niin Thuridin ilkeillä kasvoilla väikkyvä voitonriemuinen virnistys
olisi haihduttanut kaikki epäilykseni. Thuridin takana näin Dejah
Thorisini rimpuilevan kahleissaan silmät kauhusta levällään. Katkera
kohtaloni tuntui kaksin kerroin karvaalta senjohdosta, että hänen oli
pakko katsella kauheata kuolemaani.
Herkesin ponnistelemasta ääritangon ylitse. Sensijaan tartuin
vasemmalla kädelläni lujasti siihen kiinni ja vetäisin tikarini esille.
Ainakin kuolisin kuten olin elänytkin -- taistellen.
Kun Thurid tuli kajuutan oven kohdalle, sekaantui uusi henkilö
murhenäytelmään, jota parhaillaan suoritettiin Matai Shangin
vikaantuneen lentokoneen kannella.
Se oli Phaidor.
Kasvot punehtuneina, tukka hajallaan ja silmät kosteina äsken
vuodatetuista kyynelistä -- kuolevaisen heikkous, jonka yläpuolella
tämä ylväs jumalatar oli aina ollut olevinaan -- hän syöksähti kannelle
eteeni.
Hänen kädessään oli pitkä, ohut tikari. Loin viimeisen silmäyksen
armaaseen prinsessaani, hymyillen, kuten kuolemaa odottavan miehen
sopii. Sitten käännyin katsomaan Phaidoria -- odottaen iskua.
En koskaan ole nähnyt hänen kauniita kasvojaan kauniimpina kuin sillä
hetkellä. Tuntui uskomattomalta, että niin viehättävän olennon ihanassa
rinnassa saattoi sykkiä niin julma ja heltymätön sydän. Ja nyt oli
hänen ihmeellisissä silmissään uusi ilme, jota en milloinkaan ennen
ollut niissä huomannut <-- niistä kuvastui harvinaista lempeyttä ja
kärsimystä.
Thurid oli hänen vierellään ja syöksähti eteenpäin ennättääkseen
ensimmäisenä kimppuuni. Sitten kävi kaikki niin nopeasti, että se oli
ohitse, ennenkuin oikein tajusin, mitä oli tapahtunut.
Phaidorin hento käsi ojentui ja tarttui mustaihoisen tikaria pitelevän
käden ranteeseen. Hänen oikea kätensä kohotti välkkyvää terää.
"Tässä on Matai Shangin puolesta!" huudahti hän ja upotti tikarinsa
kahvaa myöten datorin rintaan. "Tässä Dejah Thorisia kohtaan
aikomastasi pahasta!" Ja toistamiseen painui pureva teräs veriseen
ihoon.
"Ja tässä ja tässä ja tässä", hän kirkui, "Heliumin prinssin John
Carterin puolesta!" Jokaisella sanalla lävisti terävä tikari lurjuksen
saastaisen sydämen. Halveksivasti hän sitten sysäsi ensisyntyisen
ruumiin aluksen kannelta. Kaamean hiljaisuuden vallitessa Thurid
suistui uhrinsa jäljestä.
Hämmästys oli lamauttanut minut siinä määrin, etten ollut yrittänytkään
kiivetä kannelle näkemäni kammottavan näytelmän aikana. Nyt sain yhä
lisää syytä kummasteluun, sillä minun pysytellessäni hievahtamatta
paikoillani vähääkään koettamatta salata yllätystäni Phaidor ojensi
minulle kätensä ja auttoi minut kannelle.
Hänen huulillaan oli väsynyt hymy -- ei julma ja ylpeä jumalattaren
hymy, jonka olin niillä aina ennen nähnyt. "Ihmetteletkö, John Carter",
kysyi Phaidor, "minussa tapahtunutta kummallista muutosta? Sanon
sinulle, mikä on sen aiheuttanut. Se on rakkaus -- rakkaus sinua
kohtaan." Kun rypistin kulmiani hänen sanojensa herättämän epämieluisan
tunteen johdosta, kohotti hän tyynnyttävästi kättään.
"Odota!" hän jatkoi. "Se ei ole minun rakkauteni -- se on prinsessasi,
Dejah Thorisin, rakkaus. Se on opettanut minut käsittämään, mitä oikea
rakkaus on, mitä sen pitäisi olla, ja kuinka kaukana minun itsekäs ja
kateellinen intohimoni oli todellisesta rakkaudesta.
"-- Nyt olen muuttunut. Nyt voisin rakastaa, kuten Dejah Thoris
rakastaa. Ja siksi on ainoana onnenani tieto siitä, että sinä ja hän
olette taaskin yhdessä, sillä vain hän voi tehdä sinut todella
onnelliseksi.
"-- Mutta minä olen onneton kaiken tekemäni pahan johdosta. Minulla on
paljon syntejä sovitettavana, ja vaikkapa olisin kuolematon, olisi
elämäni sittenkin liian lyhyt niiden korjaamiseen.
"-- Mutta on toinenkin keino, ja joskin Phaidor, pyhien thernien pyhän
hekkadorin tytär, on rikkonut, niin hän on tänään jo osittain korvannut
rikkomuksensa, ja ettet epäilisi hänen katumuksensa vilpittömyyttä ja
hänen vakuutustaan uudesta rakkaudesta, joka ulottuu Dejah
Thorisiinkin, hän todistaa ne oikeiksi sillä ainoalla tavalla, mikä
hänellä on tarjolla -- pelastettuaan teidät toisianne varten Phaidor
jättää sinut hänen syleilyynsä."
Näin sanottuaan hän pyörähti ympäri ja hyppäsi aluksen kannelta
syvyyteen.
Kauhusta huudahtaen syöksähdin eteenpäin yrittäen pelastaa tämän
ihmisen henkeä, jonka niin mielelläni olisin kahden viime vuoden aikana
toivonut kuolleeksi. Mutta yritykseni oli turha. En ehtinyt ajoissa.
Kyyneleet silmissä käännyin toisaalle, etten näkisi allani olevaa
kauheaa näkyä.
Hetkistä myöhemmin olin kirvoittanut Dejah Thorisin kahleet ja hänen
käsivarsiensa kiertyessä kaulaani ja hurmaavien huuliensa painuessa
suulleni unohdin palkkioni huumaamana näkemäni kauhut ja kestämäni
kärsimykset.
KUUDESTOISTA LUKU
Uusi hallitsija
Lentokone, jonka kannella Dejah Thoris ja minä jälleen yhdyimme
kaksitoista vuotta kestäneen eroajan jälestä, osoittautui täydelleen
kelvottomaksi. Sen kannatussäiliöt vuotivat pahasti; koneet eivät
toimineet. Olimme avuttomina ilmassa, ja allamme oli napaseudun
jäätikkö.
Alus oli ajautunut sen kuilun poikki, johon Matai Shangin, Thuridin ja
Phaidorin ruumiit olivat hautautuneet, ja leijaili parhaillaan matalan
kukkulan kohdalla. Aukaisin kannatussäiliöiden venttiilit ja annoin
laivan verkkaisesti laskeutua maahan. Sitten Dejah Thoris ja minä
astuimme aluksen kannelta alas ja lähdimme käsi kädessä taivaltamaan
jääaavikon poikki takaisin Kadabran kaupunkiin.
Meillä oli paljon puhumista toisillemme ja astelimme hitaasti
tunnelissa, jonka kautta olin rientänyt ajaessani heitä takaa.
Hän kertoi minulle viimeisestä kauhunhetkestä kuukausia takaperin, kun
hänen koppinsa auringon temppelissä sulkeutui verkalleen välillämme.
Hän kuvasi, kuinka Phaidor oli tikari koholla karannut hänen kimppuunsa
ja kuinka Thuvia oli kirkaissut oivaltaessaan thernien jumalattaren
häijyn aikomuksen.
Se huuto se oli kaikunut korvissani kaikkina niinä pitkinä, vaikeina
kuukausina, jolloin kaameat epäilyt prinsessani kohtalosta olivat
raadelleet sydäntäni. Sillä enhän tietänyt, että Thuvia oli saanut
kierretyksi aseen Matai Shangin tyttären kädestä, ennenkuin se oli
sattunut Dejah Thorisiin tai häneen.
Hän kuvaili myöskin jäytävän pitkää, ikuisuudelta tuntunutta
vankeusaikaansa, Phaidorin katkeraa vihaa ja Thuvian hellää rakkautta.
Hän kertoi, kuinka synkimmänkin epätoivon hetkinä molemmat punaiset
naiset olivat yhdessä toivoneet ja uskoneet, että John Carter keksisi
keinon vapauttaakseen heidät.
Saavuimme Solanin kammioon. Olin edennyt mitään varomatta, sillä olin
varma siitä, että sekä kaupunki että palatsi olivat jo sillä hetkellä
ystävieni vallassa.
Ja niinpä me tulla tuoksahdimmekin huoneeseen keskelle toistakymmentä
Salensus Ollin hovin ylimystä. He olivat tätä kautta matkalla
ulkomaailmaan samoja käytäviä myöten, joista me juuri saavuimme.
Meidät nähdessään he pysähtyivät, ja sitten levisi heidän johtajansa
kasvoille vahingoniloinen hymy.
"Koko onnettomuutemme aiheuttaja!" hän karjaisi osoittaen minua.
"Meillä on ainakin se nautinto, että olemme saaneet osittain
kostetuksi, kun jätämme tänne Heliumin prinssin ja prinsessan elottomat
ja silvotut ruumiit.
-- "Kun he", hän jatkoi kohottaen peukaloaan palatsin yläosia kohti,
"löytävät teidät, niin he tajuavat, että keltaisten miesten kosto tulee
vihollisille kalliiksi. Valmistaudu kuolemaan, John Carter, mutta että
viimeinen hetkesi olisi sitäkin karvaampi, niin tiedä, että kenties
muutan mieltäni enkä annakaan prinsessasi osaksi vapauttavaa kuolemaa,
kenties varaan hänet ylimysteni leikkikaluksi!"
Seisoin koneiden peittämän seinän vieressä Dejah Thorisin rinnalla.
Sotilaiden lähestyessä meitä miekat paljaina hän katsahti minuun
ihmeissään, sillä säiläni riippui yhä tupessaan kupeellani ja hymy
väikkyi huulillani.
Myöskin keltaiset ylimykset ällistyivät, ja kun yhä seisoin
hievahtamatta paikallani, he alkoivat empiä peläten jotakin juonta.
Mutta heidän johtajansa yllytti heitä kimppuuni. Kun he olivat
saapuneet melkein miekan ulottuville minusta, nostin käteni ja laskin
sen vivun kiilloitetulle kädensijalle ja yhä hymyillen katsoin
vihollisiani silmiin.
Kuin yksi mies he kaikki pysähtyivät äkkiä, luoden säikähtyneitä
silmäyksiä minuun ja toisiinsa.
"Seis!" kiljaisi johtaja. "Et osaa uneksia mitä teet!"
"Olet oikeassa", vastasin. "John Carter ei uneksi. Hän tietää --
tietää, että jos teistä yksikään astuu vielä askeleen Dejah Thorisia,
Heliumin prinsessaa, kohti, niin hän ja minä kuolemme yhdessä. Mutta
emme kuole yksin."
Ylimykset säpsähtivät, vetäytyivät takaisinpäin ja kuiskuttelivat
hetkisen keskenään. Vihdoin heidän johtajansa puhutteli minua.
"Jatka matkaasi, John Carter! Me menemme omaa tietämme!"
"Vangit eivät mene omaa tietään", vastasin, "ja te olette vankeja,
Heliumin prinssin vankeja."
Ennenkuin he ennättivät vastata mitään avautui huoneen toisessa päässä
oleva ovi ja sisään syöksähti parikymmentä keltaista miestä. Aluksi
ylimysten ilmeet kirkastuivat, mutta kun heidän katseensa sitten osui
vasta saapuneen seurueen päällikköön, menivät heidän kasvonsa pitkiksi,
sillä hän oli Talu, Marentinan kapinallinen ruhtinas, ja he tiesivät,
ettei heillä hänen käsiinsä jouduttuaan ollut odotettavissa armoa,
avusta puhumattakaan.
Yksi silmäys selvitti Talulle tilanteen.
"Kas sillä tavalla, John Carter!" huudahti hän. "Käännät heidän
käyttämänsä valtaiset voimat heitä itseään vastaan. Oli Okarin onni,
että olit täällä estämässä heidän pakonsa, sillä nämä ovat suurimmat
lurjukset jäämuurin tällä puolen ja tuo" -- hän viittasi seurueen
johtajaan -- "pyrki jeddakien jeddakiksi Salensus Oll-vainajan
palatsiin. Ja sitten meillä olisi totisesti ollut vieläkin
roistomaisempi hallitsija kuin surmaamasi vihattu tyranni."
Okarin ylimykset antautuivat nyt vangeiksi, sillä vastustamisella he
eivät olisi saavuttaneet muuta kuin kuoleman. Talun sotilaiden
saattamina jatkoimme sitten matkaamme Salensus Ollin entiseen avaraan
vastaanottosaliin. Tänne oli kokoontunut sotilaita ahdinkoon asti.
Siellä oli Heliumin ja Ptarthin punaisia miehiä ja pohjolan keltaista
kansaa kylki kyljessä ystäväni Xodarin johdolla ja minua ja
prinsessaani etsimään saapuneiden mustaihoisten ensisyntyisten kanssa.
Siellä oli eteläisten kuivuneiden merien pohjilta tulleita villejä
vihreitä sotilaita ja kourallinen valkeaihoisia thernejä, jotka olivat
luopuneet uskostaan ja vannoneet uskollisuudenvalan Xodarille.
Siellä oli Tardos Mors ja Mors Kajak sekä poikani Carthoris solakkana
ja voimakkaana, upeissa sotatamineissaan. He kolme ympäröivät Dejah
Thorisin meidän astuttuamme huoneeseen, ja vaikkakaan kuninkaalliset
marsilaiset elintapojensa ja koulutuksensa johdosta eivät suinkaan ole
herkkiä antautumaan rahvaanomaisten tunteenpurkausten valtaan, niin
pelkäsin heidän tukehduttavan prinsessani syleilyllään.
Ja siellä oli Tharkin jeddak Tars Tarkas ja Kantos Kan, vanhat
ystäväni, ja mielipuolena ilosta hyppi rakas vanha Woolani minua
vastaan ja nyki hihnojani osoittaen harrasta kiintymystään.
Meidän saapuessamme puhkesivat salissa olijat pitkiin, voimakkaihin
riemuhuutoihin. Syntyi huumaava melu, kun Marsin kaikkien vyöhykkeiden
sotilasveteraanit kohottivat säilänsä korkealle ilmaan ja kalisuttivat
niitä vastakkain menestyksen ja voiton merkiksi. Mutta astellessani
tungoksessa kunniaa tekevien ylimysten ja sotilaiden, jedien ja
jeddakien välitse, oli sydämeni kuitenkin raskas, sillä joukosta
puuttui kahdet kasvot, joiden näkemisestä olisin ollut valmis maksamaan
paljon -- Thuvan Dihniä ja Ptarthin Thuviaa ei ollut tilavassa salissa.
Kyselin heitä kaikkiin kansoihin kuuluvilta miehiltä, ja vihdoin eräs
keltainen sotavanki kertoi, että muudan palatsin upseeri oli yllättänyt
heidät heidän koettaessaan päästä Runsauden holviin, jossa minä silloin
viruin vankina.
Minun ei tarvinnut kysyä tietääkseni, mikä heidät -- rohkean jeddakin
ja hänen uskollisen tyttärensä -- johti sinne. Kertojani selitti, että
he nyt viruivat jossakin palatsin lukuisista maanalaisista
vankiluolista, jonne heidät oli heitetty odottamaan, kunnes pohjolan
tyranni ratkaisisi heidän kohtalonsa.
Pian oli heitä etsimään lähetettyjä osastoja rientänyt
jättiläiskokoisen vanhan palatsin kaikkiin osiin, ja onnen maljani oli
täysi, kun näin heidän ilmestyvän saliin riemuitsevan kunniavartioston
saattamina. Ensi töikseen Thuvia kiiti Dejah Thorisin luokse, enkä
tarvinnut näiden kahden naisen keskinäisestä ystävyydestä parempaa
todistusta kuin heidän sydämellinen syleilynsä oli.
Korkealla, tungoksen täyttämän salin seinustalla seisoi Okarin tyhjä
valtaistuin.
Kaikista niistä kummallisista näyistä, joiden todistajana se oli ollut
niistä ammoisista ajoista lähtien, jolloin ensimmäinen jeddakien jeddak
oli sille istunut, ei mikään liene vetänyt vertoja sille, jota se nyt
katseli. Ja miettiessäni kauan eristettynä olleen mustapartaisen,
keltaihoisen ihmisrodun menneisyyttä ja tulevaisuutta, minusta tuntui
sille nyt kangastavan hyödyllisempi elämä jäsenenä toisilleen
ystävällisten kansojen suuressa perheessä, joka jo ulottui etelänavalta
melkein sen alueen ovelle.
Kaksikolmatta vuotta sitten olin alastomana muukalaisena saapunut tähän
outoon, rajuun maailmaan. Jokainen rotu ja jokainen kansa eli silloin
lakkaamattomassa sodassa kaikkia muita kansoja ja kaikkia toisen
värisiä ihmisiä vastaan.
Tänään oli omien taistelujeni ja taisteluissa saamieni uskollisten
ystävien ponnistusten tuloksena tänne kokoontunut mustia ja valkeita,
punaisia ja vihreitä ihmisiä, seisoen kylki kyljessä rauhassa ja
hyvässä sovussa. Vielä ei kaikkia Barsoomin kansoja voitu pitää yhtenä,
mutta pitkä askel oli astuttu sitä päämäärää kohti. Ja jos vain nyt
saisin hurjan keltaisen rodun liitetyksi tähän kansojen liittoon, niin
voisin tuntea täyttäneeni suuren elämäntyön ja maksaneeni Marsille
ainakin osan siitä äärettömästä kiitollisuudenvelasta, johon olin
joutunut, kun olin saanut siltä Dejah Thorisin.
Ja ajatuksissani näin sitä varten vain yhden keinon ja yhden ainoan
miehen, joka voisi taata toiveitteni täyttymisen. Kuten tapani on,
toimin silloin, kuten aina toimin -- miettimättä ja neuvottelematta.
Jos ken ei hyväksy suunnitelmiani tai niiden toteuttamistapoja, niin
hänellä on aina miekka kupeellaan tehostaakseen sillä vastalausettaan.
Mutta nyt ei kuulunut ainoatakaan erimielistä ääntä, kun minä tartuin
Talun käsivarteen ja hypähdin Salensus Ollin entiselle valtaistuimelle.
"Barsoomin sotilaat!" huudahdin. "Kadabra on kukistunut ja sen mukana
on sortunut myöskin pohjolan tyranni. Mutta Okar on säilytettävä
koskemattomana. Punaisia kansoja hallitsevat punaiset jeddakit;
muinaisten merien pohjien vihreät sotilaat tunnustavat vain vihreän
miehen hallitsijakseen; etelänavan ensisyntyiset noudattavat
mustaihoisen Xodarin säätämiä lakeja; eikä olisi keltaisen eikä
myöskään punaisen rodun eduksi, jos Okarin valtaistuimelle nousisi
punainen jeddak.
"-- On vain yksi mies, jolle parhaiten sopii Pohjolan
jeddakien jeddakin ikivanha ja mahtava arvonimi. Okarin miehet,
kohottakaa miekkanne uuden hallitsijanne,. Talun, Marentinan
kapinoitsija-ruhtinaan, kunniaksi!"
Vapaat marentinalaiset ja vankina olevat kadabralaiset kajahduttivat
voimakkaan hyväksymishuudon, sillä kaikki he olivat luulleet, että
punaiset miehet eivät luopuisi siitä, mitä olivat asevoimin
saavuttaneet -- sellainen oli näet tapa Barsoomissa -- ja että heitä
tästä lähtien hallitsisi muukalaissyntyinen jeddak.
Carthorisia seuranneet voittoisat sotilaat yhtyivät rajuun
tunnepurkaukseen. Salissa sekavana hyörivän ihmistungoksen hurjasti
melutessa ja riemuitessa Dejah Thoris ja minä siirryimme Kadabran
palatsin sisäpihaa somistavaan jeddakien jeddakin upeaan puistoon.
Kintereillämme asteli Woola. Purppurakukkaisten kasvien muodostaman
lehtimajan ihmeellisen kauniilla, veistoksin koristetulla penkillä
näimme istumassa kaksi henkilöä, jotka olivat ennättäneet ennen meitä
-- Ptarthin Thuvian ja Heliumin Carthorisin.
Komean nuorukaisen siromuotoinen pää oli kallistunut syvälle hänen
toverinsa kasvoja kohti. Katsahdin hymyillen Dejah Thorisia ja vetäen
hänet lähelleni kuiskasin: "Miksikäs ei?"
Niin todellakin, miksi ei? Mitäpä ikäerotus merkitsi tässä ikuisen
nuoruuden maailmassa?
Jäimme Talun vieraiksi Kadabraan, kunnes hän oli muodollisestikin
ottanut hallitusohjat käsiinsä. Sitten purjehdimme jäämuurin ylitse
etelään suurella laivastolla, jonka onnetar oli suonut minun pelastaa
tuholta. Sitä ennen olimme kuitenkin saaneet nähdä, kuinka kolkko
Pohjolan Vartija perinpohjin tuhottiin uuden jeddakkien jeddakin
määräyksestä.
"Tästä lähtien", selitti tämä, kun työ oli lopetettu, "voivat punaisten
ja mustain kansojen laivastot liikkua jäämuurin poikki yhtä vapaasti
kuin omien alueittensa kohdalla.
"-- Haaskaluolat puhdistetaan, että vihreiden ihmisten on helppo saapua
keltaisen kansan luokse, ja pyhien aptien metsästyksen tulee olla
ylimysten urheiluna, niin kauan kuin näitä kamalia otuksia ainoatakaan
on jäljellä harhailemassa Pohjolan jäätiköillä."
Todellisin kaipauksen tuntein sanoimme jäähyväiset keltaisille
ystävillemme ja suuntasimme laivamme Ptarthia kohti. Kuukauden päivät
olimme siellä Thuvan Dihnin vieraina, ja helposti huomasin, että
Carthoris olisi halunnut jäädä sinne myötämöisin, jollei hän olisi
ollut Heliumin prinssi.
Leijailimme Kaolien laajojen metsien kohdalla, kunnes Kulan
Tithiltä saapui sana, minkä jälkeen laskeuduimme hänen ainoalle
lentoasema-tornilleen. Meni koko se päivä ja seuraava yökin puoliväliin
miehistön purkautuessa aluksista maihin. Vierailimme Kaolin kaupungissa
ja lujitimme Kaolin ja Heliumin välisiä' äsken solmittuja siteitä.
Eräänä mieliimme painuneena päivänä näimme sitten Heliumin
kaksoiskaupunkien korkeat, solakat tornit.
Kansa oli jo kauan valmistautunut ottamaan meitä vastaan. Taivas oli
kirjavanaan iloisesti liputettuja lentokoneita. Kummassakin kaupungissa
oli jokaiselle katolle levitetty kallisarvoisia silkkejä ja kirjailtuja
seinäverhoja.
Kultaa ja jalokiviä oli siroiteltu katoille, kaduille ja toreille, niin
että molemmat kaupungit näyttivät hehkuvan ja liekehtivän upeiden
jalokivien ja kiilloitetun metallin heijastaessa kirkkaasti paistavan
auringon säteitä, hajoittaen ne lukemattomiksi ihaniksi vivahduksiksi.
Vihdoinkin Heliumin kuningasperhe oli taaskin kahdentoista vuoden
kuluttua koolla omassa uhkeassa kaupungissaan miljoonien riemusta
juopuneiden, palatsin portilla tungeksivien alamaisten ympäröimänä.
Naiset ja lapset ja uljaat soturit itkivät ilosta, kiittäen kohtaloa,
saatuaan takaisin rakastamansa Tardos Morsin ja jumalaisen prinsessan,
jota koko kansa palvoi epäjumalanaan. Ja kaikki me, jotka olimme olleet
tällä kuvaamattoman vaarallisella ja kunniakkaalla retkellä, saimme
osaksemme raikuvia suosionosoituksia.
Kun sinä iltana istuin Dejah Thorisin ja Carthorisin seurassa palatsini
katolla, jonne jo aikoja sitten olimme laitattaneet viehättävän
puutarhan saadaksemme siellä kolmisin istuskella erillään muista,
rauhaisan onnen helmassa, kaukana hovin juhlallisista menoista, saapui
luokseni lähetti kutsumaan meitä Palkkion ja Koston temppeliin --
"jossa eräs henkilö on tänä iltana tuomittava", kuten kutsun loppusanat
kuuluivat.
Vaivasin päätäni koettaessani arvailla, mikä tärkeä juttu saattoi olla
esillä, kun katsottiin tarpeelliseksi kutsua palatsistaan
kuninkaallinen perhe, joka juuri oli saapunut Heliumiin kaksitoista
vuotisen poissaolon jälkeen. Mutta jeddakin kutsun saatuaan ei kukaan
vitkastellut.
Lentokoneemme laskeutuessa temppelin katolla olevalle laiturille,
vilisi ilmassa lukemattomia saapuvia ja lähteviä aluksia. Alhaalla
kaduilla virtasi rahvasta taajana tungoksena temppelin pääkäytävää
kohti.
Vähitellen heräsi mielessäni muisto lykätystä tuomiosta, joka odotti
minua siitä pitäen, kun Zat Arras oli langettanut sen minun tehtyäni
sen synnin, että olin palannut Dorin laaksosta ja unohdetun
Korus-järven rannoilta.
Olisiko mahdollista, että marsilaiset, heitä ohjaavan ankaran
oikeustajunnan pakottamina, olisivat jättäneet huomioon ottamatta
kaiken sen hyvän, mikä tästä uskontoa loukkaavasta teostani oli
koitunut? Olivatko he niin pian unohtaneet, missä kiitollisuudenvelassa
he olivat minulle sen johdosta, että olin vapauttanut heidät kamalan
taikauskon kahleista? Saattoivatko he olla välittämättä siitä, että
minua, minua yksin, saatiin kiittää Carthorisin, Dejah Thorisin, Mors
Kajakin ja Tardos Morsin pelastumisesta?
En voinut uskoa sitä. Mutta mitä muuta varten olisi minut voitu
kutsua Palkkion ja Koston temppeliin heti Tardos Morsin palattua
valtaistuimelleen?
Astuessani temppeliin ja lähestyessäni Oikeamielisyyden armoistuinta
ihmetytti minua ensiksikin tuomioistuimen kokoonpano. Siellä oli Kulan
Tith, Kaolin jeddak, josta olimme vain muutamia päiviä sitten eronneet
hänen omassa palatsissaan; siellä oli Thuvan Dihn, Ptarthin jeddak --
kuinka oli hän saapunut Heliumiin yhtä pian kuin mekin?
Siellä oli Tharkin jeddak Tars Tarkas ja ensisyntyisten jeddak Xodar;
siellä oli Pohjolan jeddakien jeddak Talu, jonka olisin voinut vannoa
vielä olevan jäiden saartamassa lämpiökaupungissaan pohjoisen jäämuurin
tuolla puolen; ja heidän joukossaan olivat myöskin Tardos Mors ja Mors
Kajak sekä lisäksi tarvittava määrä vähäarvoisempia jedejä ja jeddakeja
täydentämässä tuomarien lukua, jonka tulee olla kolmekymmentä yksi.
Olipa tuomioistuin todella kuninkaallinen, ja voin taata, että
sellaista ei ikinä ollut sitä ennen ollut koolla koko Marsin pitkän
historian aikana.
Tullessani sisään syntyi hiljaisuus yleisön paikoilla, jotka olivat
ääriään myöten täynnä tiheään sulloutunutta kansaa. Sitten nousi Tardos
Mors puhumaan.
"John Carter", hän lausui syvällä marsilaisäänellään, "astu Totuuden
jalustalle, sillä asiasi joutuu säätyveljistäsi kokoonpannun
oikeudenmukaisen ja puolueettoman tuomioistuimen ratkaistavaksi!"
Katse varmana ja pää pystyssä tein kuten hän oli käskenyt, mutta kun
sitten katsahdin ympärilläni olevien henkilöiden kasvoja, joiden hetki
sitten olisin voinut vannoa olevan parhaita ystäviäni koko Barsoomissa,
en kohdannut ainoatakaan ystävällistä katsetta -- he olivat
kaikki jäykkiä, järkkymättömiä tuomareita valmiina täyttämään
velvollisuutensa.
Eräs sihteeri nousi seisomaan ja alkoi lukea paksusta kirjasta pitkää
luetteloa huomatuimmista teoistani, joita olin pitänyt ansionani ja
jotka olin suorittanut kahdenkymmenenkahden vuoden aikana, siitä
hetkestä lähtien, jolloin ensimmäisen kerran poljin keltaista meren
pohjaa tharkien hautomalaitoksen luona. Muiden muassa hän mainitsi
kaikki, mitä olin tehnyt Otz-vuorten toisella puolen, pyhien thernien
ja ensisyntyisten valta-alueella.
Barsoomissa on tapana luetella syytettyjen penkille joutuneen miehen
ansiot samoin kuin hänen rikkomuksensakin. Sen vuoksi ei minua
vähääkään kummastuttanut, että kaikki ansiokseni luettavat seikat
luettiin nyt tuomareilleni -- jotka tiesivät ne kaikki varsin hyvin --
aina viimeisiin tapahtumiin saakka. Lukemisen päätyttyä nousi Tardos
Mors taaskin puhumaan.
"Kaikkein oikeamielisimmät tuomarit", hän huudahti, "olette kuulleet
kaikki, mitä John Carterista, Heliumin prinssistä tiedetään -- sekä
hyvän että pahan. Minkä tuomion langetatte?"