rantahakaan, joka puhkaisi siltä kylien: aamun koitteessa se oli
kyljellään terävillä rantakivillä. Coët ymmärsi että tämä oli
kostonhimoisten kilpailijain työtä ja että kun eivät voineet mitään
hänelle itselleen, he käänsivät alhaisen vihansa hänen alustaan
vastaan. Hän päätti puolustaa itseään viimeiseen asti ja vastata
halveksimisella tuohon halpamaisuuteen ja tietoisuus siitä että hän
taisteli ylivoimaista vihollista vastaan, jännitti hänen hermonsa,
paisutti hänen lihaksensa ja laajensi hänen rintaansa yllyttäen yhä
villimpään, joskin tuhoisaan kilpailuun.
Léon sai tehtäväkseen nukkua yöt aluksessa ja vartioida sitä, johon
järjestelyyn tämä ilolla suostui ajatellen Louisea. Heidän jokailtaiset
kohtauksensa saivat tästä sopivan verhon ja joka ilta pimeän tullen
Léon souti rantaan noutamaan sieltä odottavan tyttönsä.
Satama on öisin tyyni kauniin sään aikana. Veden pinnalla, joka
tuntuu läpinäkymättömältä ja näyttää olevan vailla syvyyttä, alukset
kaksoiskuvioineen ovat niin liikkumattomia ja korkeita että hämmästyy
nähdessään niiden järkähtävän kun soutuveneellä töykkäsee kylkeen.
Mastonhuippu kohoo tähtien joukkoon. Jos kädellään koskettaa köysiä,
kantta tai purjeita, huomaa niiden hikoilevan suuria vesipisaroita.
Soutuvene, jonka perämela panee liikkeelle, tuntuu soluvan ihmeen
nopeasti alusten välisillä vesikujilla kuin näkymättömillä kiskoilla.
Ei pyörteitä, ei perävanaa, ei vedenvälkettä, ei loisketta, yhtäkaikki
ollaan merellä, joka on uponnut pimeään; ja kun kääntää silmänsä
rantalakeudelle, joka näyttää äärettömältä, on kuin ei koskaan voisi
sitä saavuttaa ja sille nousta.
Joskus kuitenkin veneen liikkuessa vesi välkähtää ja kiemurtelee
hoikkina sinisinä kristalleina ja ja perän takana leviää kuin
jalokiviviuhka, jossa on opaaleja, turkooseja ja lapis lazaleja, mitkä
perämelan ympärillä syttyvät ja sammuvat ja kuolevat silmänräpäyksessä
jos koettaa melanlavalla kohottaa niitä merestä.
Kuutamoyöt ovat ahtaampia kuin synkät yöt, sillä silloin näkee maiseman
rajat, valkoiset rannat, valkoiset talot, kylmän veden, kaikki alukset
jonossa ja rajoitetun rantalakeuden, joka sekin on valkoinen, ja
aavan valtameren, jonka kauneuden kuu on paljastanut. Elementtien
äärettömyys on kuitenkin hävinnyt, poissa on se epämääräinen,
varjojen kaksinkertaistuttama maisema, jossa kaikki on fantastista,
selittämätöntä. Semmoinen on myös merentyyni, joka uneksii eikä enää
ponnistele ja se viehättää ihmissydäntä enemmän kuin musiikki tai
runoelma.
Rannalla, kaiteen luona Léon huhuili hiljaa odotellen Louisea, joka
ilmestyen äkkiä pimeydestä paljain jaloin laskeutui portaita. Léon otti
hänet vastaan avoimin sylin ja kutitti saaden tytön naurutuulelle ja
sitte melottiin hiljaa ulos alukselle.
Heti kun he olivat päässeet kajuuttaan, joka oli lämpöisen kostea,
hapuilivat he pimeässä toisiaan ja silloin tapahtui hullunkurisia
erehdyksiä. Tytöstä lähti öljyn haju, jota hän koko päivän oli
käsitellyt tehtaassa; poika taas hajahti sardiinille.
Heidän karkeat kätensä yhtyivät nuoreen, voimakkaaseen syleilyyn; alus
heidän allaan uneksui hiljaa liikkumattomilla vesillä.
Päivän sarastaessa Louise kiireesti selkäsaunan uhalla palasi
kotimökkiinsä. Hän oli muuten keksinyt keinon, jolla pelastui isänsä
kynsistä; äiti, joka alituisesti oli väsynyt ja raskaana ei ollut niin
vaarallinen. Lauantaisin hän isänsä vaatimuksista huolimatta pisti
talteen kolmanneksen palkastaan ja viikon kuluessa hän niillä rahoilla
tarpeen tullen osti itselleen vapautuksen selkäsaunasta.
— Jos et lyö, saat kymmenen souta!
Ja isä Piron, joka sittekin piti viinatilkkasta parempana kuin
tyttärensä pieksämisen huvia, asetti vihansa, pisti kymmenen souta
taskuunsa ja lähti Zacharien kapakkaan. Mutta ukko hoiti hyvin
tulolähdettään ja Louisella oli halu usein viivähtää yli yön ja niin
saattoi tapahtua etteivät anerahat riittäneet lauantaihin saakka.
Silloin ei auttanut muu kuin panna selkänsä alttiiksi.
Siitä perin kun Léon alkoi vartioida alusta _Kadehtijain mieliharmi_
sai rauhassa kellua paikoillaan. Kalastus kävi hyvin ja Coët,
joka aina ensimäisenä lähti satamasta ja ensimäisenä palasi
takaisin, sai oivallisia saaliita. Hän pysytteli omissa oloissaan,
perheensä keskuudessa, kävi vähän kylässä, jossa mielet kiehuivat
kilpapurjehduksen johdosta. Silloin tällöin joku uhkaus vielä tapasi
hänen korvansa, mutta sitten äkkiä saivat vanhat vihat jäädä unhoon,
kun sablesilaiset ilmestyivät bretagnelaisten kalavesille.
Sardiiniparvet nousivat lähelle mannerta, melkein Loire-joen suuhun,
vetäen perässään kalastaja-alukset ja kalastajat, jotka nälkä oli
nostanut sotaan toisiaan vastaan.
Meri oli kirjavanaan punaisia, vihreitä, keltaisia ja sinisiä
purjeita, jotka heloittivat suven väkevässä auringonpaisteessa.
Jotkut olivat värittömiä, toiset resedankarvaisia ja kolmannet
niin vahvasti värjätyt verkkovärillä että ne tuntuivat painostavan
hentoja aluksiaan kuin jykevät tornit. Rannikon pienet satamat olivat
tulvillaan kalastaja-aluksia. Ne tunkeilivat pitkin laitureita kylki
kyljessä kiinni, ahdettuina niin tiheään että kuuli niiden luustojen
rusahtelevan öisen pakoveden aikana. Ja joukottain niitä vielä odotteli
ulompana redillä jossa ne uneksivat maston huippu tähtiin kohoten.
Sardiinin hinta laskeutui äkkiä. Alukset palasivat mereltä
kukkuralastissa ja niin lukuisina että tehtaat eivät enään ottaneet
vastaan kaikkea kalaa. Kilpailu polki hinnat alas synnyttäen kurjuuden
markkinat. Kaikki tapahtui automaattisesti, itsestään ja ruuvin
kiertyessä tiukemmalle porahtivat nämä ihmiset, jotka nälkä oli ajanut
ainoaan paikkaan, missä tiesivät saavansa jotain syötävää.
Seuraavana iltana saapui Herbaudièreen viisitoista sablesilaista
alusta, jotka kauppasivat kalansa viidellä frangilla tuhannelta.
Rochefortaisen ja Prévalin säilyketehtaat tarjosivat neljä frangia,
mutta vieraat kalastajat eivät ehtineetkään kuljettaa kaloja kylään.
Joka taholta näet lappautui Herbaudièren omia miehiä, mereltä
ja maalta; niitä luikerteli alas vuorelta pitkänä käärmeenä.
Laivamiehistöt varustautuivat airoilla ja hirveän melun vallitessa
hyökkäsivät herbaudièrelâiset tulokkaiden kimppuun.
Siitä syntyi kirjava villapaitojen ja sinisten mekkojen vilinä, jossa
joskus vilahti punainen housunkaulus. Nyrkit häilähtelivät punaisten
naamojen ympärillä, jotka pyörivät vahvojen hartioiden nenässä. Kuului
puukenkien mäiskähdyksiä, kalakopat lentelivät ilmassa ja niistä sateli
hopeisia sardiineja, jotka pian peittivät maan. Suolarakeet rapisivat
osuessaan veteen, joka oli punainen verestä. Muuan nuori merimies,
joka oli paiskattu mereen ui hätäisesti alustaan kohti. Perchaisin
nähtiin tyhjentävän yli rautakaiteen valmiiksi lastatut kalapaarit,
Tupla-Heikki heilutteli airoa ja miestensä selkäpuolella Herbaudièren
eukot haukkuivat sablesilaisia ajattelematta että näilläkin oli
kotonaan vaimot, jotka miehiään odottaessaan elivät velaksi.
— Mereen ne verenimijät! Varkaat, mereen!
Noilla onnettomilla ei ollut muuta neuvoa kuin suinpäin heittäytyä
veneisiinsä ja kiireen kaupalla melota aluksilleen toisten
takaa-ajamina, jotka olivat samanlaisia kalastajia kuin he itse, yhtä
nälkäisiä ja viheliäisiä kuin he ja jotka puolustivat jokapäiväistä
leipäänsä niinkuin oli heidän omakin velvollisuutensa.
Koko Herbaudière oli metelin aikana kerääntynyt rannalle. Korpraali
Bernard koetti rauhoittaa mieliä kallistuen kuitenkin järjestysvallan
edustajana selvästi omien miesten puolelle.
— Mitä te tahdotte heistä! Ryhdytte tappeluun pelkästään sentähden että
he ovat laskeneet satamaan!...
— Heillä on itsellään kalavesiä, mitä he pistävät nokkaansa meidän
apajiimme! ärähti »Lemmenlapsen» isäntä.
Ja uloimman laiturin päässä, aivan sumukellon vieressä, seisoi Perchais
lakki takaraivolla ja nyrkki ojossa syytäen suustaan jyliseviä
uhkauksia:
— Tiehenne täältä, sen vietävät! Suorikaa tiehenne!
Alukset, jotka ovat majailleet salmella, nostavat ankkurinsa ja
lipuavat kuin harmista viivytellen avomerta kohti ja etenevät
päivänpaisteisesta rannikosta, joka palaa kuin tulessa. Ne suuntaavat
kulkunsa Valtamerelle, joka on ihmisiä lempeämpi ja josta he
huomispäivänä vielä toisen kerran pyrkivät maihin, tullakseen taas
poisajetuiksi.
Urbain Coët ei ollut mukana metakassa. Tyynesti hän oli jätettyhän
soutuveneensä rantahietikolle kantanut kalansa Prévalin tehtaalle
sillä aikaa kun muut tappelivat. Mutta Gaudin vaimo, jonka melu oli
houkutellut satamaan, oli nähnyt hänen tulevan tehtaasta ja nyt hän
liikkui laiturilla merimieslakkien ja naisten myssyjen keskellä,
töykkien kalastajia kylkeen.
— Sillä aikaa kun te täällä tappelette kuin hullut on Coët myynyt
kalansa.
Miehet olivat unohtaneet saaliin seuratessaan vihaisin silmin suuria
kilpailija-aluksia, jotka liukuivat poispäin punahohtavalla merellä.
Coën nimen mainitseminen lisäsi heidän katkeruuttaan ja monet
pahansuovat katseet kääntyivät _Kadehtijain mieliharmia_ kohti, joka
liikkumattomana lepäsi ankkuripaikallaan purjeet alaslaskettuina, kun
ne muilla aluksilla vielä olivat leväällään. Kääpiö lausui:
— Coët on petturi, mutta hänen vuoronsa tulee vielä!
Kapakoitsija Zacharie liikkui miesjoukossa jaellen oikealle ja
vasemmalle neuvojaan siitä miten joukolla oli mentävä tehtaisiin
vaatimaan yleisen lakon uhalla ettei sablesilaisilta enää milloinkaan
ostettaisi kaloja. Perchais ja Aquenetit esiintyivät johtajina. Joukko
kääntyi palatakseen takaisin kylään, josta tytöt uteliaisuuden ajamina
olivat tulossa kopistellen puukengillään.
Tuli ilta ja päivän laskiessa pakeni vesi jättäen kuiville alukset
täysissä purjeissaan ja veneet kaloineen, niin että meri kuljetti
mukanaan koreja, joiden kädensijat pistivät esiin vedestä tuhansien
hopeasäikeiden keskeltä.
Kaduilla liikkui meluava väkijoukko, kunnes pimeä ajoi kalastajat
Kahdennenkymmenennen vuosisadan pöytien ääreen, jossa Zacharie antoi
litrakaupalla viinaa velaksi. Pöytäseurueet muodostivat yhden ainoan
ihmisrypäleen, joka kuhisi epämääräisesti äännellen. Suut sanelivat
kirouksia ja käsissä pullottivat paksupohjaiset lasit. Turhaan vaimot
koettivat saada miehiä mukanaan kotiin. Vielä myöhään yöllä paistoi
punainen valo kapakan ikkunasta ja hälinä kuului yli koko kylän.
Iltapuhteella oli Marie-Jeanne, istuessaan heidän suuressa huoneessaan,
jonka esineet loistivat puhtauttaan, värissyt pelosta. Urbain oli
huudahtanut:
— Älä pelkää, he soittavat vain suutaan!
— Kyllä onnettomuus meidät vielä tapaa! He vihaavat meitä...
— Sen parempi! Se se juuri antaa miehelle rohkeutta!
Urbain puhui hidasvihaisen ja sitkeän miehen koko tahdonvoimalla. Hän
toisti isänsä sanat, isänsä, joka oli uskaltanut henkensä norjalaisen
laivan miehistön pelastamiseksi: Coët ei ole koskaan pelkuri! Ja
halveksien noita suunpieksäjiä, jotka hukkasivat kapakassa aikansa ja
rahansa, hän lisäsi:
— Se on pelkkää kateutta! Sillä ei saada paljoakaan aikaan!
Hän itse teki työtä kunnianhimonsa tyydyttämiseksi, saadakseen
itselleen useampia aluksia ja maata niin paljon kuin oli rikkaalla
Vielillä, ja taatakseen itselleen vanhuuden tullen rauhallisen elämän.
Ja kutoessaan siinä matalan lampun ääressä väsymättömänä verkkoa hänen
kätensä liikkuivat kiihkeästi ja kulmakarvojen rypistys ikäänkuin sulki
hänen itsepäisen otsansa.
Marie-Jeanne ihaili salaa miestänsä saaden uutta rohkeutta hänen
aina varmasta jäntevyydestään ja hänen tahtonsa pelottavasta
itsenäisyydestä. Sivuhuoneesta kuului nukkuvien lasten tasainen
hengitys. Marie-Jeanne tiesi että Léon oli vahdissa aluksella ja tämä
jokapäiväisen elämän säännöllinen kulku rauhoitti hänen sydäntään.
Mellakan jälkeisenä päivinä saapui polkupyörillä kuusi santarmia
korpraaleineen. Ne sijoitettiin kolmittain tehtaisiin ja korpraali
asettui asumaan Zacharien kapakkaan. Kalastajat näkivät heidän
kuljeskelevan pitkin rantatietä ja laitureja; kaksi heistä ongiskeli
särkiä tullimiehen neuvojen mukaan; muut polttivat piippujaan istuen
jalat riipuksissa laiturin laidalla tai nojaten kaidepuuhun.
Iltapäivä kului rauhallisesti muuten paitsi että muuan suuri
sablesilainen alus, joka ei tuntenut edellisen päivän tapauksia, laski
hämärissä niemen kärkeen.
Viisikymmentä rotevaa kalastajaa lähestyi sitä puoshaat käsissä.
Hälinän tähden meni hyvän aikaa ennenkuin saatiin selville että
sablesilainen oli tullut vain leivän hakuun, joka siltä oli merellä
loppunut. Aluksen omistaja, pitkä, teräväpiirteinen mies piteli
ilmassa hopearahaa. Yksi santarmeista nouti maista suuren möykyn,
sitten tarttui viisikymmentä puoshakaa aluksen laitaan työntäen sen
isonpurjeen pahasti häilähtäessä takaisin merelle. Tuntui melkein
kohtalon ivalta kun sen kyljestä saattoi lukea kammottavan nimen Danton.
Aikaa myöten mielet rauhoittuivat, Sablesilaiset oleskelivat yhä
kalamatalikoilla, mutta illan tullen he purjehtivat Bretagnen puolelle
tai luovuttivat avomerellä saaliinsa pienille höyrylaivoille, jotka
liikkuvat kalastuspaikoilla.
Elokuu kului samalla tapaa kuin heinäkuu.
Joka aamu sama kullanhohtava aurinko nousi idästä kohoten keskipäivän
korkeudelle siitä taas hitaasti painuakseen yhä tulipunaisempana
roihuten valtameren helmaan, jonka vesien olisi luullut kiehahtavan
korkealle kun auringon kiekko kosketti sen pintaan.
Kalastaja-alukset, jotka päivän koitossa etenivät smaragdinkarvaiselle
merelle, palasivat illalla takaisin pitkin ruusunpunaisia laineita.
Elämä oli taas jokapäiväistä purjehdusta merelle ja palaamista
saareen, kalanpyyntiä, myyntiä, sinisten verkkojen kuivattamista,
jotka korkkikiehkuroineen liehuivat tuulessa mastojen ympärillä
kuin musliiniverhot. Elämä palasi entisille raiteilleen kylässä,
joka henkäsi kaksi kertaa päivässä tehtaankellojen soidessa ja
rohkeasilmäisten sardiiinityttöjen virratessa ulos tehtaiden ovista. Ja
vanhat vihat ja naapurikateudet virisivät jälleen miesten kesken, kun
ulkonainen vihollinen oli peräytynyt näyttämöltä.
Viranomaiset olivat varmaan unohtaneet kutsua takaisin santarmit,
jotka jäivät kylään, pelasivat miesten kanssa Zacharien kapakassa,
keskustelivat ja tupakoivat ukkojen kanssa pelastusvenevajan takana,
laskivat pitkääsiimaa ja opettivat koulun jälkeen kylän pojille
polkupyörällä-ajoa. Yön hiljaisuudessa he muun nuoren väen joukossa
huvittelivat Corbièren rantahietikoilla.
Muuan lähenevä tapaus vain piti laivamiehistöjen mielet erikoisessa
vireessä. Lähestyi näet jokavuotinen kilpapurjehdus, jota odotettiin
kuin pääsiäistä. Suurilla aluksilla pestiin purjeita ja ommeltiin
uusia isojapurjeita, kannet hangattiin saippualla ja touvinpätkällä
ja maalattiin kiiltävän mustiksi. Ja kapakassa pidettiin salaisia
neuvotteluja, joissa vannottiin monta kovaa valaa.
Tähän aikaan Coët siveli punaiseksi aluksensa maston ja puomit; ylinnä
maston nokassa liehui pitkä punainen viiri kuin uljas lippu. Perchais
möyrysi sen nähdessään kuin härkä, katsoen sen olevan siinä hänen
kiusakseen. Ja puristaen lujasti kouraansa viinalasiaan hän jamasi
_Uudessa, vuosisadassa_:
— Ellen minä ensi kilpapurjehduksessa tee palttua Coët'sta, en ole mies
enkä mikään.