on peloissaan noussut ja kerännyt lapset
hameensa helmaan:
— Tupla-Heikki on oikeassa, selittää Perchais. Coët ylvästelee ja tekee
pilkkaa meistä kaikista!
— Mitä tässä on rähisemistä, huutaa Olichon. Coët yrittää eteenpäin ja
te muut häntä kadehtitte!
Miehet näyttävät irvistäen tupakankarvaisia hampaitaan ja ääntelevät:
— Kadehdimme! Jopa nyt jotain!
Mutta Tupla-Heikki, jota Gaud ja Perchais parhaansa mukaan säestävät,
äityy yhä pahemmaksi ja huutaa:
— Tahtoisin nylkeä tuon jäniksenpojan. Päästä hännän juureen!
Urbain on tällä välin alkanut sivellä mastopuuta öljyllä. Hän on
pelottavan tyyni. Louise Piron, joka seisoo Léonin vieressä, sanoo
ihaillen:
— Sinun veljesi on reima mies!... Ja sinä...
Kaunis poika hymyilee, kohottaa pitkät ripsensä ja antaa harmaiden
silmien rohkeasti välkähtää. Louisen nuori rinta kohoilee salaisesta
mielihyvästä.
Isä Piron, joka hikoilee humalaansa, katsoo asiakseen sovittaa
riitapuolet:
— Pojat, teidän tulee juoda lasi toistenne terveydeksi. Vihat kurkusta
alas! Se on minun neuvoni!
Toiset ovat Urbainin, toiset Tupla-Heikin puolella. Jälkimäinen vannoo
nylkevänsä Coët'n ja vahvistaa uhkauksensa monella perrr-keleellä.
Hän ei aio juoda Coët'n kanssa, mutta Coët saa kerran vielä juoda
mitä on keittänyt. Perchais koettaa pysytellä yläilmoissa ja musertaa
kilpailijansa halveksimisella. Ja kun Gaud on luihuun tapaansa
viittaillut, että Coët'sta tulee ensi kilpailun voittaja, pullistuu
Perchaisin rinta ja hän kehahtaa:
— Olen kuullut jo tarpeeksi jaarituksia! Kyllä minä näytän Coët'lle
niinkuin olen näyttänyt teille kaikille!
— Lyönpä vetoa Coët'n puolesta. Ankkuri viinaa!
Miehet jakaantuvat kahteen leiriin, toiset uskovat _Kadehtijain
mieliharmiin_ vastenmielisyydestä entistä voittajaa, Perchaisia
kohtaan, toiset pitävät edelleen _Tulkoon joka tohtii_-alusta sataman
parhaimpana, kateudesta Coët'ta kohtaan. Tupla-Heikki pitää yhä vielä
ääntä »jäniksenpojan nylkemisestä». kun vajaan astuu vanha mies, päässä
alamaalaisen pyöreä hattu, selkä kumarassa.
Kuului nauruntirskahduksia, huudettiin »potaattikauppias» ja koko
joukko painui ovea kohti vielä viimeisen kerran korottaen ääntään.
Kun viimeiset puukengät olivat oven ulkopuolella, sanoi ukko, joka
tuikeasti oli mies mieheltä mittaillut vieraita:
— Suuri suu ja tyhjä säkki!
Ulkona jatkui yhä rähäkkätä. Polulla liittyi Kääpiö muiden joukkoon,
Marie-Jeanne läheni miestään, irroittaen lapset helmoistaan.
— Pelkäsin sinun puolestasi, hän sanoi.
Isä Couillaud asteli peremmälle silmät kiinnitettynä aluksen kuperaan
kylkeen, jossa päivänsäteet kimaltelivat ja kaunis tammi paistoi
hunajankarvaisena. Marie-Jeanneen kääntyneenä hän sanoo:
— Hyvää päivää, tyttöseni! Hyvää päivää, pojat!
Marie-Jeanne työntää lapsia ukkoa kohti;
— Syleilkää isoisää!
Mutta ukko laskee yksinkertaisesti vain kätensä heidän päälaelleen,
mittaillen katseillaan koko ajan alusta, otsa miettiväisissä rypyissä.
— Tämä se siis on, joka nielee niin paljon rahaa! Muutamia lautoja!
— Niinpä niin! Mutta alus, jota ei tarvitse hävetä! kerskaa Urbain.
Ukko kumartuu tarkemmin nähdäkseen, sivelee kädellään puuta ja
myönnyttelee:
— Puu on hyvää — synti heittää sitä mereen!!
— Se tulee sieltä kyllä takaisin, vakuuttaa Urbain.
— Se voi myös jäädä sille tielleen, ilvehtii ukko.
— Oh, isä hyvä! sanoo Marie-Jeanne.
Kaikki rypyt ukon naamassa nauravat hiljaista naurua. Hän tunkee
kourakaupalla nuuskaa nenäänsä, sitten hänen naamansa käy jälleen
vakavaksi: